Eläinsuojelukeskustelun epäkohdat

En kirjoita aiheesta suinkaan ensimmäistä kertaa, ja tuskin viimeistäkään.

Jo useamman vuosikymmenen ajan eläinsuojelu on aiheena ollut pinnalla, ja eläinaktivismi on jossakin määrin myös valtavirtaistunut. Samalla keskustelu eläinsuojelun tiimoilta on muuttunut yhä häiritsevämmäksi. Haluan tässä postauksessa nostaa esiin eläinsuojelukeskustelusta muutaman piirteen, jotka ovat erityisen ongelmallisia – myös minunkaltaiseni ihmisen silmin, joka sinänsä kannattaa eläinten hyvinvointia lämpimästi.

Oma lemmikki ojassa ratkaisee kritiikin suunnan ja kohteen

Melkein asiassa kuin asiassa kannattaa suoda ajatus tälle kysymykselle: kun kritiikin valokeila suunnataan jonnekin, miksi se suunnataan juuri sinne ja mitä jää valokeilan ulkopuolelle? Eläinten hyvinvointiin liittyvän kritiikin kohdistamista ei näytä määräävään ainakaan se, missä ovat suurimmat epäkohdat.

Esimerkiksi turkistarhaukseen kohdistuva kritiikki on aina askarruttanut. En väitä, etteikö turkisalalta löytyisi asioita, joiden arvostelu on perusteltua. Silti ihmetyttää, miksi turkistarhojen epäkohtia nostetaan esiin aivan eri volyymilla kuin esimerkiksi kanaloiden tai sikaloiden epäkohtia, vaikka epäkohdat ovat samantapaisia. Toki kaikkia mainittuja kritisoidaan enenevissä määrin, mutta turkistarhaus on silti ainoa, jonka vääryydestä ja pahuudesta tuntuu vallitsevan lähes konsensus. Ei nykyäänkään tarvitse sentään pelätä sanoa syövänsä kananmunia tai porsaanlihaa. Sen sijaan turkisten käyttö tai minkäänlainen positiivinen kommentti turkistarhauksesta aiheuttaa helposti myrskyn.

Yllä mainitun ilmiön syyt eivät löydy eläimistä, niiden elämänlaadusta tai sen puutteesta. Syyt löytyvät ihmisistä. Turkistarhaus on nostettu pääpahiksen rooliin pitkälti siksi, että se on ilmiönä useimmista hyvin etäällä ja lisäksi siihen voidaan liittää elitismiä, joka on omiaan synnyttämään vastenmielisyyttä.

Sitä vastoin porsaanlihaa syö hyvin moni ja vielä useampi syö kananmunia. Vaikka ruoantuotannosta on vieraannuttu monin tavoin, sianlihan tai kananmunien tuotanto ei silti ole tavallisen ihmisen elämästä yhtä kaukana kuin turkistarhaus. Siksi näihin on myös hankala kohdistaa saman mittakaavan ehdottomuutta kuin turkistarhaukseen. Viimeksi mainittuhan koskee vain jotakin ikäviä juntteja Pohjanmaan perukoilla ja piittaamattomia rikkaita rouvia, jotka keikistelevät turkiksissaan. Kukapa moisista piittaa?

Elitismin mielikuva ja siihen helposti kohdistettava vastenmielisyys lienee osasyy myös hevosurheilun kritiikkiin. Vaikkei hevosharrastusta voi luonnehtia valtavan harvinaiseksi, se ei ole myöskään erityisen yleinen. Hevosurheilu kilpaurheiluna koskee vielä pienempää porukkaa. Sitä kohtaan voivat tuntea vierautta myös ratsastustunneilla käyvät harrastajat ja lemmikkihevosten omistajat. Toisin sanoen: siinäpä verraton kritiikin kohde!

