Eläintenpidon eettisyys vai elitistisyys?

Eläinlääkärilaskut ja niiden suuruus puhuttavat säännöllisesti eläinrakkaita ihmisiä ja lemmikin omistajia. Samalla eläinten oikeudet ja hyvä eläintenpito ovat yleisestikin kuumia keskustelunaiheita.

Saako eläinlääkärien hinnastoa arvostella? Vaikkei arvostelisikaan hoitojen hinnoittelua, saako olla järkyttynyt ja pahoilla mielin, kun lemmikin hoidot olivat omaan maksukykyyn nähden kalliita ja söivät kaikki säästöt? Onko se osoitus siitä, ettei välitä lemmikistään ja tämän hyvinvoinnista?

Miten lemmikeistä ja muista eläimistä ja niihin käytettävästä rahasta on ylipäätään sopivaa puhua?

Aiheesta on kirjoitettu paljon ja monissa kanavissa. Vaikkei kyseessä ole enää aivan tuore teksti, tämä Ylen Kuningaskuluttajan nettiartikkeli esittelee hyvin yhä ajankohtaista ongelmaa ja sen ulottuvuuksia. Hieman tuoreempaakin asiaa aiheen tiimoilta löytyy, muun muassa tästä Kotilieden artikkelista.

Kun puhutaan lemmikeistä ja rahasta, tuodaan usein ilmi, ettei eläintenpito ole mikään perusoikeus ja ettei eläimiä tulisi pitää, ellei niiden hyvään hoitoon ole varaa. Tämä on asia, josta on helppo olla samaa mieltä. En itse missään nimessä hyväksy eläintenpitoa tilanteessa, jossa niitä on hädin tuskin varaa ruokkia ja jossa silmin nähden sairaitakaan eläimiä ei voida kustannusten vuoksi viedä hoitoon. Olen valmis menemään jopa niin pitkälle, että suhtaudun hieman kriittisesti myös vähävaraisten eläintenpidon tukemiseen erilaisten keräysten kautta – vaikka toisaalta ymmärrän, että eri elämäntilanteiden taustalla voi olla monenlaisia tarinoita.

Se kaikkein tärkein kysymys on kuitenkin yhä avoin: mikä sitten on sitä hyvää hoitoa, jota omistajan tulee pystyä lemmikille tarjoamaan?

Olen huomannut, että hyvä on viime aikoina alkanut yhä enenevissä määrin tarkoittaa ihmisten puheissa samaa kuin hintava. Ei riitä, että pystyy maksamaan sairaan lemmikin kenties kalliitkin hoidot, vaan lisäksi pitäisi olla valmis maksamaan myös monenlaisista ennaltaehkäisevistä toimenpiteistä. Pitäisi olla valmis tutkituttamaan lemmikkiä kalliisti myös silloin, kun tutkimukset eivät ole niinkään välttämättömiä vaan enemmänkin varmistelevia.

Eläinlääkärikulut eivät ole ainoa kohonnut kustannus. Esimerkiksi lemmikeille syötettävän ruoan laadusta monet ovat yhä tarkempia. Lemmikkien markettiruoista voidaan puhua samaan paheksuvaan sävyyn kuin jotkut puhuvat einesruoista.

Kaiken kaikkiaan on kuljettu aika pitkä matka hiiriä pyydystävistä navettakissoista tarkkaan hoidettuihin lemmikkeihin, joille ostetaan ruoat erikoisliikkeistä ja joille tehdään vuosittainen hammastarkastus.

Epäilemättä joku haluaisi sanoa, että tämä on pelkästään hyvä asia. Itse olen kuitenkin valmis kyseenalaistamaan, onko se tosiaan pelkästään sitä. Vielä enemmän olen valmis kysymään, onko jossakin kohdin kenties menty jo liian pitkälle.

Kun nyt mainitsin kissat, on pakko ihmetellä, miten aiheesta puhuminen on jo pitkään mennyt niitä latuja, että on surkuteltu, kun kissanpito on liian halpaa. Tätä on arveltu kissanpitoon liittyvien ongelmien ja epäkohtien syyksi – siis suorastaan toivottu, että kissa lemmikkinä olisi kalliimpi.

En väitä, että tässä oltaisiin täysin hakoteillä. Ihmiset valitettavasti arvostavat usein enemmän sitä, mikä on kallista, kuin sitä, mikä on halpaa. (Moniko hylkäisi vaikkapa 500 euroa maksaneen lemmikin?) Yhtä kaikki jotakin väärää ajatuskuviossa tuntuu olevan. Entä jos sanottaisiin, että koiratkin ovat liian halpoja ja koiranpito liian edullista? Ehkä kaikkien lemmikkien ja niiden hoidon tulisi maksaa saman verran kuin koulutetun ratsu- tai ravihevosen. Kuulostaako tämä kannatettavalta ajatukselta?

Jos kysymykseen tuntuu vaikealta vastata, mennään vielä hiukan pidemmälle. Entä jos joku julistaa, että hyvän vanhemmuuden ja onnistuneen lastenkasvatuksen edellytyksiä ovat lasten kallis terveysvakuutus, valmius käyttää yksityislääkärien palveluja sekä kyky kustantaa lapsilleen yksityisopetusta tai ehkä jopa yksityiskoulu? Unohtamatta tietenkään sitä, ettei lapsille saa tarjota muita kuin erittäin korkealaatuisia aterioita?

