Miksi uskomme, että kaaos on normaalia?
On erikoista, kuinka jopa hyvinvointikeskustelu normalisoi sitä, että elämä on kaoottista ja arjessa on läsnä jatkuva hallitsemattomuuden tunne.
Jossakin mielessä kaaos tietysti onkin normaalia. On aivan normaalia, että jos eteen tulee valtava vastoinkäyminen tai elämänmullistus, hetken kaikki voi olla yhtä kaaosta. Samoin on normaalia, että jos pienemmät vastoinkäymiset tai yllättävät tapahtumat pääsevät kasaantumaan, tämäkin voi suistaa elämän hetkellisesti kaaokseen. Tämän vuoksi on toki hyvä, että on olemassa jonkinlaiset työkalut kaaoksen kohtaamiseen ja käsittelemiseen.
Sitä en sen sijaan ymmärrä, että jonkun valitellessa elämän kroonista kaoottisuutta vastaukset lähtevät hyvin usein liikkeelle siitä, kuinka tämän tilanteen kanssa voisi opetella elämään – sen sijaan, että vastauksissa kehotettaisiin miettimään kaaoksen syitä ja keinoja sen purkamiseen.
Jos joku kertoo, että kaikki jää aina kesken, mitään ei ehdi koskaan kunnolla ja koti on yksi iso sotku ja puolitiehen jääneiden projektien varasto, herkästi kysytään, miksi tämä häiritsee. Pitäisikö vain löysätä nutturaa? Ethän yritä hallita kaikkea? Parhaassa tapauksessa kerrotaan hyväntahtoisesti (tai ”hyväntahtoisesti”), että kyllä tuollainen turhasta murehtiminen loppuu, kun tulee vähän ikää tai saat ensimmäisen lapsen tai…
Kun joku kertoo, että kevätsiivous vuosimallia 2022 on yhä tekemättä ja tämä harmittaa, vastaukset kuuluvat, että pitää opetella suhtautumaan pieneen sotkuun rennommin. Kun toinen harmittelee, että jotakin on aina hukassa tai unohtunut, riennetään kertomaan, että sellaista se arjen kiire vain on. Lasten osalta kommentteja on tietysti toisestakin äärilaidasta. Silti myös niissä asioissa jotkut kertovat mielellään, ettei pidä stressata esimerkiksi lasten kanssa vietetystä ajasta, kun vanhemmilta vaaditaan muutenkin liikaa.
Summa summarum, meidän pitäisi ilmeisesti tyynesti hyväksyä se, että koemme jatkuvasti hallitsemattomuutta, ajan riittämättömyyttä ja suoriudumme lukuisista asioista huonommin kuin haluaisimme. Ja miksihän ihmeessä pitäisi?
Nykyihmisen elämässä on valtavasti kaikkea. Liikaa kaikkea. Kalloihimme on jo joidenkin vuosikymmenten ajan taottu, että aivan hyvin voi samanaikaisesti tehdä uraa ja perustaa perheen. Oikeastaan se olisi jopa suotavaa. Tämän lisäksi moninainen harrastaminen on vakiintunut normaaliksi osaksi niin lasten kuin aikuistenkin arkea. Muistakaan virikkeistä ja aktiviteeteista ei ole pulaa, ja fiksu ihminen myös verkostoituu ja viettää aikaa ystäviensä kanssa.
Hyvinvoinnin alkaessa yskiä koetamme pahimmassa tapauksessa ratkaista ongelman juoksemalla aina vain kovempaa. Kun elämässä on niin paljon keskeneräisiä projekteja, ettei sekaan mahdu, ratkaisu on tietysti sännätä jonkin uuden projektin pariin! Kun nykyiselläänkin on pahoja ajankäyttöön ja jaksamiseen liittyviä haasteita, sitten on hyvä aloittaa uusi harrastus tai vaikka uudet opinnot! Koska vauhtihan toden totta korjaa virheet!
Monen kohdalla tilanne on se, että jos heidän elämänsä olisi laukku, se ei enää mahtuisi kiinni vaan olisi ratkeamassa saumoistaan ja osa sisällöstä putoilisi jo ulos. Niin ylenpalttisen täyteen ahdettu se on. Kuten liian täyttä laukkuakin, sellaista elämää on työläs kantaa.
Silti me aina vain koetamme keksiä keinoja tämän taakan raahaamiseen sen sijaan, että kysyisimme: hei, voisiko laukusta ottaa jotakin pois ja ainakaan olla lisäämättä sinne mitään uutta, ennen kuin jotakin vanhaa on saatu ulos? Päinvastoin tällaiset kysymyksethän voivat tuntua miltei sopimattomilta. Ei tunnu asialliselta kysyä keneltäkään, pitäisikö sinun harrastaa vähemmän tai ylipäätään luopua edes jostakin, ettei kaikki olisi noin kauheaa sähläämistä.
Vähempi ei sovi kulttuurimme, koska enempi on aina parempi.
Tämän huomaa siitäkin, että jos joku on välttänyt kuvatut sudenkuopat eikä hänen elämänsä ole se liian täyteen ahdettu laukku eikä totaalinen kaaos, tämä voi herättää jopa osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ei ole kerran eikä kaksi, kun olen nähnyt jonkun nolostelevan sitä, että hänen kalenterissaan on viljalti tilaa. Viimeksi viikko sitten olen törmännyt siihen, että kun kiittelin tuttavaa hänen viitseliäisyydestään erään asian järjestämisessä, hän vastasi suorastaan kiusaantuneena, että hänellä on aikaa järjestää tällaisia asioita, kun ei ole niin kauheasti muutakaan. Ikään kuin se olisi jokin häpeä, että on kunnolla aikaa tehdä jotakin, mikä kiinnostaa!
Kaiken kaikkiaan sellainen elämä, jossa on hyvin rajallinen määrä asioita eikä jatkuvaa kiirettä, näyttää pahimmillaan jopa hävettävän. Jos työn ohella ei ole harrastuksia, kavereita ja kaikenlaisia menoja niin, että osa pääsee kaikessa tohinassa jo unohtumaan, vaan ehtii joskus jopa tylsistyä, tämä näyttää aiheuttavan huolta. Olenko ihan syrjäytynyt reppana?
Omalta osaltani haluaisin vastata tuohon, että päinvastoin. Uskon, että monilla olisi todella paljon opittavaa juuri niiltä ihmisiltä, jotka eivät yritä ahtaa elämäänsä kaikkea kerralla; niiltä, jotka eivät joudu opettelemaan, miten kaaoksen kanssa eletään, vaan onnistuvat väistämään kaaoksen. He ovat todennäköisesti onnistuneet parissa hyvinkin tärkeässä jutussa: valintojen tekemisessä ja priorisoinnissa.
Haluan silti vielä sanoa, ettei tietenkään ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa elää. Osa ihmisistä viihtyy, kun elämässä on riittävästi vauhtia. Heille kaaos voi olla mieluisakin olotila. Ja kaikin mokomin. Jos elämän kaoottisuudesta ei kuitenkaan satu nauttimaan, ei todellakaan tarvitse eikä kannata uskotella itselleen, että kaoottisuutta on vain pakko sietää.
En itse ole suoriutunut kaaoksen välttämisestä lainkaan niin hyvin, kuin olisin halunnut, mutta tavoite on selvä. Haluan kaaoksesta eroon, en uskotella itselleni, että se on normaalia ja välttämätöntä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva mac231/CC0/Pixabay