Neljä ihmistyyppiä, joita en ymmärrä
Jos toinen on hyvin ilkeä, itsekäs, manipuloiva valehtelija tai muuta vastaavaa, ei ole suuri uutinen, että tällaisesta henkilöstä voi olla vaikea pitää. Ei myöskään liene tarpeen haaskata sanoja sen selittämiseen, miksi tällaiset korostuneen negatiivisia piirteitä omaavat henkilöt eivät välttämättä ole niitä, joiden seurassa haluaisi viettää aikaansa.
Sitten on kuitenkin niitä ihan toisenlaisia tapauksia, jotka on jo vähän vaikeampi selittää, ehkä jopa itselleen. On nimittäin niitä tyyppejä, joissa ei periaatteessa ole mitään vikaa ja jotka saattavat olla luonnehdittavissa iloisiksi, ystävällisiksi, auttavaisiksi ja niin edelleen – mutta joiden seurassa iskee silti halu kadota mahdollisimman nopeasti paikalta.
Ennen kuin käyn läpi neljä tällaista ihmistyyppiä, joissa ei periaatteessa ole mitään vikaa mutta jotka silti aiheuttavat tuskastumista, sanon vielä tämän: Jokaisella on tietysti oikeus olla omanlaisensa. Tätä oikeutta ei muuta miksikään se, mitä itse jostakusta ajattelen tai mitä tunteita hän minussa herättää. Haluan kuitenkin hiukan tämän postauksen hengessä käydä läpi sitä mielenkiintoista ilmiötä, miten ihmiset ja asiat, jotka periaatteessa ovat ihan tavallisia ja ihan okei, voivat silti onnistua menemään yli omasta ymmärryksestä (ja joskus myös sietokyvystä).
Siispä neljä ihmistyyppiä, joita en vain jaksa ymmärtää:
Hössöttäjät
Ihan ensin haluan sanoa, että ”hössöttämistä” sanana käytetään joskus aika ikävästi naisia vastaan. Jotkut puhuvat kaikista naisten tekemisistä kärkkäästi hössötyksenä. Minä joka tapauksessa puhun ihan oikeasta hössöttämisestä eli siitä, että pienten ja yksinkertaisten asioiden ympärille saadaan aikaan hirveä touhu, meteli ja tohina.
Itse edustan sitä ihmistyyppiä, joka hoitaa asiat mieluiten vähäeleisesti ja tasaisella sykkeellä, jos se asian luonteen huomioiden on mahdollista. Kun vastaan tulee näitä, jotka saavat tehtyä hirmuisen numeron ja käännettyä kierrokset kaakkoon vaikka kahvin keittämisestä tai laukun pakkaamisesta, omatkin stressitasot tuntuvat ampaisevan kohtisuoraan ylöspäin.
Totta kai tämä on ehkäistävissä, lähinnä sillä, ettei vain välitä toisen hössöttämisestä eikä lähde siihen mukaan. Tämä kuitenkin vaikuttaa joskus tylyltä. Touhua sinä vain, minä en piittaa enkä kuuntele. Sellaista kohteliasta, sekä itselle että toiselle mukavaa tapaa hössötyksen torjumiseen tuntuu vaikealta löytää. Siksi välttelenkin viimeiseen asti sitä, että minun tarvitsisi aktiivisesti osallistua mihinkään sellaiseen, missä on mukana joku hössöttäjä.
Tavallaan tämä on ikävä ajatus, koska hössöttäjäthän eivät yleensä halua mitään pahaa. Päinvastoin hössötyksen taustalla on usein tarve varmistaa, että kaikilla on kaikki hyvin. (Silti joku heistä voisi kertoa minulle, mitä he uskovat saavuttavansa sillä, että jokaisen pienenkin asian ympärillä touhutaan ja tohistaan niin valtavasti. Eikö se vie kaikki voimat?)