Hevosurheilusta nostetaan usein tikun nokkaan tiettyjen välineiden kuten kuolainten, raippojen ja kannusten käyttö. Se, kuinka varauksetta moni on valmis hyväksymään, että näiden välineiden on pakko olla epäilyttäviä ja niiden käytön on oltava väärin, on huvittavaa, kun muistetaan lemmikkieläimistä rakkain eli koira. Koiria varsin yleisesti ulkoilutetaan pantojen kanssa. Kun koira innostuu painamaan talutinta vasten tai omistaja vetää taluttimesta, tämä aiheuttaa painetta koiran kaulan alueelle – toisin sanoen kuristumisen tunnetta. Osa pannoista on vieläpä kiristyviä.

Leikitäänpä ajatusleikkiä: Ajatellaan, että koira olisi lemmikkinä harvinainen ja joku tulisi esittelemään sitä kertomalla, että hänellä on tällainen lemmikki ja hän hallitsee sitä ulkona laittamalla sen kaulan ympärille remmin, jonka vaikutus perustuu kuristumisen tunteeseen ja joka voi ääritilanteessa vahingoittaa koiraa. Miten luulette, että eläinsuojeluaktivistit reagoisivat tähän tietoon?

Tähän on helppo vastata: he reagoisivat samoin kuin nyt reagoidaan tietoon siitä, että hevosille laitetaan metallia suuhun niiden hallitsemiseksi. Hevonen tosin on koiraa suurin piirtein 10-100 kertaa painavampi ja paljon vahvempi, mutta mitäpä tuosta. Raskasta kritiikkiä voidaan silti esittää, kun asia on sellainen, ettei se kosketa läheisesti liian monen ihmisen elämää.

Samaan ilmiöön perustuu se, että eläintuotanto kohtaa nykyään paljon arvostelua. Karjatilallisten määrä vähenee koko ajan, ja samalla vähenee niiden ihmisten määrä, jotka edes tuntisivat maatilojen elämää. Karjatalous on jotakin vierasta siellä jossakin syrjässä, joten se on myös helppo vastenmielisyyden ja kritiikin kohde. Kun kauhistellaan karjataloutta ja sen todellisia ja väitettyjä epäkohtia, on helppo unohtaa ne kysymykset, jotka osuisivat paljon lähemmäs.

40%:lla 15-74-vuotiaista suomalaisista on koira tai kissa, ja koiria ja kissoja onkin yhteensä liki kaksi miljoonaa. (Luvut ovat peräisin tästä Kantarin artikkelista.) Lisäksi monet niistäkin, jotka eivät tällä hetkellä omista koiraa tai kissaa, ovat olleet näiden varsin yleisten lemmikkien kanssa tekemisissä ja tuntevat niitä ja niiden elämää.

Tuotantoeläimiäkin on toki määrällisesti paljon, hyvinkin paljon, kun siipikarja lasketaan mukaan. Tuotantoeläimet kuitenkin sijoittuvat Suomessa harvalukuisille kotieläintiloille. Esimerkiksi nautoja on alle 8 000 tilalla. Tiloja, joilla olisi muita kotieläimiä, on vielä paljon vähemmän. (Lukuja voi tarkastella Luonnonvarakeskuksen sivuilta.) Tämän perusteella voi hahmotella, monellako suomalaisella on suora tai edes jokin kosketus tuotantoeläimiin, ja verrata tätä siihen, moneltako löytyy kosketus lemmikkieläimiin.

Mihin oikeastaan tähtään? Siihen, ettei näiden lukujen valossa ole kummallista, että tuotantoeläinten elinoloja kauhistellaan muttei niinkään takerruta siihen kysymykseen, moniko koira tai kissa todella elää hyvinvoivana kerros- tai rivitaloasunnossa. Sekään ei ole kummallista, että hevosten ulkoilumahdollisuuksia pidetään riittämättöminä ja hevosurheilua rääkkäyksenä muttei juurikaan puututa siihen, että Suomessa on kissoja, jotka eivät pääse ulkoilmaan lainkaan. Ja koiria, joiden ulkoilu ja aktivointi rajoittuu pikaiseen pissalenkkiin, ainakin jos omistajalla on kiire tai väsymys.

