Omien tekojen oikeutus ja ajattelumallit sen taustalla
Tarjolla on ihan ehtaa, häpeämätöntä kyökkipsykologiaa!
Minua on aina askarruttanut moraalissa ja siihen perustuvassa päätöksenteossa erityisesti yksi asia: miten henkilöt, jotka toimivat räikeästi väärin, oikeuttavat toimintansa itselleen.
Ihan ensin haluan täsmentää, mitä tarkoitan väärin toimimisella. Hyvin suuri osa arkisista teoista ja päätöksistä on sellaisia, että niihin voidaan soveltaa uskottavasti useampaa näkökulmaa, jolloin tekojen oikeellisuus tai vääryys ei ole yksiselitteinen asia – vaikka meillä on toki tapana pitää omaa moraalista arviotamme suurimmassa arvossa eikä asian ymmärtäminen ole siksi aina helppoa. On kuitenkin sellaisia tekoja – ei aina erityisen suuria tai rikollisia – joiden kohdalla on liki mahdoton käsittää, miten kukaan voi nähdä niille mitään oikeutusta.
Selvimmin tällaisia ovat teot, joita voisi sanoa sisäisesti ristiriitaisiksi. Erilaiset näkökulmat ja erilaiset arviot eivät oikein sovi selityksiksi tekoihin, joissa ihmisen toiminnasta tuntuu puuttuvan moraalinen logiikka. Hän saattaa esimerkiksi moittia toista kovin sanoin teosta, johon hän itse syyllistyy tavan takaa, tai tekojen moraalinen pohja saattaa näyttää muuttuvan lennosta jopa yhden ja saman tilanteen sisällä.
Ilmeisin selitys olisi se, ettei ihminen yksinkertaisesti välitä, tekeekö hän oikein vai väärin; että hän on täysin sinut sen kanssa, että esimerkiksi omaneduntavoittelu jyrää kaikki moraaliset näkökohdat. Oletan, että tämäkin selitys pätee joihinkin. Oletan kuitenkin myös, että se pätee hyvin harvoihin. Suurin osa ihmisistä halunnee tuntea olevansa oikeamielisiä, rehtejä ja oikeudenmukaisia. Lopulta hyvin harva sanoisi itselleen peilin edessä, että olen täysin selkärangaton ja epäreilu tyyppi ja se on ihan jees.
Tämän puolesta todistaa sekin, että jopa moni toistuvasti törkeisiin rikoksiin syyllistyvistä näyttää ainakin omasta mielestään ylläpitävän jonkinlaisia moraalisia standardeja. Murhaaja saattaa julistaa paatoksella, että on väärin kajota naisiin ja lapsiin, tai raaka väkivaltarikollinen saattaa pitää lojaalisuutta arvossa.
No, tässä poikettiin jo hyvin rankkoihin tekoihin ja teemoihin. Koska ne eivät – onneksi! – ole juurikaan läsnä omassa arjessani, ne eivät ole olleet päällimmäisinä mielessä, kun olen pohtinut tätä aihetta.
Enemmänkin olen miettinyt tämäntapaisia juttuja: Miten joku pystyy latelemaan toiselle valheita päin naamaa siihen sekuntiin asti, kun totuus on molempien osapuolten silmien edessä – ja sitten muuttamaan tarinaa lennosta tai kuittaamaan kaiken jollakin käsittämättömällä lausahduksella kuten ”oho, olin tainnut käsittää väärin”? Miten hän pystyy olemaan tässä tilanteessa sulamatta häpeästä? Mitä ihmisen päässä alun perinkään tapahtuu, että hän tulee toimineeksi noin ja kokee sen olevan jollakin tavalla oikein?
Olen myös törmännyt asiakastyössä tapaukseen, joka kertoi mielellään Vapahtajasta mutta koetti huijata mennessä, tullessa ja vielä lähtiessäkin. Mikä Raamatun jae oli mahtanut jäädä lukematta? Miten kukaan ylipäätään pystyy elämään niin suuren sisäisen ristiriidan kanssa, että samalla, kun suu puhuu Jeesuksesta, silmät ja kädet hamuavat häpeämättömästi muiden omaa?
