Viisi eriävää mielipidettä parisuhdeasioista

Joitakin parisuhteisiin liittyviä neuvoja tai mielipiteitä toistellaan jatkuvasti. Osaa toistetaan nähdäkseni aiheestakin, mutta joidenkin osalta omat ajatukseni kulkevat hiukan toisenlaisia latuja. Lisäksi on sellaisia parisuhdenäkemyksiä, jotka eivät välttämättä ole valtavirtaa mutta jotka mielestäni silti saavat turhan laajasti kannatusta.

Aion tässä käydä läpi viisi yleistä parisuhteisiin liittyvää näkemystä, joista olen itse eri mieltä, sekä syyt siihen, miksi olen päätynyt ajattelemaan toisin.

 

Puhukaa, puhukaa ja puhukaa

Tiettyyn rajaan asti toimiva kommunikaatio on edellytys toimivalle parisuhteelle. Vaikka kommunikoida voi muutenkin kuin sanoilla, ilman sanoja kommunikoinnista jää helposti puuttumaan tarkkuutta ja syvyyttä. Lisäksi väärinkäsitysten määrä kasvaa suunnilleen samassa suhteessa, kuin puheen määrä vähenee.

Niin mutta eikö ajatus ollut, että minun pitäisi olla tästä eri mieltä? Olenkin, ja se tulee vastaan siinä vaiheessa, kun puhetta tarjotaan lääkkeeksi kaikkeen ja loputtomasti.

Asioista voidaan puhua. Niistä voidaan puhua toisen kerran, kolmannenkin. Samoista asioista voidaan puhua vuosien varrella eri tilanteissa uudestaan. Mutta. Jos olen ihmissuhteista jotakin oppinut, niin sen, että aina sanat eivät vain riitä eikä puhe auta. Kun samasta asiasta on keskusteltu loputtomasti eikä kummallakaan voi olla epäselvyyttä siitä, mitä toinen toivoo ja kuinka tärkeää se hänelle on, niin jossakin vaiheessa on kohdattava se tosiasia, ettei tilanne ratkea puhumalla. Se, mitä vaihtoehtoja on jäljellä, vaihtelee. Joskus asian voi ehkä yksinkertaisesti antaa olla. Joskus voi puheen sijaan kokeilla muuttaa omaa toimintaansa jollakin radikaalilla tavalla. Joskus taas eri suuntiin lähteminen voi olla ainoa jäljellä oleva vaihtoehto.

Parisuhteen rajoista pitää sopia

Jo pitkään pinnalla on ollut ajatus siitä, että parisuhteen rajat ovat jotakin, mistä pitää sopia. Oman tulkintani mukaan ajatusta on nostanut pintaan parisuhteiden moninaisuus. Nykyään ei enää ajatella, että parisuhde olisi välttämättä juuri tietynlainen suhde tietyillä (kirjoittamattomilla) pelisäännöillä. Vaikka tästä näkökulmasta puhe parisuhteen rajojen sopimisesta voi vaikuttaa viisaalta, asia ei ole niin yksiselitteinen.

Nuorten rakkausrealityissä – ja myös siellä ihan oikeassa elämässä – voidaan pohdiskella, olikohan suudelma pettämistä. Samaan syssyyn voidaan julistaa kirkasotsaisesti, että se riippuu parisuhteen säännöistä. Tavallaan looginen ajatus, ja samalla kuitenkin hiukan arveluttava.

Milloin se, mikä meitä loukkaa ja satuttaa, on muuttunut sopimusasiaksi? Jos toisen käytös on huonoa ja loukkaavaa, lakkaako se olemasta sitä, jos todetaan, ettei suhteessa ole erikseen sovittu, ettei näin saisi käyttäytyä? Voidaan myös kysyä, totteleeko sydän aina edes niitä laadittuja sopimuksia. Vaikka kyseessä olisi esimerkiksi ns. avoin suhde, jossa on selkeästi sovittu, että seksuaalinen kanssakäyminen muiden kanssa on OK, tarkoittaako se, ettei sellainen voi satuttaa?

Oman kokemukseni mukaan parisuhteessa moni asia lähtee omatunnon ja sydämen äänen seuraamisesta sekä suhteen ja puolison kunnioittamisesta. Nämä ovat myös asioita, joihin suhteessa olisi hyvä panostaa. Jos sen sijaan ajatellaan, että kaikki on kiinni siitä, mitä sovitaan ja millaiset säännöt laaditaan, siinä pahimmillaan luodaan pelikenttää asioille, joilla ei pitäisi pelata.

Sopimuksilla voidaan hakea porsaanreikiä loukkaavaan käytökseen niin, että toiselta koetetaan samalla evätä loukkaantumisen oikeus sillä verukkeella, ettei toiminta ole rikkonut sovittuja rajoja. Ajatus rajojen sopimisesta voi toimia myös toisella tavalla väärin eli hämärtää ymmärrystä siitä, että pyrkimys toisen rajoittamiseen voi jossakin tapauksessa olla sairaalloisen mustasukkaista. On vaarallista, jos luodaan ilmapiiriä, jossa tällainen toiminta voidaan kuitata parisuhteen yksilöllisillä rajoilla.

 

Ei saa kiirehtiä suhteeseen eikä suhteessa

Tavallaan olen samaa mieltä siitä, että jos itsellä on kiirehtimisen tunne, suhteen aikataulussa voi olla jotakin pielessä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, ettei kenelläkään ulkopuolisella – tai millään yleisillä käytännöillä – ole oikeutta tai pätevyyttä määritellä sitä, mikä on oikea tahti aloittaa suhde tai edetä suhteessa.

