Henkinen väkivalta – ja miksen pidä koko termistä

Minulla ei ole mitään vaikeuksia käsittää sitä, että ihmistä voidaan kohdella kaltoin ilman, että siihen liittyy fyysistä kajoamista. Tätä myös tapahtuu surullisen paljon, ja osa tällaisesta kaltoinkohtelusta on jopa hengenvaarallista. Sen sijaan käsite henkinen väkivalta on tökkinyt oikeastaan aina.

Miksi? Koska käsitteen määrittely on hyvin laveaa ja sisältää mielestäni myös sellaisia asioita, joihin tekisi mieli piirtää päälle iso kysymysmerkki. Ongelmahan on siinä, että jos käsite tarkoittaa vähän kaikkea, se ei lopulta tarkoita oikeastaan mitään – tai se voidaan saada tarkoittamaan mitä hyvänsä. Tällöin käsite kokee myös vääjäämättä melkoisen inflaation.

Moni muukin on varmasti kiinnittänyt huomiota siihen, että etenkin erityisen tunteikkaissa ihmissuhdetilanteissa kuten riitaisissa eroissa vilisee herkästi kaikenlaisia termejä ja joskus suoranaisia diagnooseja. Yhteen aikaan sosiaalista mediaa selaamalla ja ihmisten puheita kuuntelemalla oli helppo saada sellainen käsitys, että vähintään joka toinen ex-puoliso oli pesunkestävä narsisti. Nykyään henkisen väkivallan käsitteelle on käynyt vähän samoin. Tämä ei sikäli ole ihmekään, että laveaa ja vähän epämääräistä termiä on helppo tulkita haluamallaan tavalla. Jotkut käyttänevät leimaavia termejä jopa täysin laskelmoiduksi toisen mustamaalaamiseen. Viime aikojen asenneilmapiiri on lisäksi tehnyt uhripositioon asettumisesta ja siihen takertumisesta hyvin houkuttelevaa.

Mitkä sitten ovat ongelmallisia kohtia henkisen väkivallan käsitteessä? Esimerkiksi Nollalinja-sivustolla listataan monia asioita, joille on helppo nyökytellä. Näitä ovat vaikkapa nukkumisen estäminen, tavaroiden hajottaminen ja lemmikkieläinten vahingoittaminen. Lisäksi mainitaan voimakkaan mustasukkainen käytös ja sosiaalinen eristäminen, jotka nekin on helppo mieltää henkiseksi väkivallaksi. Nämä ovat kaikki myös vähintään suht koht selvärajaisia asioita. Mutta sitten: alistaminen, arvostelu, kontrollointi.

Myös Mieli ry:n sivuilla mainitaan arvostelu, ja tämän lisäksi syyttely, aliarvioiminen ja ”muuten loukkaaminen”.  Myös Naisten linjan sivustolta löytyy – toki usean hyvin validilta vaikuttavan asian lisäksi – listattuna asioita kuten vähättely, huutaminen, syyttäminen ja painostaminen.

Esimerkiksi alistaminen ja vähättely ovat toki selvästi väärin mutta alkavat olla jo vaikeammin määriteltäviä asioita. Mikä tarkalleen ottaen on alistamista tai vähättelyä, missä menee raja? Huutaminen puolestaan on asiana sellainen, että se on varmasti huonoa käytöstä mutta onko se kuitenkaan henkistä väkivaltaa? On helppo kuvitella pariskunnan riita, jossa molempien äänenvolyymi nousee vähitellen kohti kattoa. Onko todella perusteltua sanoa, että siinä käytetään puolin ja toisin henkistä väkivaltaa, ainakin jos kyse on vain kiihtymyksestä eikä kummankaan osalta uhkaavasta käytöksestä?

Arvostelu ja syyttäminen osana henkisen väkivallan listaa ovat jo puolestaan asioita, joita en yksinkertaisesti voi allekirjoittaa. Ne vaatisivat ehdottomasti lisämääreitä: aiheeton tai jatkuva arvostelu voisi olla henkistä väkivaltaa, samoin kuin valheellinen tai kohtuuton syyttäminen.

En missään nimessä hyväksy sellaista ajatusta, että arvostelu itsessään olisi henkistä väkivaltaa. Arvosteluhan voi olla täysin aiheellista ja kohtuullista! Esimerkiksi kyllä, se on arvostelua, jos puolisolle huomauttaa, ettei hän ole tehnyt hommaa, jonka hän lupasi tehdä. Tai jos sanoo, että valkoinen pyykki on nyt vähemmän valkoista, kun toinen pesi sen samassa koneessa punaisten vaatteiden kanssa. Arvostelua nämä ovat – mutta että henkistä väkivaltaa?