Lemmikkieläinten pitoon liittyvät kriittiset ulostulot jäävät usein varovaisiksi tussahduksiksi, joissa säilytetään (liiankin hyvin?) kunnioitus lemmikkien omistajia kohtaan. Näin ei tapahdu siksi, ettei lähes kahden miljoonaan lemmikkikoiran ja -kissan kohdalla esiintyisi merkittäviä hyvinvointiongelmia. Näin tapahtuu siksi, että monilla on lehmän sijaan oma koira tai kissa ojassa.

Erilaiset eläinsuojelu- ja eläinoikeusjärjestöt eivät liene lainkaan tietämättömiä luvuista, joita olen tässä esitellyt. Tästä johtuu, että eläinten hyvinvointia kritisoitaessa ei välttämättä ole ratkaisevaa, mikä olisi kritiikin perustelluin ja kiireellisin kohde. Ratkaisevaa saattaa olla kysymys siitä, mihin suuntaan uskaltaa pyllistää ja minne kannattaa kumartaa, jos haluaa järjestölleen ja agendalleen mahdollisimman paljon kannattajia.

Tämä näkyy joskus aivan liian selvästi.

Eläimiä kuvitellaan autettavan ihmisiä vastaan hyökkäämällä

Eläinsuojelukeskustelussa on liian usein esillä ihmiset vs. eläimet -asetelma. Se on lähestymistapana paitsi hedelmätön usein myös epätosi. (Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin.)

Tässä pitää toki erotella luonnonvaraiset eläimet koti- ja lemmikkieläimistä. Jos eläin elää villinä luonnossa, sille näkemykselle, että eläimelle on parasta, jos ihminen pysyy siitä mahdollisimman kaukana, voi olla perusteet. Tällöin myös sillä asetelmalla, jossa ihmisen ja eläimen etu esitetään vastakkaisina, voi olla todellisuuspohjaa – vaikkei se kovin hedelmällinen lähtökohta keskustelulle olekaan.

Sen sijaan kun puhutaan eläimistä, jotka elävät ihmisen kanssa, tilanne muuttuu täysin – mutta tiettyjen tahojen näkökulma asiaan ei valitettavasti muutu! Jos ihminen vastaa eläimen ravinnosta, hoidosta, elinympäristöstä ja terveydestä, on järjetöntä esittää hänet eläimen vihollisena. Eläimen omistaja voi toki – harmi kyllä – laiminlyödä eläimen hoitoa tai tehdä ratkaisuja, jotka vaarantavat eläimen hyvinvoinnin. On kuitenkin yksisilmäistä tarkastella asiaa vain tästä näkökulmasta, koska yhtä lailla lähes kaikki hyvä koti- tai lemmikkieläimen elämässä on ihmisestä lähtöisin.

Kun koti- tai lemmikkieläin saa syödäkseen ja juodakseen riittävästi ja oikeanlaista ravintoa, sen antaa ihminen. Kun eläimen elinympäristö on sopiva ja turvallinen, sen tarjoaa ihminen. Kun eläimen kuntoa ja terveyttä tarkkaillaan ja hoidetaan, se perustuu ihmisen valppauteen ja välittämiseen.

Silloinkin, kun jokin yllä mainituista kaipaisi kohentamista, myönteinen muutos on eläimen omistajasta lähtöisin (poislukien ääritilanteet, joissa viranomaisen on puututtava asiaan). Näin ollen on mielestäni looginen johtopäätös, että eläinten omistajat kaipaavat ennen muuta tietoa, tukea ja mahdollisuuksia toimia eläinystävällisesti.

Kun puhutaan eläimistä, jotka ovat ihmisten hoivissa, ihmisten ja eläinten etua ei voida asettaa vastakkain. Ei ole piittaamattomuutta eläinten hyvinvointia kohtaan vaan realismia, ettei aseteta eläintenpidolle vaatimuksia, jotka ovat omistajien kannalta mahdottomia tai kohtuuttomia. Heidänhän ne on joka tapauksessa kyettävä toteuttamaan!

