Kirjaviisaat ja käytännön ihmiset – vai miten se nyt meni?
Vastakkainasettelut ovat usein turhia, häiritseviä ja joskus jopa vähän vaarallisia – mutta monesti myös mielenkiintoisia ja toisinaan hiukan paikkansapitäviä.
En osaa arvioida, kuinka usein ihmiset keskimäärin törmäävät siihen vastakkainasetteluun, että yksiä pidetään kirjaviisaina ja toisia käytännön ihmisinä, ”tekijöinä”. Ehkä ne ovat enemmän muunlaiset vastakkainasettelut, jotka ovat tällä hetkellä pinnalla. Silti edelleen välillä kuulee niitä tölväisyjä, että joku on ”enemmän kirjaviisas kuin käytännön osaaja”. Toisaalta kyseistä jaottelua voidaan käyttää niinkinpäin, että käytetään omaa akateemista osaamista perusteltuna sille, ettei käsiä edes tarvitse liata ihan jokaisessa käytännön hommassa.
Olen törmännyt mainittuun vastakkainasetteluun erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa. Se on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, että kyseinen vastakkainasettelu on jäänyt mietityttämään. Siihen aikaan, kun olin itse senikäinen nuori, että ammatinvalinta alkoi olla ajankohtaista, tuntui olevan ihan tavallista pohtia asiaa sitä kautta, onko joku ”lukumiehiä” – siis myös ilman sarvia ja hampaita, ikään kuin ihan validina ammatinvalintaperusteena.
Pitääkö kyseinen jaottelu kuitenkaan ollenkaan paikkansa? Olemmeko me ihmiset sellaisia, että olemme joko taitavia tekemään tai sitten taitavia omaksumaan teoreettista tietoa?
Lähtisin purkamaan kysymystä sitä kautta, että nähdäkseni missään ei ole taattu, että jokainen meistä olisi välttämättä jompaakumpaa. On täysin mahdollista olla olematta sen enempää lukumies tai -nainen kuin myöskään erityisen näppärä ja käytännöllinen.
Aivan samoin kuin hyvät ominaisuudet eivät ole taattuja, ne eivät ole nähdäkseni myöskään rajoitettuja. Taitojen ja kykyjen määrä ei ole vakio! Joku voi olla sekä kirjaviisas että taitava tekemään asioita käsillään. Jos joku ei usko jälkimmäistä väitettä, hänelle tekisi hyvää tavata joskus mieheni: hän on oiva esimerkki ihmisestä, jolta löytyy valtavasti kykyä teoreettisen tiedon pyörittelyyn mutta jonka käsissä taipuvat yhtä lailla puu kuin metallikin ja joka hallitsee niin sähkölaitteet kuin moottoritkin.
Mutta hetkinen. Eikö ole aika ylimalkaista puhua lukuhommista tai käytännöllisyydestä? Tietysti on, ja tässä päästäänkin vastakkainasettelun ongelmallisuuteen.
Joku ei ehkä ole sillä tavalla hyvä omaksumaan teoreettista tietoa, että kenellekään tulisi mieleen ehdottaa, että kyseinen henkilö voisi mennä esimerkiksi opiskelemaan oikeustiedettä. Toisaalta hän voi olla matemaattisesti erittäin lahjakas. Onko hän siis taitava lukuhommissa vai ei?
Myös käytännön asioissa vaihtelu voi olla suurta. Joku voi osata tehdä vaikka millaisia käsitöitä muttei välttämättä silti saa lattiakaivoa puhdistettua tai lamppua vaihdettua. Joku toinen voi osata rakentaa talon alusta loppuun muttei saa lankaa neulansilmään. Käytännön osaaminenkaan ei siis tietenkään ole yksi yhtenäinen kokonaisuus. Erilaisia käytännön taitoja on maailmassa loputtomasti, eikä varmasti kenelläkään ole niitä kaikkia tai edes lahjoja niiden kaikkien hankkimiseen!
Haluanko siis kiistää, että mitään lukumiehiä tai mitään yleistä käytännön osaamista voisi olla olemassa? Yhtä kaikki: en oikeastaan. Jossakin määrin minustakin vaikuttaa siltä, että kirjaviisaita ja käytännön ihmisiä todella on olemassa ja jaottelulle on ainakin jonkinlaista pohjaa.
