Viisi ihmistyppiä (lisää), joita en ymmärrä

Tämä on kakkososa aiemmalle avautumiselle ihmistyypeistä, joille minun on vaikea löytää ymmärrystä. Kuten jo ykkösosassa sanoin, en kuvittele oman mielipiteeni olevan enempää kuin se on: tämän taivaan alle meitä mahtuu monenlaisia, ja monessa tapauksessa verenpaineen nousu tiettyjen ihmisten kohdalla kertoo epäilemättä vähintään yhtä paljon minusta kuin heistä.

Sitten asiaan. Näitä ihmistyyppejä en vain pysty käsittämään:

Hitaat ja ylivarovaiset kuskit

Nopeusrajoitus on 80 km/h, sää on pilvipoutainen ja tienpinta rutikuiva – ja sitten joku ajaa 65 km/h. Tien kaartuessa johonkin suuntaan nopeus putoaa 60 km/h:iin. Takana oleva kuljettaja – esimerkiksi minä – yrittää hengitellä rauhallisesti. Mikäpä kiire tässä, valmiissa maailmassa!

Melkein vielä herkullisempi tilanne on, jos risteykseen alkaa kertyä jonoa vähän joka suunnasta, ja kun tulee sen yhden kuskin aika lähteä liikkeelle, hän tekee sen useamman sekunnin viiveellä. Sitten hän kääntää autoaan hi-taas-ti, ikään kuin hän ajaisi pitkospuita pitkin rotkon yli eikä suinkaan olisi avarassa risteyksessä, jossa vuoroaan odottaa kymmenen muutakin autoa.

Täsmennyksenä on sanottava, että oikeasti ymmärrän toki moniakin hitaita kuskeja. Jos on vaikka juuri saanut ajokortin, ei ole ajanut kahteen vuoteen tai on esimerkiksi siirtämässä autoa, jonka epäilee olevan epäkunnossa, on ymmärrettävää, että haluaa pelata varman päälle.

On kuitenkin myös kuskeja, joiden hitaus on periaatteellista. Olen liian usein kuullut ajokortillisten ihmisten suusta, että he tarkoituksella ajavat alinopeutta, kunhan eihän tässä ole kiire mihinkään ja ties mitä voi sattua. Usein seuraavassa hengenvedossa kerrotaan, ettei pimeällä, sateella tai talviaikaan ajeta lainkaan. Olen erinäisiä kertoja purrut kieltäni ollakseni kysymättä, onko ajokortti nyt oikeissa käsissä ollenkaan.

Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että ajatuksissani on jopa toksisen maskuliinisuuden vivahde. Olen jotenkin onnistunut kasvamaan – ehkä olosuhteiden uhrina – siihen periaatteeseen, että autoa käsitellään ja sillä ajetaan reipasotteisesti tai ei ollenkaan.

Ylivarovainen hissuttelu ei tosin muutenkaan ole ominaisuus, josta erityisen pitäisin, eli ehkä kyse on siitä, että liikenteessä tämä mieltymykseni vain korostuu.

Lastut laineilla

On ihmisiä, joilla ei omasta mielestään näytä olevan mitään vastuuta elämästään. En viittaa niihin, jotka eivät onnistu suoriutumaan kouluun tai töihin aamuisin ja jotka juovat tai pelaavat vaatteet ja katon päältään. En siis ajattele tässä totaalisesti elämän syrjäpoluille ajautuneita vaan enemmänkin niitä, joilla voi olla elämä päällisin puolin kunnossa ja normaalia, mutta kaiken alta pilkottaa se asenne, että mitäs minä millekään voin.

Keskustelin taannoin erään tuttavani kanssa asiasta, joka olisi ehdottomasti pitänyt saada hoidettua tietyllä aikavälillä. Hän ei vain saanut sitä sopimaan kalenteriinsa. Lopulta hän luetteli minulle itkuisella äänellä, mitä kaikkia asioita hänen pitää kuukauden aikana hoitaa, ja totesi vielä lopuksi, ettei tiedä, miten selviää niistä.

Olin hämmästyksestä mykkänä. Kyse ei ollut sellaisista asioista, jotka olisivat onnettomuuden kaltaisesti osuneet kyseisen ihmispolon kohdalle, eikä monilta osin edes lainkaan välttämättömistä asioista. Olin vähällä kysyä, että jos tuo täyteen ammuttu kalenteri itkettää, miksi ihmeessä olet ottanut sen niin täyteen. En kuitenkaan kysynyt, koska näytti selvältä, ettei kyseinen ihminen kokenut voivansa vaikuttaa asiaan.

Näitähän riittää. Moni kertoo elämässään tapahtuneista asioista – siis sellaisista asioista, joissa heillä on selvästi ollut mahdollisuus tehdä valintoja – ikään kuin he vain purjehtisivat lastuna elämän laineilla ja ikään kuin muuten ei voisi ollakaan.