Tällaisia moraaliselta pohjaltaan käsittämättömiltä näyttäviä tekoja ja niiden taustoja on vaikea päästä penkomaan, koska on hankala saada ketään asianosaista selittämään mielenliikkeitään. Se ei juurikaan onnistu edes anonyymina netissä. Tämä puolestaan viittaa siihen, että taustalla on itsepetosta eikä juuri kukaan siis suostu tunnistamaan itsessään moista.
Päättelemällä ja erinäisten vihjeiden perusteella olen mielestäni onnistunut löytämään joitakin selityksiä sille, miten jotkut onnistuvat oikeuttamaan sellaista, mille ei näytä olevan kerrassaan mitään oikeutusta. Uskon, että näiden oikeutusten takana on vaihtelevasti ainakin nämä kolme ajattelumallia:
Oma tunne näyttäytyy totuutena. Tässä on kyse erittäin heikosta tai olemattomasta kyvystä itsekritiikkiin. Kun ihminen ei kykene tavoittelemaan vähääkään objektiivista näkökulmaa moraalisiin kysymyksiin, omasta tunteesta tulee totuus. Jos minä haluan jotakin, sen on oltava on oikein. Jos jokin tuntuu minusta pahalta, se on väärin.
Tällaiseen ajattelutapaan ei törmää ainoastaan silloin, kun ollaan niin sanotusti pahanteossa. Joku saattaa päinvastoin olla taistelevinaan hyvän asian puolesta. Tilanne menee kuitenkin pahasti pieleen siinä, että objektiivisuus ja kyky ajatella asiaa muulta kuin yhdeltä kantilta puuttuu tyystin.
Kun henkilölle, joka kykenee moraaliseen ajatteluun vain omasta tunnemaailmastaan käsin, yrittää vääntää rautalangasta, miksi nyt meni pieleen, seurauksena on usein voimakas defenssireaktio. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Kun ihminen joutuu kohtaamaan silmästä silmään sen, ettei hänen teoilleen mistään järkevästä näkökulmasta ole mitään oikeutusta, tämä tölväisee hänen koko ajatusmaailmansa ja lapsenkengissä olevan moraalinsa perustaa.
Yksi vääryys sokeuttaa muille vääryyksille. Moraaliselta kantilta epäilyttävällä tavalla toimivia ihmisiä ohjaa luullakseni useinkin ajatus siitä, että jos he mielestään ovat kokeneet jotakin vääryyttä, sen saa oikaista vääryydellä eikä sitä jälkimmäistä vääryyttä silloin ikään kuin lasketa.
Kysehän on periaatteessa kostamisen logiikasta (jota sitäkään en moraaliselta kantilta ymmärrä), mutta omat teot saatetaan kohdistaa hyvin sattumanvaraiseen tahoon. Olen törmännyt esimerkiksi sellaiseen, että omaa köyhyyttä – todellista tai koettua – käytetään syynä hyvin erikoisiin ratkaisuihin. Vakuutusyhtiöitä saa huijata, koska olen köyhä ja niillä puolestaan pyyhkii hyvin. Rikkaista voi koettaa hyötyä, koska niillä on, mistä ottaa, ja minulla ei.
Ihminen saattaa toimia tällaisella logiikalla, vaikkei hän todellakaan vastaisi myöntävästi, jos häneltä kysyttäisiin, onko oikein huijata, valehdella ja hyväksikäyttää. Itseen kohdistuvan vääryyden kokemus muodostaa kuitenkin sokean pisteen, jossa tekojen oikeutuksen perään ei muisteta kysellä. Jos itseltä puuttuu jotakin tai kokee tulleensa kohdelluksi väärin, sen tunteen vallassa saatetaan tehdä moraaliselta kannalta hyvinkin kummallisia valintoja.