Uskon, että lähes jokainen meistä tuntee sen jonkun tyypin, jonka käsiin kirja vain sopii kauhean hyvin ja jonka puoleen tekee mieli kääntyä, kun on ongelmia jonkin teoreettisen asian kanssa; sen jonkun tyypin, jonka haluaa parikseen tietokilpailuun ja jolle tekee mieli soittaa, kun ei ymmärrä verotuspäätöstä tai vakuutusehtoja.
Samoin uskon, että jokainen meistä on joskus törmännyt siihen tyyppiin, joka ei ehkä ole hyvä kaikissa käytännön asioissa mutta jolla tuntuu yhtä kaikki olevan niihin aina tietynlainen ote; siihen tyyppiin, jolla ei ihan helposti mene sormi suuhun ja joka tuntuu aina löytävän ne kätevimmät toimintatavat.
Vaikka näitä kahdenlaisia tyyppejä on, nähdäkseni aika harva on puhtaasti vain jompaakumpaa. Lisäksi on valtava määrä ihmisiä, jotka häilyvät jossakin näiden kahden ihmistyypin rajamaastossa. Mielestäni teoreettisuus vs. käytännöllisyys -kysymystä kannattaisikin ehkä tarkastella, ei mustavalkoisena jaotteluna, vaan enemmänkin janana, jonka jompaankumpaan päähän tai jonnekin keskivaiheille ihmiset voivat sijoittua. Tämäkin on toki vielä yksinkertaistus, koska sijoittuminen janalle riippuu tosiaan myös siitä, minkätyyppisiä asioita milloinkin tarkastellaan.
Entä minä sitten? Olen ollut hyvä koulussa ja opinnoissa eli juuri se tyyppi, jota on mielellään soviteltu ”lukunaisen” paikalle. Tietyllä tavalla se on myös totta: olen jossakin määrin juuri se edellä kuvattu tyyppi, jonka suuntaan tähyillään, kun jonkin teoreettisen asian kanssa menevät ajatukset solmuun. Mikään suuri nero tai älykkö en silti ole, enemmänkin vain kohtuullisen hyvä hankkimaan, omaksumaan ja jäsentelemään tietoa.
Onko teoreettinen osaaminen sitten tehnyt minusta käytännön asioissa ihan avuttoman, eli päteekö vastakkainasettelu minuun?
Katselen joskus ihaillen niitä, jotka tuntuvat tehtävän kuin tehtävän äärellä liikkuvan kauhean nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti tekemättä yhtään turhaa liikettä. Pakko myöntää: se tyyppi minä en selvästikään ole! En kuitenkaan ole myöskään laiska tai toivottoman hidas enkä pelkkää hikoilla tai liata käsiäni. Olen lisäksi käytännön asioissa sillä tavalla päättäväinen, että jos olen jotakin päättänyt tehdä, useimmiten löydän tavan, jolla sen saa tehtyä. Onko se läheskään se paras tai käytännöllisin tapa, se on toinen kysymys! Yhtä kaikki: aivan keskellä kämmentä peukalo ei minullakaan ole, ja kaikesta huolimatta suurin ammattitaito minulta taitaa löytyä tietyissä käytännön töissä.
Mutta tarvitseeko meidän kaikkien sitten olla sekä kirjaviisaita että valtavan käytännöllisiä? Onko siinä jotakin hävettävää tai seliteltävää, jos olet ”vain” lukumies muttet kovin näppärä? Tai jos olet hyvä tekemään käytännön asioita muttet ole erityisemmin pärjännyt opinnoissa? Onko siinäkään oikeastaan hävettävää, ellet voi väittää olevasi sen enempää kirjaviisas kuin erityisen käytännöllinenkään?
Minusta taitojen ja ominaisuuksien arvottaminen on tavallaan hyvin turhaa. On toki hyvä, jos omaa joitakin taitoja sen verran, että on olemassa edellytykset elää hyvää elämää, mutta eiköhän se myös riitä. Erilaisilla taidoilla ja osaamisilla tölviminen, arvottaminen ja vastakkain asetteleminen on useimmiten täysin hyödytöntä.
