Entä mikä on LIIAN tiukkaa?

Blogini teema ja jo nimikin viittaa tiukkuuteen. Olen kirjoittanut kriittiseen sävyyn muun muassa kerskakulutuksesta ja tavaran hamstrauksesta sekä ylipäätään asioiden ahnehtimisesta. Olen kertonut, että minusta on hyvä välillä patistaa itseään eikä aina pelkästään armahtaa. Olen puhunut organisointitaitojen ja ajanhallinnan puolesta. Senkin olen sanonut, ettei edes mielipiteen ilmaisussa tarvitse päästää itseään eikä muita helpolla: ajatella saa ihan itse, samaa mieltä muiden kanssa ei tarvitse olla ja myös epäsuositun näkemyksen voi tuoda julki.

Mutta jos puhutaan sopivan tiukasta, kai jokin on liian tiukkaa?

Kyllä. Mielestäni elämä voi olla liian tiukkaa, ja tietyt ilmiöt edustavat minusta liiallista kiristelyä. Aion tässä postauksessa käydä niitä jonkin verran läpi, ettei ajatuksistani jäisi yksipuolista kuvaa.

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että elämän itsetarkoituksellinen tiukkuus on mielestäni arvotonta. Siinä on jotakin epäilyttävän masokistista – tai muihin kohdistettuna sadistista – jos pitää arvokkaana sitä, että elämä on hirveän tiukkaa, ilman mitään syvempiä päämääriä tai tasapainottavia elementtejä. Se on pelkkää kurjuuden maksimointia.

Itse en ole koskaan uskonut siihen, että kurjuus sen kummemmin jalostaisi. En usko, että monikaan tulee paremmaksi ihmiseksi vain sillä, että kärsii köyhyyttä, kohtuutonta työtaakkaa tai elämän rajat ovat muuten kovin ahtaat. Jos sama ilmaistaan toisinpäin, en myöskään jaksa paheksua yltäkylläisyyttä vain periaatteesta. Minusta esimerkiksi varakkuus ei ole synti eikä tee ihmisestä huonoa eikä epäilyttävää. Silkkaa kateuttahan se useimmiten onkin, jos toisen yltäkylläistä elämää paheksuu vain paheksumisen ilosta.

Tiukkuudella pitäisi olla hyvää elämää palveleva tavoite, jotta sitä voisi pitää arvokkaana. Mielestäni sellainen löytyy esimerkiksi silloin, kun kehitetään omaa ajan- ja elämänhallintaa tai kyseenalaistetaan kuluttamisen kautta elämistä. Nämä ovat minun silmissäni korkeampia päämääriä, joihin voidaan päästä, kun pidetään tietyissä asioissa elämisen rajat vähän tiukempina.

Avainsanat ovat kohtuus ja tasapaino. Nykyihminen elää usein olosuhteissa, joissa elämään ei tule helppoutta ja mukavuutta tasapainottavia elementtejä itsestään vaan joissa itsensä voi niin sanotusti hemmotella piloille. Tämä edellyttää toisinaan tiukkuuden tuomista mukaan elämään tasapainon säilyttämiseksi. Siellä toisessakin vaakakupissa tulee kuitenkin olla täytettä, ja tämä on minusta aivan yhtä tärkeää kuin se, että tarpeen tullen pystyy hiukan kiristämään.

Toinen seikka, joka edustaa minulle liiallista tiukkuutta, liittyy lähinnä persoonaani ja siihen, miten asiat koen. Olen nimittäin aina sietänyt huonosti kurjuutta, jota mikään hauskuus tai mukavuus ei rytmitä. Minusta on käsittämätöntä, miten jotkut voivat laittaa elämästä kaiken hyvän sivuun viikoiksi, kuukausiksi tai jopa vuosiksi saavuttaakseen jonkin päämäärän – kuten tutkinnon, ylennyksen tai rikastumisen.

Noissa päämäärissä ei sinänsä ole vikaa, mutta tapa, jolla jotkut niitä tavoittelevat, on minulle nimenomaan liian tiukka.

Esimerkkinä voisin käyttää erästä tuttavaani: Hän opiskeli tutkinnon niin, että hän muutti kaupunkiin, jossa ei ollut hänelle mitään eikä ketään. Hän asui siivouskomeron kokoisessa asunnossa, johon ei mahtunut mitään. Opiskeluaikana hän ei harrastanut käytännössä mitään eikä käynyt missään. Rahaa hän ei käyttänyt juuri mihinkään, mitä kuvastaa hyvin se, että hän onnistui opiskeluaikana jopa säästämään, vaikkei nostanut opintolainaa eikä käynyt töissä kuin joskus kesälomilla. Jokainen opintotuella opiskellut voi kuvitella, mitä se käytännössä tarkoittaa.