Kuulostavatko nämä eettisesti ongelmattomilta väitteiltä? Vai kuulostaako tämä itse asiassa aika elitistiseltä tai suoranaisen järkyttävältä?

Jos ihmislasten kohdalla ajattelemme, että heistä voi huolehtia hyvin muutenkin kuin isolla rahalla ja että lapsia voi olla oikeutettua hankkia ilman rajatonta budjettia, on vaikea ymmärtää, miksei tämä pätisi eläimiin. Miksei eläinten kohdalla olisi yhtä lailla ongelmallista vihjailla, että vain paksulla lompakolla voi huolehtia eläimistä riittävän hyvin?

Palaan vielä ylempänä linkittämääni Ylen artikkeliin. Sen otsikko kuuluu näin: ”Eläinlääkärilaskut hirvittävät: Onko lemmikin hyvästä hoidosta tulossa ylellisyyttä?” Minusta kysymyksen voi kääntää näinkin päin: riittääkö nykyään vain ylellisyys hyväksi lemmikin hoidoksi?

Lemmikkien lisäksi Suomessa on myös suuret määrät tuotantoeläimiä. Näidenkin pitoon kohdistuu yhä kasvavia vaatimuksia, joista osa on viety ihan lainsäädännön tasolle. Monien mielestä tämä on varmasti hyvä asia tai jopa sellainen asia, jossa pitäisi mennä vielä paljon pidemmälle. Tälläkin asialla on kuitenkin eri puolia.

Kun tuotantoeläinten pidon vaatimukset kasvavat, käytännössä niiden pidon kustannukset kasvavat samalla. Tarvitaan siis parempaa tuottavuutta. Sitä taas voidaan hakea keinoin, jotka kaikki eivät välttämättä enää tuekaan eläinten hyvinvointia. Esimerkiksi tilakoon kasvuun yksi syy ovat juuri lisääntyneet vaatimukset, joiden puristuksissa pienet karjatilat eivät enää pärjää. Kuitenkin suuret tuotantoyksiköt ovat monien mielestä riski eläinten hyvinvoinnille.

Myös tuotantoeläinten lopullinen osoite on syytä muistaa: kuluttajan ruokalautanen. Kasvavat eläintenpidon vaatimukset eivät nosta eläinpidon hintaa ainoastaan tilalliselle vaan myös kuluttajalle. Mitä pidemmälle vaatimukset tuotantoeläinten hoidosta ja elinolosuhteista viedään, sitä kalliimpia eläinperäisen tuotteet tulevat olemaan. Se ei välttämättä ole pelkästään huono asia, mutta se on kuitenkin kuluttajia jakava asia. Jokainen voi miettiä, miltä se kuulostaa, jos vaikkapa punaisesta lihasta tulee ainoastaan varakkaiden herkku tai jos vähävaraisille jopa maitotuotteet ja kananmunat alkavat olla liian hintavia.

Sitten lopuksi vielä raaka tosiasia: Kaikki vetävät rajan johonkin. Myös eläintenpitäjistä omistautuneimmat määrittelevät johonkin sen rajan, että okei, nyt eläintenpito on riittävän hyvää. Kun jo vertasin lemmikkejä ihmisiin, sama pätee myös heihin: jokainen, jolla on vastuullaan lapsia tai vanhuksia, vetää johonkin rajan esimerkiksi sen suhteen, kuinka korkealla kynnyksellä lähdetään lääkäriin. (Ja usein vielä eri rajan sen suhteen, kuinka korkealla kynnyksellä aletaan varmuuden vuoksi tutkituttaa yksityisellä lääkäriasemalla sitä sun tätä.)

Tässähän ei ole mitään väärää. Rajoja on pakko vetää. Kysymys kuuluu, onko oikein piirtää yleisessä keskustelussa nämä rajat sellaisiksi, että riittävän hyväksi eläintenpidoksi määritellään ainoastaan varsin rahakas eläintenpito. Onko tällaisen puheen taustalla viattomasti vain huoli eläinten hyvinvoinnista vai voidaanko siitä löytää muitakin, aika ongelmallisia ulottuvuuksia?

Oma kantani aiheeseen on se, että minusta ihmisellä, joka ottaa eläimen, on tietenkin oltava taloudellisia ja muitakin resursseja huolehtia siitä. Huolehtimisen käsitteessä tulisi kuitenkin mielestäni pitää mukana tolkku ja kohtuus. Minun on vaikea pitää moraalisesti perusteltuna sellaista ajatusta, että eläintenpidon riittävän hyväksi tasoksi kelpaa vain sellainen taso, ettei iso osa suomalaisista pysty tarjoamaan sitä edes itselleen ja lapsilleen.

Eläimet tulisi hoitaa asianmukaisesti, jos sellaisia ottaa vastuulleen. Erittäin korkea elintaso ei kuitenkaan eläimillä sen enempää kuin ihmisilläkään ole hyvän elämän tai hyvän huolenpidon edellytys.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Mirko Sajkov/CC0/Pixabay (ylempi) ja Allange/CC0/Pixabay (alempi)