Ihmisten ahdingosta ei koskaan kumpua eläinten hyvinvointia. Ellei tätä muuten usko, voi luoda katseen historiaan. Mitä ahtaammalla ihmiset ovat olleet ja mitä kurjempaa heidän elämänsä on ollut, sitä todennäköisemmin myös eläimet ovat kärsineet. Tämä näkyy nykypäivänäkin: monen traagisen eläinkohtalon takaa löytyy traaginen ihmiskohtalo.

Kun esimerkiksi eläimiin liittyvään lainsäädäntöön asennoidutaan sillä tavoin, että nyt hei laitetaan eläinten omistajat kuriin, on vaikea olla pyörittelemättä silmiä asenteen lapsellisuudelle. Tällaista on ollut useinkin ilmoilla tuotantoeläinten suhteen. Moni on näyttänyt toivovan, että lainsäädäntö ajaisi kotieläintilalliset selkä seinää vasten (enemmän, kuin se jo on).

Samoin hevosten hyvinvoinnin tiimoilta on näkynyt merkillistä keskustelua ja merkillisiä asenteita aivan viime aikoina, kun uusi hevosten hyvinvointiasetus tuli voimaan tämän vuoden alusta. Monella tuntui olevan ajatuksena, että avain hevosten hyvinvointiin on se, että hevostenpitäjiä tykitetään mahdollisimman kovilla vaatimuksilla. (Sivumennen sanoen: ko. asetusta on jo jouduttu pikapikaa korjaamaan.)

Kun eläinten hyvinvointia haetaan omistajia kepittämällä, siinä unohtuu tärkein: ihmisen on kyettävä – aidosti ja kohtuullisin ponnistuksin – toteuttamaan se, mitä häneltä vaaditaan. Muussa tapauksessa vaatimukset, säännöt ja pykälät ovat vaarassa jäädä kuolleeksi kirjaimeksi. Pahimmassa tapauksessa ne vesittävät eläintenpitoa eivätkä niinkään paranna eläinten hyvinvointia.

Virheelliset väitteet lihansyönnin taustasta ja motiiveista

Nykyään mielellään maalataan sekasyöjästä sellaista kuvaa, että hän on ihminen, joka ostaa marketista broilerin suikaleita muovipakkauksessa ja koettaa kovasti olla ajattelematta, mistä ne ovat peräisin. Erityisen innokkaasti tähän mielikuvaan ollaan tarttumassa, jos kyseinen sekasyöjä vaikuttaa ihmiseltä, joka pitää eläimistä. No niin, ethän sinä voi kuin valehdella itsellesi siellä lihahyllyn ääressä!

Jonkin verran näissä maalailuissa on totuuspohjaa. Ei ole syytä kyseenalaistaa sitä, etteivätkö jotkut nostelisi lihapakkauksia ostoskärryyn samalla, kun he sulkevat silmät ja korvat asiaan liittyviltä tosiasioilta. Kyllä tätä tapahtuu, ja jotkut myöntävät sen itsekin.

Oletus siitä, että koko lihansyönnin pohja lepäisi sen varassa, etteivät ihmiset tunne eivätkä halua ajatella lihan alkuperää, ontuu kuitenkin pahasti.

Ensinnäkin eivät kaikki sentään tee ruokaostoksia valitun tietämättömyyden vallassa ja omatunnon kolkuttaessa – ja silti he saattavat ostaa lihaa. Kyllä monilla ovat lihantuotannon faktat ihan hyvin hallussa. Yhä tänä päivänäkin jotkut myös hankkivat lihan muulla tavoin kuin valmiiksi pakattuna marketista. Esimerkiksi metsästäjät hankkivat liharavintonsa alusta alkaen itse – mukaan lukien se vaihe, kun eläin vielä juoksee omin jaloin. Silti tämäkään ei estä heitä syömästä lihaa. Usein se päinvastoin tuo erityistä arvostusta liharavintoa kohtaan.

