Yksi elämäntapamme perustavimmista ristiriidoista
Me länsimaiset, vähintään keskiluokkaista elämää (käsitteen laveassa merkityksessä) viettävät ihmiset olemme usein monella tavalla hyviä tyyppejä ja myös elämämme on monin tavoin hyvää. Paha vain, että elämämme materiaalisen puolen perusta on rakennettu hataralle ja osin valheelliselle pohjalle.
Länsimainen elämäntapa pitää sisällään monia hyviä ja kauniita arvoja. Niiden toteuttamisen ja todeksi elämisen taso toki vaihtelee, mutta ainakin ne useimmiten siintävät horisontissa. Me uskomme demokratiaan, hyvinvointiin ja tasa-arvoon sekä henkilökohtaisella tasolla rehellisyyteen, ahkeruuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Väitän, että tämän kaiken hyvän ja kauniin keskellä elämämme materiaalinen puoli on kuitenkin jonkinlainen sokea piste, jota tulkitsemme tarkoitushakuisesti omaksi hyväksemme.
Materiaa ja yleisemmin elintasoa – esimerkiksi asumismukavuuden ja vapaa-ajan viettomahdollisuuksien osalta – käsitellään usein hyvinvoinnin näkökulmasta. Lähestymistapa on monesti se, että millainen materiaalinen elintaso meillä pitäisi olla, jotta länsimainen ja pohjoismainen hyvinvointi toteutuisivat. Asiaa tarkastellaan myös yhdenvertaisuuden kautta. Voidaan esimerkiksi sanoa, ettei ole oikein, että jonkun työssäkäyvän palkalla elintaso on vain tietynlainen, kun monen muun työssäkäyvän palkalla se on aivan eri sfääreissä. Tätä vertailua suoritetaan hyvin voimakkaasti ylöspäin; hakemalla vertailukohdat ja esikuvat sieltä keskiluokkaisen elämän ”paremmasta päästä”.
Tuollaisessa keskustelussa ei kannata sanoa, että suomalainen köyhyyskin on useimmiten suhteellista köyhyyttä ja kaukana absoluuttisesta köyhyydestä. Tätä ei kannata sanoa, koska vastineeksi tiuskaistaan hyvin nopeasti, että niinhän köyhyyttä kuuluukin tulkita ja ettei kotimaista epäoikeudenmukaisuutta voi kuitata sillä, että kehittyvissä maissa asiat ovat vielä huonommin.
Näissä kehyksissä monet arkiset ja suuremmatkin murheet liittyvät siihen kysymykseen, että mitä minä tienaan ja mitä sillä saan. Murhe tuossa yhtälössä asuu siinä, että harva kokee tienaavansa riittävästi saadakseen sillä asiat, joihin katsoisi olevansa oikeutettu.
Tässä piilee mittava, perustavaa laatua oleva ristiriita: Jotta voisimme kokea saavamme tienaamillamme rahoilla eli omalla työllämme riittävästi, oman työmme tulisi olla arvokasta. Koska samalla lähes poikkeuksetta kuluttamiimme hyödykkeisiin liittyy muiden ihmisten työtä, tämän työn pitäisi puolestaan olla melko arvotonta, jotta hyödykkeet eivät olisi hintavia ja jotta meillä olisi varaa ostaa mahdollisimman paljon.
Pohjimmiltaan tilanne on ristiriitainen ja kivulias siitä syystä, millaista elintasoa – ja siihen liittyen ostovoimaa – pidämme välttämättömänä normaaliin tai edes ihmisarvoisen elämään. Meidän käsityksemme minimielintasosta, johon voi olla tyytyväinen, on erittäin korkea. (Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin täällä.) Tämä on vaikea juttu sen vuoksi, että kuitenkin harva oikeasti pystyy antamaan työllään niin merkittävän panoksen, että sillä voisi aidosti lunastaa maailmasta niin paksun siivun, jota halajamme.
Tämä ongelma oireilee monella tavalla. Yksi melko vahva oire on se, kuinka suurella palkalla suomalainen saattaa vielä kokea, että hän hädin tuskin tulee toimeen. Sellaisissakin ammattiryhmissä, joiden palkka ei edes suomalaisilla mittapuilla ole mitenkään erityisen matala, esiintyy väitteitä siitä, ettei palkka riitä elämiseen.
Tämähän ei voi kertoa juuri muusta kuin siitä, mitä me siihen ”elämiseen” sisällytämme. Mielikuva välttämättömästä elintasosta on erittäin korkealla, ja tämä mielikuva vain vahvistuu, jos on hankittuna on edes jonkinlainen koulutus ja työnkuva edustaa edes haaleasti vähän korkeampaa statusta. Kyllähän sellaista työtä tekevän pitäisi saada jo vaikka mitä, ja ellei saa, vääryyden tunne nousee pintaan.
Tekemämme työn ja kaipaamamme elintason ristiriitaan kytkeytyy myös halpatyömaista tuleva tavaravirta. Näissä maissa tuotettua tavaraa ostamalla saamme kuin saammekin tienaamillemme rahoille isomman vastineen. Toisin sanoen sanaton toiveemme siitä, että jonkun muun työ ei olisi yhtä arvokasta kuin meidän, toteutuu. Onko tämä prosessi oikeudenmukainen ja heijasteleeko se väitettyjä arvojamme, se on tietysti toinen juttu.
Verkkokauppa Temusta on pidetty viime aikoina niin paljon meteliä, että se olisi melkein syy olla kirjoittamatta siitä mitään. Tässä yhteydessä en kuitenkaan voi vastustaa kiusausta. Törmäsin jossakin nimittäin sellaiseen väitteeseen, että Temun kaltaisten verkkokauppojen hyvä puoli on se, että ne tuovat shoppailuun tasa-arvoa.
Tuovat siihen… anteeksi mitä? Mitä shoppailun tasa-arvo edes on? On pakko päätellä, että ilmeisesti se on sitä, että palkasta ja vauraudesta riippumatta voi ostella pidäkkeettä kaikenlaista. Onko tällainen ”tasa-arvo” sitten oikeasti hyvä ja tavoiteltava asia ja kestääkö se minkäänlaista eettistä tarkastelua, se on ihan eri kysymys. Yhtä kaikki ajatus siitä, että on reilua ja oikeudenmukaista, kun jotakin – tai jotakuta – halpuutetaan niin perusteellisesti, että kaikilla on varmasti varaa, on ilmeisesti olemassa ja jotkut sen takana seisovat.
Oikeastaan monilla meistä arvot ovat siis sellaisia, että ne toteutuvat kenties ihan kiitettävästi kunhan ensin saamme elämämme materiaalisen puolen haluamallemme tasolle. Työelämän tasa-arvo on tärkeää ja sen puolesta voidaan lakkoilla ja puida nyrkkiä, mutta tässä siis tarkoitetaan tietysti tasa-arvoa Suomessa. Lisäksi oikeudenmukaisuus ja reiluus ovat ehdottomasti meidän kaikkien juttu, kunhan saamme tilata nettikaupasta mielin määrin hellehattuja ja ovistoppareita. Ahkeruuskin on luterilainen perushyve, mutta jokainenhan meistä on niin ahkera, että ansaitsee ympärilleen valtavan määrän tavaraa.
Oikeamielisyys on helpompaa, kun sitä voi harjoittaa yltäkylläisyydestä käsin, ja tavarakasan päällä seisten näkee ilman muuta paremmin ja pidemmälle.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva svklimkin/CC0/Pixabay