Mitä taas syyttämiseen tulee, niin syytös on esimerkiksi se, jos vanhempi sanoo lapselle, että tämän huone on edelleen sotkuinen, vaikka lapsi lupasi siivota sen jo viikko sitten. Syytös on sekin, että lapsi on jättänyt lemmikin ulos pakkaseen. Mutta jos syytökset pitävät paikkansa, niin todellako voidaan sanoa, että kas siinäpä henkistä väkivaltaa harjoittava vanhempi?

Kerron esimerkin vuosien takaa. Netin keskusteluryhmässä naishenkilö kuvaili miehensä käytöstä. Nainen oli kotona useamman pienen lapsen kanssa, ja mies töistä kotiin tullessaan valitti usein, ettei nainen siivoa tarpeeksi. Tämä kuulemma tuntui kauhean pahalta, kun nainen yritti päivät pärjäillä lasten ja lemmikkien kanssa melkoisessa hullunmyllyssä. Keskustelu ehti täyttyä sellaisista kommenteista, että siinäpä sika miehekseen ja että kyse on selvästi henkisestä väkivallasta. Sitten joku hoksasi tarttua muutamaan naisen ohimennen mainitsemaan yksityiskohtaan ja kysyi, millainen siivo siellä kotona miestä oikeastaan odottaa. Kävi ilmi, ettei ole tavatonta, että vastassa on erinäisiä ihmiskehon eritteitä ja eläinten jätöksiä pitkin kämppää. En tiedä teistä, mutta tämän perusteella ainakin minusta oli selvää, ettei asia ehkä ollutkaan niin yksinkertainen, että henkisesti väkivaltainen mies alistaa puolisoparkaansa.

Olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, millaisia asioita henkisen väkivallan luetteloista usein puuttuu. Esimerkiksi lupausten rikkominen ja vastuiden jatkuva välttely ovat asioita, joita harvemmin mainitaan.

Voidaan siis maalata kuva parisuhteesta, jossa toinen osapuoli toistuvasti rikkoo lupauksiaan ja välttelee jatkuvasti vaikkapa taloudellisen tai kotitöihin liittyvän vastuun kantamista ja aiheuttaa näin puolisolleen kohtuutonta kuormitusta. Jos puoliso arvostelee moista toimintaa ja syyttää toista siitä, ettei tämä hoida omaa osuuttaan – saati jos hän joskus korottaa ääntään tällaisissa keskusteluissa – niin hän on monen määritelmän valossa se henkisesti väkivaltainen osapuoli.

Näinkö todella?

Ymmärrän, että jollekulle voi tästä kirjoituksestani tulla sellainen fiilis, että saivartelen ja ymmärrän tahallani väärin. Haluan kuitenkin nostaa esiin juuri sitä, että henkisen väkivallan termissä sille väärin ymmärtämiselle on jätetty hienot mahdollisuudet, ja monet osaavat niihin myös tarttua! Epävarma ihminen voi syyllistyä ja kyseenalaistaa itseään aiheettomasti, ja toisaalta henkisen väkivallan käsite soveltuu turhan hyvin yksipuoliseen, itsekritiikittömään syyttelyyn ja suoranaiseksi lyömäaseeksi.

Mikä sitten avuksi? Kun niitä asioita, joihin henkisellä väkivallalla pohjimmiltaan viitataan, kuitenkin tapahtuu ja ne ovat vakavia, miten sitten ajattelen, että aiheesta tulisi puhua? Vastaus on, että tarkemmin ja konkreettisemmin. Ei useinkaan ole mitään tarvetta puhua ”henkistä väkivaltaa harjoittaneesta puolisosta”. Voidaan sen sijaan sanoa, että ex-puoliso oli sairaalloisen mustasukkainen, vahti jokaista liikettä, ratsasi puhelinta ja piti mykkäkoulua, jos toinen lähti ulos kavereiden kanssa.

Samoin sen sijaan, että kerrotaan ”lapsuudesta, joka oli täynnä henkistä väkivaltaa”, voidaan kertoa esimerkiksi vanhemmasta, joka takertui jokaiseen pienimpäänkin virheeseen ja sai niistä raivokohtauksia samalla, kun hän ei koskaan huomioinut onnistumisia. Silloin kaikki tietävät, mistä todella puhutaan.

Haluan vielä korostaa tätä: En ole kirjoittanut tätä postausta vähätelläkseni ilmiötä, jota kutsutaan henkiseksi väkivallaksi. Päinvastoin olen sitä mieltä, että vakava asia ansaitsee riittävän tarkan ja täsmällisen käsittelyn, joka ei jätä liikaa tulkinnanvaraisuuksia ja väärinkäytön mahdollisuuksia.

Toivottavasti pysymme kaikki tänään ja huomenna turvassa, niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin kaltoinkohtelulta!

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Haluatko lukea lisää samantapaisia postauksia? Blogia voi seurata Blogit.fi:n kautta. Jos olet lisäksi kiinnostunut lyhemmistä kommenteistani ajankohtaisiin aiheisiin, blogin voi ottaa seurantaan myös Facebookissa!

Kuvat RozSie/CC0/Pixabay