Jotkut esimerkiksi tarinoivat siitä, kuinka he kohtaavat aina toinen toistaan kamalampia kumppani- tai ystäväehdokkaita. Tarinoista paistaa läpi, että jokaiselle urpolle, joka on kohdalle osunut, on ”annettu mahdollisuus”. Sitten ihmetellään, että miten minun kohdalleni aina sattuu kaikenlaisia hulluja, valehtelijoita ja ilkimyksiä. Niin, mitenhän? Pitäisiköhän jossakin vaiheessa tiedostaa, että oman ihmissuhde-elämän ei tarvitse olla kuin ikuiset avoimien ovien päivät vaan voi myös ottaa jotakin vastuuta siitä, ketä elämäänsä päästää?

Joidenkin ihmisten kohdalla päässä soi Portion Boys -yhtyeen erään kappaleen kohta: ”Niin minä poika vastaan: ”En mistään vastaa”…”

Kyvyttömät ja avuttomat

En ole itsekään supernainen ja pystyn harvoissa asioissa häikäisemään taidoillani. En ole myöskään se tyyppi, joka aina löytäisi ratkaisun ensimmäisenä ja korjaisi kaiken vaikka ilmastointiteipillä. En kuitenkaan myöskään pysähdy asioiden äärelle tumput suorina ihmettelemään tai koeta sysätä kaikkea muiden niskoille.

Taannoin päädyin pohtimaan sellaista epätodennäköistä mahdollisuutta, että eräs tuntemani henkilö olisi valehdellut ammattinsa. Tämä kummallinen pohdinta johtui siitä, että oman ilmoituksensa mukaan henkilö tekee työkseen jotakin, mikä ymmärrykseni mukaan vaatii jonkinlaista ongelmaratkaisukykyä ja missä voi kohdata niin hankalia tilanteita kuin hankalia ihmisiäkin. En kuitenkaan tätä henkilöä vapaa-ajalla seurattuani tahdo millään uskoa, että hän voisi selviytyä kyseisessä työssä.

Ei niin pientä asiaa, etteikö se saisi häntä surkuttelemaan, voivottelemaan tai jäätymään. Ei niin pientä pulmaa, etteikö se olisi hänelle lähes ylitsepääsemätön ongelma, jonka kohdalla katse alkaa etsiä tukea muista – tai pikemminkin anomaan, että muut hoitaisivat koko asian.

Ainoa laatuaan kyseinen henkilö ei ole. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että on ihmisiä, jotka saavat juuri ja juuri hoidettua työnsä ja normaalit arkiset askareet, mutta jos tulee pienikin poikkeama tai haaste, he eivät tunnu pääsevän eteenpäin. Kyse on jonkinlaisesta lähes täydellisestä reippauden puutteesta.

Vaikken itsekään ole kovin näppärä, osaan sentään tutkia käsillä olevan tilanteen, käyttää Googlea ja tarvittaessa etsiä paikalle ammattilaisen, joka pystyy hoitamaan tilanteen, ellen siihen itse kykene. Voisi kuvitella näiden olevan normaaleja aikuiselämään kuuluvia taitoja, mutta selvästi ne eivät sitä kaikille ole.

Ne, jotka mieluummin hankaloittavat kuin sujuvoittavat

Minulla ei ole harhakuvitelmia sosiaalisista taidoistani enkä usko erityisesti loistavani sillä saralla. Olen kuitenkin aina pyrkinyt noudattamaan sitä periaatetta, että tilanteita, joissa on osallisina muita, ei hankaloiteta turhaan vaan pyritään siihen, että asioissa päästään eteenpäin eikä kellekään aiheuteta ylimääräistä työtä tai päänvaivaa pikkuasioiden vuoksi.

Tarkoitan tällä sitä, että jos esimerkiksi isommalla porukalla mietitään, mihin ravintolaan mennään syömään, näen tärkeimpänä sen, että löytyy jokin paikka, johon voidaan yhdessä mennä ja mieluiten vielä saman illan aikana. Nuo eivät ole minusta niitä tilanteita, joissa vatvotaan minuuttitolkulla omia mieltymyksiä ja pyritään varmistamaan, että valittu vaihtoehto varmasti on juuri itselle kaikkein optimaalisin.

Kaikki eivät selvästi ajattele samoin. Se joskus hämmentää, etenkin kun kyse ei aina ole henkilöistä, joita yleisesti ottaen voisi luonnehtia itsekkäiksi. He eivät siis ehkä vain koe, että muiden kanssa toimittaessa asioiden sujuvoittaminen olisi minkäänlainen arvo?

Ihmettelen myös sitä, millä kaikella jotkut viitsivät vaivata muita. On tyyppejä, joiden mielestä on täysin jees alkaa huudella pitkän päivän jälkeen sohvalle asettuneelle ja puoliunessa olevalle perheenjäsenelle, että hei missä on se mustakantinen kattila, voitko etsiä sen, kun mä haluan just sen. Ja on heitä, jotka ollessaan kahvikutsuilla tai juhlissa juoksuttavat tilaisuuden kiireistä emäntää tai isäntää hakemaan heille omenahilloa mansikkahillon tilalle tai kevytmaitoa täysmaidon tilalle. Ellei omenahillo tai kevytmaito ilmaannu suosiolla pöytään, asiasta voidaan jäädä vielä jankuttamaan ja ihmettelemään tilannetta närkästyneinä. Ilmeisesti heille ei tule mieleen, että ellei kyse ole esim. allergiasta, he voisivat ihan vain ottaa sitä, mitä on tarjolla, ja olla tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa.

