Turha roju on myös mielen kuormaa
Avaat kylpyhuoneen peilikaapin oven, ja vastassa on purnukoiden paljous, jonka joukosta tavoittelet hammastahnaa koettaen olla pudottamatta mitään. Kuten sitä toista hammastahnatuubia, joka auttaa vihlontaan mutta maistuu kamalalta. Tai meikkivoidepurkkia, joka ei sitten ollutkaan oikeaa sävyä mutta jota et ole malttanut hävittää, koska se oli kallis.
Vaatekaapissa sinua vastassa on melkein pystyssä pysyviä vaatepinoja ja yksi ihan rehellinen keko, jonka suhteen olet jo luopunut toivosta. Silmäsi osuvat mustaan paitaan, jota voisit käyttää tänään. Kun otat sen, väistät samalla sitä toista melkein samanlaista mustaa paitaa, joka on liian nukkaantunut ihmisten ilmoilla käytettäväksi. Ja sitä harmaata, joka kiristää kainaloista. Jossakin on myös violetti paita, joka sopisi tähän päivään hienosti, muttet löydä etkä oikeastaan edes muista sitä, koska se on piilossa edellä mainitun keon takana.
Autotallissa tarkistat, että seinää vasten nojaavat sukset ovat paikoillaan etkä ole vaarassa peruuttaa niiden yli. Niitä on käytetty viimeksi kolme tai neljä talvea sitten, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Autoon istuessasi katselet keulan ja seinän väliin varastoituja tavaroita. Siinä on ruohonleikkuri, ja sitten myös se toinen ruohonleikkuri. Et toki tarvitse kuin yhden, mutta toisen sait vaariltasi, kun hän muutti kerrostaloon, eikä toimivaa leikkuria viitsi hävittääkään. Yhdessä nurkassa on puutarhanhoitoon liittyvää tavaraa: ulkoruukkuja, joita voi varmaankin vielä hyödyntää jossakin, ja puuristikko, jonka voi asentaa seinälle, jos haluaa kokeilla köynnöskasvin kasvattamista. Jälkimmäinen on sekin vaarilta.
Kuulostaa varmasti monenkin korvissa tutulta? Tavaraa, tavaraa ja vielä lisää tavaraa. Ja mikä pahinta: silmiimme joka päivä osuvasta tavarasta tarpeellista, hyödyllistä tai ilahduttavaa ei useinkaan ole edes melkein kaikki. Monessa tapauksessa jopa puolet siitä tavaramäärästä, jolla ympäröimme itsemme, voitaisiin hävittää elämämme heilahtamatta siitä mihinkään suuntaan – ainakaan huonompaan.
Joku voisi sanoa, että tuohan on ihan tavallista elämää. Siitäkin joku voisi huomauttaa, että jos ongelmat ovat tuota tasoa, niin silloin niitä ei ole. Mitä merkitystä on täyteen ahdetuilla kaapeilla tai hiukan tarpeettomilla tavaroilla, kun elämässä on oikeitakin huolia kuten mummin syöpäepäily, työpaikan YT-neuvottelut ja rakoileva parisuhde?
Tottahan se tietysti onkin, ettei liika tai tarpeeton tavara ole tragedia pahimmasta päästä. Päinvastoin sen voisi sanoa jopa olevan ihan aito first world problem. Silti tuossa ei ole koko totuus.
Tietyllä tavalla arkemme ja elämämme muodostuu valtaosin juuri pienistä hetkistä ja pienistä ärsykkeistä. Elämäämme eivät tuo negatiivisia kuormaa ainoastaan ne Oikeat Ongelmat kuten sairastuminen tai aviokriisi. Negatiivista kuormaa tuovat myös maahan kaatunut maitolasi ja kotiin unohtuneet avaimet. Niin – ja jatkuva tavarapaljouden ja tarpeettoman tavaran seassa luoviminen.
Jälkimmäisessä on sekin ongelma, että vaikka se ylitäysi vaatekaappi tai autotalli kummallisen rojun loppusijoituspaikkana olisi kuinka mikroskooppisen pieni ongelma, se on samalla myös asia, joka toistuu toistumistaan. Tuskinpa kaadamme maitolasin tai unohdamme avaimet ihan joka aamu. Tavarapaljoudessa voimme kuitenkin elää koko ajan, ja sen tuottamat ärsykkeet – vaikka kuinka pikkiriikkiset – voivat tökkiä meitä jatkuvasti, päivästä toiseen.
Jos samasta asiasta käännetään näkyville positiivinen puoli, voin omasta kokemuksesta sanoa, että sitä voi joka aamu tuntea pienen mielihyvän ailahduksen, kun kaapissa on vastassa maltillinen määrä siisteissä pinoissa pysyviä vaatteita. Voin käydä vaikkapa kaikki lyhythihaiset T-paidat läpi luomalla yhden silmäyksen pieneen, siistiin pinoon, jonka jok’ikinen vaatekappale on sopiva ja käyttökelpoinen.
Uskon, että sama kokemus on jossakin määrin tuttu lähes jokaiselle. Vaikkei omaisi minimalistisia taipumuksia, tietää varmasti sen tunteen, kun on jossakin siivouspuuskassa järjestänyt ruokakaapit ja niiden ovet avatessaan näkee hyvässä järjestyksessä olevien purkkien ja pakkausten rivit ja tietää, että missään kaapin perällä ei lymyä siirappipurkki vuodelta 2013 tai se yksi sukkahien makuinen mauste, jota tuli kerran erehdyksessä laitettua pastaan. Moni tietää ehkä senkin, miltä tuntuu, kun voi taas nähdä autotallin tai ulkovaraston peräseinän ja siellä ovat vain ne muutamat, oikeasti tarpeelliset asiat ja kaikki ne ”vaarin perinnöt” on viimein hävitetty.
Elämä voisi olla enemmän tuota viimeksi kuvailtua tunnetta. Voisimme elää kodissa ja ympäristössä, josta huokuu maltillisuus ja tarkoituksenmukaisuus ja niiden mukanaan tuoma väljyys ja rauhallisuus. Elinympäristömme ei tarvitse olla kaoottinen ja täyteen ahdettu eikä sen tarvitse sisältää loputtomia muistutuksia pienistä epäonnistumisista, hutiostoksista ja jo unohtuneista projekteista.
Palaan otsikossa esitettyyn väitteeseen: Kaikenlainen turha tai korkeintaan puolitarpeellinen roju ei kuormita ainoastaan varastojamme, hyllyjämme ja kaappejamme. Se kuormittaa myös mieltämme. Toivon, että mahdollisimman moni tunnustelisi tätä ajatusta. Jos se saa nyökkäämään edes varovaisesti, on ehkä sopiva hetki miettiä, mitä asialle voisi tehdä. Miten elämästään voisi saada aavistuksen selkeämpää ja parempaa, siellä konkretian ja käsinkosketeltavien esineiden tasolla?
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogini löytyy myös Facebookista!
Kuva TEENA COBB/CC0/Pixabay