Ymmärrän kyllä, mistä se ajatus tulee, että nopeassa etenemisessä voi olla riskinsä. Me ihmiset olemme kuitenkin yksilöitä, suhteemme ovat erilaisia ja taustamme vaihtelevat. Vaikka aikataulu vaikuttaisi ulkopuolisten silmissä miten hätäiseltä hyvänsä, joku voi aidosti olla valmis ryhtymään suhteeseen tai ottamaan siinä seuraavan askeleen.

Erityisesti muiden hampaissa tuntuu olevan se, jos eronnut henkilö aloittaa uuden suhteen kovin nopeasti. Voidaan puhua – mielestäni aika rumasti ja halventavasti – laastarisuhteista ja saarnata siitä, miten erosta pitäisi ensin toipua ja opetella seisomaan omilla jaloillaan.

Minusta tämä osoittaa heikkoa ymmärrystä eroprosessista. Se kun ei kaikilla etene samalla tavalla. Joissakin tapauksissa ero on voinut olla tekeillä jopa vuosia ja siihen liittyvä surutyö on voitu tehdä pitkälti suhteen aikana. Tällöin varsinainen ero voi olla enemmänkin piste iin päälle kuin suruprosessin lähtölaukaus. Vaikkei näin olisikaan, tässäkin asiassa ihmiset ovat erilaisia ja sitä erilaisuutta voisi koettaa kunnioittaa.

Vain itseään voi muuttaa, ei toista ihmistä

Tuo ajatushan on sinänsä tosiasia: et kerta kaikkiaan voi pakottaa toista muuttumaan. Häiritsevää tuossa ajatuksessa ja sen toistelussa on kuitenkin se, mihin tämä ajatus tähtää ja missä tilanteissa sitä tuodaan julki.

Itselläni on tapana miettiä elämänohjeiden ja vastaavien kohdalla aina sitä, kenelle ne tarkoitettu. Millä ihmisryhmällä ohjeet toimivat, ja onko ehkä sellainen ryhmä, jonka kohdalla ohje voi olla vahingoksi?

Sen hokeminen, että toista ei voi muuttaa vaan ainoastaan itseään, on kaikkea muuta kuin hyväksi niille lukemattomille ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi antaneet suhteelle kaikkensa ja vähän päälle – ilman että toinen on vaivautunut tulemaan ollenkaan vastaan. Näille ihmisille olisi paljon terveellisempää kuulla se, ettei kukaan pysty yksin tekemään suhteesta hyvää. Se on myös vähintään yhtä paljon totta.

Sitä paitsi väite siitä, ettei toista voi muuttaa vaan ainoastaan itseään, pitää sisällään myös sen, että toinenkin voisi muuttua, jos hän itse niin haluaisi. Joskus juuri siitä, ettei hän selvästikään halua, pitäisi osata vetää oikeat johtopäätökset ja tehdä niiden perusteella omat ratkaisunsa.

Toivetta toisen muuttumisesta ja sen oikeutuksesta olen jo aiemmin pohtinut tässä postauksessa.

 

Parisuhteeseen kuuluu se, että voi näyttää myös huonoimmat puolensa

Tätä ajatusta on vaikea yksiselitteisesti kannattaa tai vastustaa, koska sillä voidaan tarkoittaa monenlaisia asioita. On vaikea olla kovin eri mieltä siitä, että pitkäkestoisessa, äärimmäisen läheisessä suhteessa ihmisten monenlaiset puolet tulevat esille.

Minua on kuitenkin aina häirinnyt se, että jotkut selvästi ajattelevat parisuhteen olevan sellainen suhde, johon voi ikään kuin purkaa patoumansa. Jotkut puhuvat jopa vähän naureskellen esimerkiksi siitä, kuinka stressi saa heidät käyttäytymään huonosti puolisoa kohtaan. Siis siihen tyyliin, että töissä on ollut jo pitkään niin kamalat paineet, että puoliso on moneen kertaan saanut kuulla kunniansa.

Olen aina inhonnut sellaista ulkokultaisuutta, että esimerkiksi työelämässä ja tuttaville tarjotaan itsestä aina viimeisen päälle siloteltua, jopa yltiökohteliasta ja -mukavaa versiota, ja kun tämä aiheuttaa kohtuuttomat paineet, nämä sitten puretaan kaikkein lähimpiin ihmisiin.

Olen kauan sitten ollut seurustelusuhteessa, jossa toisella oli tapana varata minulle huonoimmat hetkensä ja huonoimmat puolet itsestään. Sain jopa kuulla, että tämä oli suuri kunnia, koska ”minun kanssani hän uskalsi olla oma itsensä”. Aikanaan totesin, että jos henkilö on mukavampi vieraille kuin niille, joita hän muka rakastaa, pärjään paremmin ilman sellaista rakkautta ja lokasangon roolia.

Omalta osaltani on vielä sanottava, etten väitä, ettenkö itse olisi koskaan parisuhteessa äksyillyt, tiuskinut tai muuten antanut esimerkiksi stressin vaikuttaa käytökseeni. Olen kyllä. Olen kuitenkin myös pitänyt tärkeänä ymmärtää, ettei se ole mikään parisuhteeseen liittyvä etuoikeus vaan huonoa käytöstä, jota pyydetään anteeksi ja pyritään muuttamaan.

 

Jokainen parisuhde on omanlaisensa, ja yleispäteviä ohjeita on siksi vaikea laatia. Sellaisia näkemyksiä, joita viljellään hyvin yleisesti, kannattaa ehkä itse kunkin kuitenkin aina välillä tarkastella kriittisesti, koska ne jäävät kaikkein helpoiten elämään totuuksina!

 

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Miroslaw i Joanna Bucholc/CC0/Pixabay (ylempi) ja Victoria/CC0/Pixabay (alempi)