Nollasta sataan (ja takaisin nollaan) -innostujat
Olen aina ollut ihminen, jonka kiinnostuksen ja innostuksen kohteet ovat melko pysyviä. Tämä selittänee osaltaan sitä, miksi minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka innostuvat yhtäkkiä jostakin asiasta aivan tuhottomasti ja joiden koko maailma pyörii hetken sen ympärillä.
On toki hyvä asia, että ihmisellä on kyky kiinnostua ja innostua asioista, eikä minua se sinänsä häiritse. Silloin, kun minut yritetään tavalla tai toisella imaista ylitsepursuavaan innostukseen mukaan, tulee kuitenkin tarve painaa jarrua. Tästä taas on useamman kerran seurannut se mukava asetelma, että itse saa sitten olla se yrmeä tylsimys, jota ei kiinnosta mikään. Pahimmillaan annetaan ymmärtää, että se toinen, joka ei ole lähtenyt intoiluun mukaan, on pilannut innostujan ilon. Saatetaan huokailla, että teepä ja suunnittelepa tässä nyt sitten jotakin, kun ketään ei kiinnosta eikä kukaan lähde mukaan mihinkään. (Johtuisiko vaikka siitä, että muilla on omat kiinnostuksenkohteensa – vaikka he eivät toisi niitä yhtä päällekäyvästi esiin?)
Useinhan nämä nollasta sataan -innostujat pääsevät sieltä sadasta nollaan ihan yhtä vauhdikkaasti. Tämä osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka heidän intoiluihinsa ja projekteihinsa tulee suhtauduttua.
Joskus jo pelkästään se tavaran määrä, jonka innostujat ehtivät haalia ympärilleen, ennen kuin taas yksi innostuksen puuska menee ohi, saa melkein irvistämään… Mutta se on jo toinen tarina, ja siihen tarinaan liittyy myös vahvasti nykyajan kerskakulutus.
Sotkijat ja rikkojat
En nyt puhu mistään vandalismista – vaikka lopputuloksen perusteella sitä voi olla joskus vaikea uskoa – vaan puhun siitä, miten jotkut tuntuvat saavan rikki ja sotkuun kaiken, mihin koskevat. Ihan kuin kyse olisi jostakin merkillisestä, käänteisestä Midaan kosketuksesta: saadaan kaikki arvoon katsomatta muuttumaan romuksi.
Meille kaikillehan sattuu joskus vahinkoja, myös minulle. Joillekin niitä kuitenkin sattuu noin sata kertaa enemmän kuin muille. Olen joskus ihmetellyt muun muassa sitä, miten jotkut saavat ajoneuvot laitettua aivan päreiksi. En tarkoita mitään kolaroimista vaan sitä, että ajoneuvo saattaa sisätiloiltaankin näyttää siltä, kuin rottalauma olisi hyökännyt. Saadaan jollakin ihmeellä irti ovien paneelit ja ohjauspyörien ja vaihdekeppien päällysteet. Jonkun muun käytössä ajoneuvo olisi sisätiloilta siisti vielä 20 vuoden käytön jälkeenkin. Rikkoja sen sijaan saa muutamassa kuukaudessa irti kaiken, mikä irti lähtee.
Aika usein samat ihmiset ovat myös ihmeellisen kyvykkäitä sotkemaan. Itse olen ahkera ruoanlaittaja, eikä minulle silti ole vielä selvinnyt, miten jotkut saavat keittiön näyttämään siltä, kuin siellä olisi räjähtänyt jotakin. Ehkä onkin?
Ihmetykseni sotkijoita ja rikkojia kohtaan on pitkäikäinen, sillä muistan jo lapsena ihmetelleeni kyseistä ilmiötä. Aina oli niitä sukulaisia ja kavereita, joiden leluilla tai peleillä oli vaikea leikkiä, koska viikko sitten lahjaksi saadulta nukelta oli jo revitty raajat irti ja Afrikan Tähdestä oli hukattu puolet pelimerkeistä. En vain kerta kaikkiaan käsittänyt sitä enkä käsitä vieläkään. Ehkä joku sotkija ja rikkoja haluaa vielä joskus valottaa mielenmaisemaansa minulle.
