Viikon parhaat sanapilvinä

Tähän viikkoon mahtui monenlaista. Suurimmaksi osaksi monenlaista hyvää, kivaa ja mukavaa. Viikon parhaimpiin ylsivät yhdeksänvuotiaan arviointikeskustelu, uusi taideteos ja pilkkihommelit. Armeijaan lähtenyt siis piti lupauksensa ja vei pikkusiskon pilkkimään Pitkäsalmen jäälle. Se oli meistä kaikista yksi viikon kohokohdista.

Kokosin tämän viikon parhaat palat siten, miltä ne näyttäisivät sanapilvinä tai sanakoontina. Lopuksi virittelin sanoista – miltei vahingossa – runontapaisen.

Arviointikeskustelu, arviointi, huolettomuus, huoleton lapsi, kolmasluokkalainen, yhdeksänvuotias, opettaja, koulu, opetus, oppiminen, osaaminen, palaute. Vietin viikon ehdottomasti parhaan 40 minuuttisen kolmasluokkalaisen ja hänen luokanopettajansa kanssa Teamsissa. Siinä me istuimme lapsen kanssa keittiön pöydän äärellä perjantaiaamuna kahdeksalta ja tapasimme linjoilla maailmanparhaanopettajan.

Tiesin, että lapsi pärjää hyvin, osaa asiansa ja on kielellisesti ja sosiaalisesti taitava. Hän auttaa mieluusti muita ja ottaa toiset huomioon, pärjää ryhmässä kuin ryhmässä. Hänellä ei ole mitään hätää. Eniten minua liikutti opettajan kuvaus lapsesta: ”Hänestä välittyy huolettomuus, hän on sellainen huoleton lapsi.” Minä nielin kyyneleitä ja nyökyttelin. Niin, sellainen hän on. Hiukan takki auki -tyyppi hymynkare suupielessään, kuten äitinsäkin.

Äiti-ihminen minussa röyhisti rintaansa: tämä on se, mitä minä vanhempana haluan, tätä minä olen toivonut.

Millään arvosanoilla tai matematiikan jakolaskujen osaamisella ei lopulta ole niin paljon merkitystä, jos a) pärjäilee yhteisössä, omaa kavereita ja on niille kavereilleen lojaali ja b) on tässä maailman tilanteessa huoleton. Olemme onnistuneet vanhempina ja perheenä luomaan huolettoman ilmapiirin, mikä heijastuu lapseen.

Taideteos, taide, taiteilija, suuria hankintoja, koti, olohuone, valkoinen seinä. Viikon kantavina teemoina olivat ”Oma kullan kallis” ja ”Korona-apatiaa vastaan”. Kuten aiemmin kirjoitin, hankimme upean taulun olohuoneeseemme. Olen sitä ihaillut kohta viikon. En muista, milloin olisin ollut jostain hankinnasta näin iloinen…

Aamukahvi, paukkupakkanen, työpäivät, opiskelijat, opinnot, opettaja, opetus, loppuraportit, vaikuttavuus, iltatee. Niin ne arkipäivät etenevät, aamukahvista iltateehen. Välissä puurretaan töiden parissa, kirjoitetaan hankeraportteja, pohditaan toiminnan vaikuttavuutta ja arvioidaan opinnäytetöitä. Ulkona paukkui pakkanen, joka nyttemmin on laantunut. Valitettavasti.

Olen ehkä joskus maininnut, että olen ääripäiden ihminen: kuumat aurinkoiset kesät ja lumiset pakkastalvet ovat juuri minua varten. Kevättä en juurikaan odottele.

Valaloma, pilkkiminen, kelluntapuku, naskalit, jääkaira, termospullo. Armeijaan lähtenyt oli valalomillaan kaikkiaan yhdeksän vuorokautta. Sunnuntaina hän läksi takaisin ”Peeveehen” eli Puolustusvoimiin. Yhdeksästä päivästä ainakin viisi kului jäällä pilkkimässä, eivätkä edes paukkupakkaset lyhentäneet kahdeksan tunnin pilkkiaikaa – villakerrastoa päälle ja kuumaa kahvia termariin, sitten menoksi!

Perjantaina yhdeksänvuotias pääsi veljensä mukaan pilkkireissuun, josta hän oli puhunut päivittäin ainakin kaksi viikkoa. Se oli odotettu ja tärkeä yhteinen harraste. Vaikkei saalista juurikaan saatu, riitti veljen pyydystämä pienehkö kuha ja yhdessä tekeminen tuomaan hymyn kasvoille. Tässä se taas todistettiin: päämäärän sijaan matka on usein se tärkein!

Viikon kruunasi yhdeksänvuotiaan yökylä mummolassa. Me menimme ruokailemaan ystäväpariskunnan kanssa turkulaisravintola Nooaan. Oli hyvää!

Lupaamani runontapainen:

Korona-apatiaa vastaan

olohuoneessa uusi taulu.

Huoleton yhdeksänvuotias

kulkee takki auki.

Hän hymyilee.

Vanhemman rinnassa läikähtää.

 – Se selviää.

Pilkkijät jäällä.

Kuumaa kahvia termarissa.

Pakkanen, jään narina ja kalavaleet.

Hei, me saatiin kuitenkin kuha!

 

Ihanaa ystävänpäivää!

Minna