Ollaanpa siis rehellisiä: Lihansyönti ei itsessään ole ihmisolennolle henkisesti vaikeaa tai moraalisesti ristiriitaista. Ongelmat ja ristiriidat syntyvät vieraantumisesta eli siitä, ettei ihminen enää ole kosketuksissa ruoan alkuperään, jolloin siihen liittyvät tosiasiat voivat olla yllätys ja järkytys.

Ihminen ei ole kehittynyt niin, että hän olisi ilmestynyt maapalolle kuluttajana ostoskärry edessään. Tilanne, jossa on mahdollisuus ostaa liha valmiina suikaleina muovipakkauksessa tietämättä sen taustasta tai alkuperästä mitään, kattaa häviävän pienen osan ihmiskunnan historiaa. Tästä huolimatta ihminen on kehittynyt hyödyntämään lihaa ravinnokseen.

Ihminen on metsästävä, lihaa ravinnokseen hyödyntävä olento, jolla ei ole siinä asiassa luontaista tai sisäsyntyistä hankaluutta. Hankaluuksia synnyttävät ennen muuta moderni maailma ja elämän perusasioista vieraantuminen.

Valhe siitä, että tuotantoeläimet voisivat siirtyä samaan lokeroon lemmikkien kanssa

Olet ehkä jossakin törmännyt seuraavanlaiseen kuvastoon: sika – mieluiten verta vuotava tai muutoin kärsivä – katselee murheellisena aidan tai karsinan yli auringonpaisteessa ihmisen kanssa telmivää koiraa ja miettii: miksi minä olen täällä ja tuo on tuolla?

Kuva ei tietenkään välttämättä ole täsmälleen tuo mutta ilmaisee saman ajatuksen. Voihan sen ilmaista myös sanoin, ilman kuvia: minkä vuoksi toiset eläimet ovat meille ruokaa ja toiset ovat lemmikkejä, joiden kuolemaan surraan lähes yhtä syvästi kuin läheisen ihmisen?

Totta noissa kuvastoissa ja kysymyksissä on se, että me tosiaan suhtaudumme eri eläinlajeihin eri tavoin. Samalla ne kuitenkin sisältävät räikeän valheen antaessaan ymmärtää, että tuotantoeläin voisi olla samalla puolella aitaa kuin koira tai kissa.

Tai voihan se. Joskus, jossakin, jonkun kanssa. Suomessakin on tuotantoeläimiksi määriteltävien eläinlajien edustajia, jotka ovat omistajalleen lemmikin asemassa. Käytännössä kyse on kuitenkin poikkeuksesta ja kuriositeetista: kyllä joku voi pitää nautaa lemmikkinä, mutta kovin isossa mittakaavassa se ei tule koskaan olemaan lemmikki.

Miksei sitten? Koska ihmisten elinympäristö muuttuu yhä urbaanimmaksi eikä nauta sovi sinne. Koska nauta on kalliisti ylläpidettävä ja työläs eläin koiraan tai kissaan nähden. On täysin epärealistinen ajatus, että laajassa mittakaavassa alettaisiin pitää kalliita ja vaativia eläimiä, joilla ei olisi muuta tehtävää kuin koristaa maisemaa. Joku voi niin tehdä, mutta laajempaa ilmiötä tästä ei tule kehittymään.

Kohdataanpa siis tosiasiat: jos eläintuotanto halutaan ajaa alas, lehmät ja porsaat eivät siirry samaan lokeroon koirien ja kissojen kanssa – ne katoavat.

En tarkoita, että kyseiset eläinlajit häviäisivät lopullisesti maan päältä. Kyllä varmasti ilman eläintuotantoakin lehmiä ja porsaita jäisi jäljelle jonkin verran. Kyse olisi kuitenkin marginaalisista määristä. Suuret, vuosikymmenten ja -satojen aikana jalostetut kotieläinkannat romahtaisivat, ja samalla häviäisi suurelta osin kotieläinten pitämisen kulttuuri, joka on yhdistänyt ihmisiä ja kotieläimiä satojen vuosien ajan.