Toki niin kauan kuin rikkoo omaa omaisuuttaan, eihän se muille kauheasti kuulu. Korkeintaan vain sivusta seuraaminen tekee vähän pahaa. Jos taas tällainen edes katsoo muiden omaisuutta päin… Minulle ainakin tulee mieliteko suunnilleen huiskia luudalla. Hus pois!
Itselleen valehtelijat ja tekosyiden keksijät
Tekosyitä voidaan keksiä tietäen, että ne ovat tekosyitä – vaikkapa siksi, ettei haluta loukata toista. Omanlaisensa tekosyiden keksimisen laji on kuitenkin se, että uskotaan itsekin omiin tekosyihin.
En ole koskaan ollut hyvä lohduttamaan itseäni valheilla (mistä olen kirjoittanut enemmän täällä). Koska tunnistan valheen valheeksi, kohtaan mieluummin epämiellyttävätkin tosiasiat ja koetan keksiä, mitä niille voisi tehdä, kuin sepitän itselleni satuja. Siitä huolimatta olen varmaankin joskus valehdellut itselleni ja turvautunut tekosyihin – luullakseni jokainen on. Tämänkin asian jotkut ovat vain vieneet käsittämättömän pitkälle.
Erityisesti pitkäaikaisen liikuntaharrastukseni kohdalla olen kiinnittänyt huomiota siihen, että joillakin on aina hyvä syy siihen, miksei tänään voi treenata. Kumma kylläkin, näitä henkilöitä ei tunnu häiritsevän, vaikka heillä olisi ollut se hyvä syy jo viisikymmentä kertaa peräkkäin. Aina he vain kehtaavat esittää sen muille ja, mikä merkillisintä, ilmeisesti myös uskovat omat selityksensä!
Olisi kiehtovaa tietää, mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun hän viikosta ja kuukaudesta toiseen selittelee itselleen ja muille. Eikö koskaan tule sitä hetkeä, sitä pysähtymistä, jona tajuntaan iskisi se tieto, että hetkinen, minähän en oikeasti ole tehnyt tämän asian hyväksi mitään moneen kuukauteen? Eikö joillakin kerta kaikkiaan tule vastaan sitä itsepetoksen viimeistä perälautaa, johon olisi pakko pysähtyä ja kohdata tosiasiat?
Tämä on tietysti taas yksi niistä asioista, jotka eivät tavallaan kuulu minulle mitenkään. Jos joku valehtelee itselleen ja selittää muille höpöjä vaikkapa siitä treenaamisesta, niin sehän on hänen oma ongelmansa. Sitten kuitenkin menee vaikeaksi, jos näiden tekosyiden keksijöiden tekemiset ja tekemättä jättämiset jotenkin vaikuttavat omaan elämään. Pidemmän päälle on nimittäin sietämätöntä olla kohteliaasti uskovinaan toisen tekosyyt ja samalla itse kokea haittaa ja harmia sen vuoksi, että joku pystyy loputtomasti valehtelemaan itselleen.
Tulipa avauduttua. Maailmassa on onneksi paljon ihmisiä, joiden kanssa on helppo ja mukava asioida. Heidän lisäkseen on niitä tosipaskiaisia, joihin voi vähän niin kuin luvan kanssa suhtautua torjuvasti. Sitten ovat vielä nämä epämääräisen hankalat ihmistyypit, joissa ei periaatteessa ole isompaa vikaa mutta joihin on juuri siksi vaikea suhtautua oikein mitenkään.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat Alexas_Fotos/CC0/Pixabay (ylempi) ja 12019/CC0/Pixabay (alempi)