En halua tuomita tuttavani ratkaisuja, mutta jollakin tavalla ne kauhistuttavat minua. Voin suoraan myöntää, etten itse yksinkertaisesti pystyisi elämään noin vuosikausia. En sittenkään, vaikka tähtäimessä oleva tutkinto olisi minulle miten tärkeä hyvänsä. (Tai ehkä kyse on juuri siitä, ettei mikään tutkinto olisi minulle niin tärkeä, että laittaisin sen takia elämäni vuosiksi hyllylle.)

Vaikka myönnän auliisti pystymättömyyteni, en harmittele sitä, koska kuvattu toimintamalli on sellainen, etten erityisemmin edes haluaisi pystyä siihen. Pidän silti ihailtavana määrätietoisuutta, jota tuttavaltani – kiistatta – löytyi. Kuvastaahan se myös valtavaa itsekuria! Molemmat ovat asioita, joita arvostan. Omassa arvomaailmassani elämää ei kuitenkaan tule koskaan lykätä. Sitten kun -ajattelu on nähdäkseni virhe, ja myös vaarallinen sellainen. Monelleko sitä sitten kun -hetkeä ei ole koskaan tullut? Moniko elämä on haaskattu siinä ajatuksessa, että kun vielä pari vuotta puren hammasta, sitten kaikki on paremmin?

Tiedostan, että se voi vaikuttaa heikkoudelta – ja ollakin sitä – mutta olen aina kokenut, että elämässä pitää myös tiukkoina aikoina olla jotakin hyvää, ihan jok’ikinen päivä. Aina se ei ole mitään isoa ja ihmeellistä, mutta aina sitä pitää olla. Mitään ajanjaksoa ei pitäisi omistaa pelkästään jonkin toisen, tulevan ajanjakson tarpeisiin, vaikka ponnistelisikin päämääriensä eteen. Silloin välttyy myös siltä kauhukuvalta, että jos elämä katkeaa ennen, kuin suurissa suunnitelmissaan kuvitteli, se ei koskaan katkea kurjuuteen, jota lusittiin paremman ajan odotuksessa. Sen paremman ajan, jota ei sitten koskaan tullutkaan…

On vielä yksi tiukkuuden laji, joka ei ole yhtään minun juttuni. Nimittäin liputan millaisen tiukkuuden puolesta hyvänsä, sen puolesta en tule liputtamaan, että pitäisi elellä tiukasti, koska mitä ne muutkin nyt ajattelee.

En ole koskaan hyväksynyt sitä, että elämälle pyritään asettamaan kahleita ja rajoja ulkoapäin, muiden tekaisemilla velvollisuuksilla. Vaikka arvostan vastuuntuntoa, en hyväksy velvollisuuden painetta, jota luodaan kertomalla, että ihmisen, kansalaisen tai naisen vain kuuluu elää tietyllä tavalla, koska moni muukin tekee niin tai koska joku sanoo niin. Juuri hiljattain eräs tuttuni teki melko poikkeuksellisen ratkaisun halutessaan päästä pois liian tukalaksi käyneestä elämäntilanteesta. Millaisia olivat monien reaktiot? ”Kyllä pitäisi vain jaksaa sinnitellä.” Juuri tuollainen tiukkuus… Se ei tosiaan ole minun juttuni!

Itsensä voi ajaa tosi tiukillekin, jos omien tavoitteidensa vuoksi valitsee niin. Jos kykenee elämään haluamallaan tavalla myös silloin, kun se vaatii ponnisteluja, se on minun silmissäni ihailtavaa. Sen sijaan jos jää muiden vaatimusten ja toiveiden puristuksiin ymmärtämättä vaihtoehtoja ja elämä on sen vuoksi ankaraa ponnistelua, se on yksinomaan surullista.

Aina ei ole huono asia kiristää korsetin nyörejä, jos tietää, miksi on tekemässä niin, ja jos osaa tarvittaessa myös löysätä niitä. Toivoisin kuitenkin jokaisen huolehtivan, että niistä nyöreistä vedät sinä itse eikä niitä kiristetä, jotta mahtuisit jonkun muun määrittelemään muottiin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat TanteTati/CC0/Pixabay (ylempi) ja Karolina Grabowska/CC0/Pixabay (alempi)