Tiedän, että jonkun mielestä tämä voi olla tavoiteltava skenaario. Joku voi haluta huutaa, että hurraa, juuri tämähän on tavoite. Kenties niin – mutta miksei sen suhteen voida olla rehellisempiä? Miksi käytetään valheellista kuvastoa ja sanastoa, joka antaa ymmärtää, että lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita tuottavien kotieläintilojen vaihtoehto olisivat lemmikkilehmät?

Ehkäpä ei uskalleta suoraan kertoa, mitä eläintuotannon alasajo tarkoittaisi. Ehkei se näytä eikä kuulosta yhtä hyvältä kuin vihjaus siitä, että lehmät ja siat voitaisiin vapauttaa auringonpaisteeseen kirmaamaan koirien ja kissojen kanssa. Kenties totuudella ei voitettaisi niin paljon kannatusta?

Kaltevan pinnan argumentti – joka ei toimi tässäkään

Otetaan nopea kertaus siitä, mitä kaltevan pinnan argumentti tarkoittaa. Se tarkoittaa argumentaatiovirhettä, jossa yhdestä asiasta väitetään luisuttavan hallitsemattomasti johonkin toiseen, erittäin ei-toivottavaan asiaan, ilman että tällaiselle kauhukuvalle on todellisia perusteita. Kaltevan pinnan argumentti voi olla esimerkiksi sellainen, että jos homoseksuaaliset suhteet sallitaan, pian sallitaan myös lapsiin sekaantuminen. Tai jos 17-vuotiaalle myönnetään ajokortti, varmaan sellaisen saa pian myös 7-vuotias.

Eläinoikeusasioissa on viime aikoina suosittu sellaista kaltevan pinnan argumenttia, jossa lihansyönti ja erityisesti metsästys yhdistetään vihjaillen ja joskus hyvinkin suoraan julmuuteen, väkivaltaan ja piittaamattomuuteen muiden terveydestä ja hengestä.

Esimerkiksi naisiin ja lapsiin kohdistuvasta väkivallasta on puhuttu samassa yhteydessä kuin metsästysharrastuksesta. Ikään kuin olisi jonkinlainen tosiasia tai vähintään todennäköistä, että metsästävä henkilö harjoittaa myös perheväkivaltaa tai on muulla tavoin läheisilleen vaarallinen.

Onko tällaiselle ajatukselle sitten todellisuuspohjaa? Ainakaan minun tietääkseni ei ole, eikä silmiini ole sattunut, että tällaisten vihjailujen yhteydessä olisi esitetty tutkimus- tai muuta faktatietoa metsästysharrastuksen yhteydestä väkivallantekoihin.

Sen sijaan tosiasia on tämä: aselupaa, joka yleensä on metsästysharrastuksen edellytys, ei myönnetä Suomessa kelle hyvänsä, ja aselupa voidaan tarvittaessa perua. Jos henkilö on aiemmin osoittanut taipumusta väkivaltaiseen käytökseen, hänen on vaikea saada aselupaa, ja jos hän osoittaa sellaista aseluvan myöntämisen jälkeen, aselupa voidaan perua. Eikä aseluvan peruminen edellytä edes väkivaltaa: myös muunlainen uhkaava käytös voi riittää.

Aseluvan saaminen edellyttää, että henkilö on ”terveydentilansa ja käyttäytymisensä puolesta sopiva pitämään hallussaan ampuma-asetta ja aseen osaa”. Aseluvan hankkimisesta voi lukea enemmän tältä poliisiin verkkosivulta.