Asiat putoilevat yli moraalin laidoilta. Joskus ihmisen toimilla ei näytä olevan mitään moraalista oikeutusta siitä yksinkertaisesta syystä, että hän sivuuttaa moraalin ikään kuin huolimattomuuttaan.
Tämä voi kuulostaa käsittämättömältä, mutta toisin kuin aiemmat kohdat, väitän tämän huolimattomuuden koskevan jossakin määrin jokaista – joidenkin kohdalla se vain on tavallista räikeämpää.
Kukaan meistä ei ota huomioon kaikkea. Nekään henkilöt, joiden omatuntoa voisi luonnehtia yliaktiiviseksi, eivät tosiasiassa voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia moraalisia näkökohtia. Jokainen meistä tekee valintaa ja myös karsintaa. Moraalinen luuppimme kohdistuu joihinkin asioihin ja saatamme toimia niissä moraaliselta kannalta hyvinkin huolellisesti. Samalla osa asioista jää sen luupin ulkopuolelle, jopa kokonaan.
Joku saattaa asettaa ilmastonäkökohdat kaikessa etusijalle ja kiristellä hampaitaan sille, miten piittaamattomia monet niistä ovat. Samalla hän voi itse olla yliolkainen vaikkapa suhtautumisessaan talouteen. Hän saattaa tuhlata rahat perheen taloustililtä tai venyttää laskuja, ei välttämättä ilkeyttään vaan siksi, ettei pidä koko asiaa huomion arvoisena. Joku toinen saattaa omistaa suuren osan moraalisesta kapasiteetistaan lähimmäistensä hyvinvointiin. Jos hän pystyy esimerkiksi ilahduttamaan läheistään lomamatkalla, hänelle asian ympäristönäkökohdat saattavat olla yks hailee – ei siksi, että hänellä olisi pahaa tahtoa ympäristöä kohtaan, vaan siksi, että asia jää hänen luuppinsa ulkopuolelle.
Meillä on erilaisia moraalisia painotuksia ja ikään kuin piirejä: sisällytämme moraalisiin pohdintoihimme yksiä asioita mutta emme juurikaan toisia. Meillä on parhaat edellytykset ymmärtää sellaisia ihmisiä, joiden moraaliset painotukset ja piirit ovat suurin piirtein samoja kuin omamme. Mitä etäämmällä piirit ovat toisistaan, sitä todennäköisempää on, että päädymme tarkastelemaan toisen toimintaa närkästyksen sekaisen hämmennyksen vallassa ja kokemaan sen täysin epäoikeutetuksi.
Sitten, kun tilanne jonkun kohdalla on se, että moraaliset painotukset ovat tänään yhtä ja huomenna toista ja luuppi poukkoilee hallitsemattomasti asiasta toiseen, häntä on juuri kenenkään vaikea ymmärtää, vaikka kuinka yrittäisi.
***
Jonkinlaisena yhteenvetona voisi todeta, että jos tekojen moraalinen oikeutus vaikuttaa äärimmäisen hämärältä tai sitä ei näytä olevan lainkaan, yhdistävä tekijä näissä tapauksissa lienee usein moraalisen harkinnan puute. Se johtaa siihen, etteivät ihmisen teot näytä olevan harmoniassa edes hänen omilla mittapuillaan, jos mitään mittapuita on edes tunnistettavissa. Moraalia ohjaa tunne, sattuma, kulloinenkin oma etu tai vastaava asia, sen sijaan että taustalla olisi syvällistä, objektiivisuuteen pyrkivää pohdintaa.
Koetetaan siis kaikki muistaa ajatella. Tämä on neuvo, joka sopii muutenkin lähes jokaiseen asiaan ja jokaiseen päivään.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogiani voi seurata myös Facebookin tai Blogit.fi-sivuston kautta!
Kuva Chen/CC0/Pixabay