Tämäntyyppisille ihmisille tekisi kieltämättä joskus mieli ärähtää, että onko pakko olla niin hiton hankala. Vaikka itse näen tuollaisen toiminnan joustavuuden puutteena, he itse varmaankin kokevat, että on OK tuoda omat tarpeensa ja halunsa julki (aina ja joka paikassa) ja että ne ovat ne muut, jotka ovat hankalia, elleivät sitä ymmärrä.

Hyväntahtoiset hyväksikäyttäjät

Tiedostan, että kyseessä on oksymoron eikä hyväksikäyttäjä ole ikinä oikeasti hyväntahtoinen. Viittaan kyseisellä adjektiivilla tässä yhteydessä siihen, etten puhu nyt silkasta pahuudesta kumpuavasta hyväksikäytöstä enkä rikollisista teoista. Puhun enemmänkin sellaisesta pienestä, niljakkaasta arjen opportunismista, joka saa tietyntyyppiset ihmiset skannaamaan ympäriltään hyötymisen mahdollisuuksia ja kohteita.

Tämäntyyppiset hyväksikäyttäjät saattavat olla perusmukavia ihmisiä. Osa heistä voi vaikuttaa hyvinkin sydämellisiltä. Heillä ei – erotuksena pahemmanlaatuisiin hyväksikäyttäjiin – ole suoranaisesti pahat mielessä, mutta he ovat valmiita ottamaan sieltä, mistä irti saavat. He ovat juuri niitä ”kavereita”, joiden kohdalla asiaa tarkemmin miettiessään voi huomata, kuinka paljon kaveruus perustuu esimerkiksi omaisuuden lainailuun tai toiselle tehtäviin palveluksiin.

Itse en koskaan ole ollut suosittu kohde millekään epämääräisille pyrkimyksille, koska olen torjuva ihminen enkä varmasti vaikuta helpolta kohteelta. Silti olen joskus nähnyt sen tietyn välähdyksen uuden tuttavuuden silmissä: ahaa, tällä voisi olla, mistä ottaa! Ymmärrän tavallaan, mistä moinen ajatus kumpuaa, koska esim. varallisuudestani voi saada väärän kuvan. Mutta ai taivas, kuinka puistattavia tuollaiset tyypit ovat! Kun muiden, hyväuskoisempien kohdalla näkee heidät täydessä vauhdissa, tilanteen seuraaminen voi miltei kuvottaa.

Nämä eivät ole niitä tyyppejä, jotka veisivät vanhusten rahat tai painostaisivat alaikäiset seksuaalisiin tekoihin, mutta nämä ovat niitä, jotka lyöttäytyvät kavereiksi, kun jollakin on jotakin, mistä he arvelevat saavansa siivun itselleen. Nämä ovat auton lainaajia ja niitä, jotka haluavat varastoida romunsa muiden nurkkiin ja puolihuomaamatta sysätä lapsensa muiden hoidettaviksi tai kuskattaviksi. Tai ihan vain yksinkertaisesti niitä, joita hivuttavat keskustelun lomaan kaikenlaisia pikkupyyntöjä ja katsovat, kuinka pitkälle toisen avuliaisuutta voi venyttää.

Tämäntyyppiset hyväksikäyttäjät eivät välttämättä ole kunnianhimoisia kohteiden valinnassa. Se voi riittää, kun toisella ylipäätään on jotakin, mitä heillä ei ole.

Olen aina miettinyt, mitä näiden henkilöiden päässä liikkuu. Kun kyse ei selvästi aina ole mistään läpimädistä ihmisistä vaan muuten melko tavallisista tyypeistä, en käsitä, mikä saa toimimaan tuolla tavoin. Mikä saa jonkun ajattelemaan, että hänellä olisi oikeus koettaa napsia itselleen etuja sieltä täältä, keltä nyt vain sattuu irtoamaan? Ilmeisesti nämä ihmiset ajattelevat, että heillä nimenomaan on tällainen oikeus, mutta olisipa kiva tietää, mihin se heidän mielestään perustuu!

En myöskään käsitä, mitä iloa he edes saavat toimintatavastaan. Minusta olisi kiusallista ja inhottavaa roikkua jonkun kintereillä nuuskimassa, mitä kivoja ”makupaloja” häneltä voisi putoilla. Edes varsin merkittävät edut, jos sellaisia sattuisi irtoamaan, eivät korvaisi tilanteen vastenmielisyyttä.

Me ihmiset totisesti olemme erilaisia.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogiani pystyy seuraamaan myös seuraavissa kanavissa: Facebook sekä Blogit.fi.

Kuvat Pexels/CC0/Pixabay (ensimmäinen), StarFlames/CC0/Pixabay (toinen), Meelimello/CC0/Pixabay (kolmas) ja Astrid Schmid/CC0/Pixabay (neljäs)