Se voi olla myös hyvin epäreilua, kun otetaan huomioon, että kyse on aina jossakin määrin myös siitä, mitä taitoja on kehitetty ja mihin on panostettu. Voihan se naurattaa, kun tohtoriopiskelija ei osaa edes tankata autoa, mutta toisaalta jos on hyvin omistautunut akateemiselle uralle ja käyttänyt siihen valtavasti aikaa, onko ihme, jos käytännön taitojen kehittäminen on jäänyt vähemmälle huomioille? Eihän työlleen omistautunut automekaanikkokaan ole siinä ohessa kuin itsestään omaksunut kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka sillä tohtoriopiskelijalla on – eikä hänen ole tarvinnutkaan!
Kummastakaan tilanteesta ei pidä mielestäni tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä kummankaan persoonasta, ominaisuuksista tai lahjakkuuksista. Jos elämässä olisi tehty erilaisia valintoja ja panostettu eri asioihin, myös omaksutut tiedot ja taidot näyttäisivät erilaisilta.
Inhokkini on aina ollut se, jos lapsiin suhtaudutaan näissä asioissa liian leimaavasti. Lapsihan ei ole voinut edes itse valita, mitä tietoja tai taitoja hän on kehittänyt, vaan hän on pitkälti ollut sen armoilla, millaisessa ympäristössä on kasvanut. Jos lapsen lukuharrastusta ei ole koskaan tuettu tai pahimmillaan kasvuympäristö on ollut sellaiseen sopimaton, kyllä se helposti näkyy. Toisaalta jos lasta ei ole käytännön taitojen suhteen koskaan opastettu tai kannustettu kokeilemaan, miten hän olisi voinut kehittyä valtavan näppäräksi? Jokaiselta, joka arvostelee lasta tietojen tai taitojen puutteesta, tekisi mieli kysyä, että oletkos aivan varma, että olet itse syntynyt näiden tietojen ja taitojen kanssa. Vai täytyikö ne sinunkin ehkä joskus ihan hankkia ja opetella?
Me aikuiset osaamme olla joskus tosi sokeita sille, että sellaisia kaikkia ihmisiä koskevia ja kaikkien tarvitsemia taitoja on lopulta todella vähän, ja tämä sokeus näkyy joskus aika typeränä ja ilkeänä kommentointina.
Jossakin elinympäristössä polttopuiden tekeminen voi olla perustaito, joka pyritään opettamaan jo lapsille. On silti hölmöä odottaa, että tämä olisi perustaito myös niille ihmisille, jotka eivät omassa elämässään ole koskaan tarvinneet tai käsitelleet polttopuita. Joissakin elinympäristöissä voi puolestaan olla ihan peruskauraa, että käytetään sujuvasti monia kieliä ja että vähintään englannin kielen taito on jokaisella hyvä. Ei silti kannata unohtaa, että monet eivät perusarjessaan tarvitse muuta kuin äidinkieltään.
Minulle tulee mieleen hengissä ja terveenä pysymiseen liittyvien taitojen lisäksi ainoastaan yksi taito, jonka itse soisin olevan jokaisella ja jota soisin jokaisen kehittävän: elämänhallinta. Tämä taas liittyy siihen, että mielestäni tämä taito pitkälti määrittelee sen, miten niiden muiden taitojen kanssa pärjäilee ja onko tarvittaessa kykenevä hankkimaan puuttuvia taitoja. En kuitenkaan mene tähän aiheeseen sen enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemmin varsin laajasti.
Kuten jo aluksi kirjoitin, minun on hieman vaikea arvioida, kuinka suurta roolia tässä postauksessa käsitelty vastakkainasettelu ihmisten elämässä yleensä näyttelee. Onko sinut ehkä joskus luokiteltu kirjaviisaaksi tai käytännön ihmiseksi, ja mitä ajatuksia se on herättänyt? Tai koetko kenties itse olevasi selvästi jompaakumpaa?
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat Myriams-Fotos/CC0/Pixabay (ylempi) ja Gerd Altmann/CC0/Pixabay (alempi)