Vaikka Suomessa kontrolloidaan sitä, kuka voi pitää hallussaan asetta, se ei tietenkään ole ehdoton tae siitä, etteikö aseluvan omaava henkilö voisi syyllistyä väkivaltaan tai muuhun rikokseen. Tällaisia ikäviä tapauksia välillä uutisoidaankin. Yhtä kaikki metsästyksen harrastaja on päässyt läpi ainakin jonkinlaisesta seulasta ja arvioinnista ja päätyy uudelleen arvioitavaksi, jos viranomaiseen tietoon tulee asioita, jotka antavat siihen aihetta. Tämän perusteella vaikuttaa epäuskottavalta ja tuulesta temmatulta väitteeltä, että erityisesti metsästäjien keskuudessa esiintyisi väkivaltaista tai muuten vaarallista käytöstä.

Jos sanotaan suoraan, niin tosiasioiden valossa vihjailut metsästäjistä ties minä potentiaalisina naistenhakkaajina vaikuttavat varsin raukkamaisilta.

Miten tällaiseen kaltevan pinnan argumenttiin on sitten päädytty? Oma teoriani on, että kun osalle eläinaktivisteista rajanvedot eläinasioissa ovat mahdottomia, sama rajattomuus yritetään heijastaa muihinkin. Kun itse ei osata tai haluta tehdä eläinasioissa rajanvetoja (tai ei tunnisteta tai myönnetä niitä), pyritään väittämään, etteivät muutkaan tee rajanvetoja: joko suojelet kaiken tai tuhoat kaiken.

Sekasyöjän eläinperäinen ravinto tai metsästäjän harrastus ei todellisuudessa ole merkki siitä, että he eivät osaa vetää rajoja vaan voivat milloin hyvänsä luiskahtaa mihin julmuuteen hyvänsä. Päinvastoin usein se on merkki siitä, että he hallitsevat rajat. He tietävät, mikä ero on ihmisellä ja eläimellä; ravinnon hankkimisella ja asiattomalla elämällä leikkimisellä.

Me ihmiset teemme muitakin samankaltaisia rajanvetoja elämän ja kuoleman tiimoilta. Ei se, että viemme vanhan ja sairaan lemmikin lopetettavaksi, ole merkki siitä, että saatamme milloin hyvänsä kolkata hengiltä pihaan eksyneen kissan. Ei se, että iskemme käsivarttamme pistävän hyttysen kuoliaaksi tai läimäytämme raipalla viisisataakiloista hevosta, tarkoita, että voimme yhtäkkiä kumauttaa puolisoa nyrkillä. Eikä se, että voimme tehdä abortin, tarkoita, että olemme uhka naapurin vauvalle.

Se, että joku voi harrastaa metsästystä ja olla silti hyvä ja turvallinen puoliso ja vanhempi, ei ole epäuskottavaa eikä merkki arvoristiriidoista tai muusta epäloogisuudesta. Se voi olla ihan vain merkki toimivista rajanvedoista – toimivasta moraalista.

Siellä, missä ollaan olevinaan kaikkein kiihkeinten eläinten asialla, loistaa liian usein ahdasmielisyys ja itsekeskeisyys. Eläimet on valjastettu osaksi nykyajan loputonta identiteettipeliä, jossa ihmiset alituiseen määrittelevät itseään ja poseeraavat eläinasioiden kautta. Samalla pidetään yllä hyödyttömiä ja vihamielisiä vastakkainasetteluja. On me vastaan te ja hyvikset vastaan pahikset – toisin sanoen meininkiä, joka sopisi paremmin yläkouluikäisten välituntidraamoihin kuin asialliseen, aikuiseen keskusteluun.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogiani voi seurata ja kommentoida Facebookissa. Blogi löytyy myös Blogit.fi-sivustolta.

Kuvat Robert Jones/CC0/Pixabay (ensimmäinen), Pavel Szmajduch/CC0/Pixabay (toinen), Herbert Bieser/CC0/Pixabay (kolmas), Asatira/CC0/Pixabay (neljäs), Robert Owen-Wahl/CC0/Pixabay (viides) ja andreas160578/CC0/Pixabay (kuudes)