Positiivinen asenne – uhka vai mahdollisuus?
Myönnän, että suhtautumiseni positiivisen asenteen markkinoimiseen on ennakkoluulojen värittämää. Siihen vaikuttaa paljolti se, keihin ja millaisiin ihmisiin positiivisuudesta puhumisen mielessäni liitän.
Järkkymätön pepsodent-hymy ja katse… Onko se aavistuksen tyhjä? Usein asiaan liittyy myös niin eteenpäin puskeva energisyys, että melankolisempi ihminen väsähtää pelkästä katselemisesta. Ja kun joku sanoo jotakin, mikä ei sovi positiivisen henkilön positiiviseen ajatteluun, hänen kasvoillaan häivähtää aavituksenomainen paheksunta, ennen kuin hän päättää jättää toisen negatiivisuuden huomiotta. Vähän niin kuin kohtelias ihminen ei tee liian suurta numeroa siitä, että toinen on lipsauttanut ruman sanan.
Tämä on siis oma mielikuvani positiivisuuden puolesta puhuvista henkilöistä, ja kyllä, onhan se törkeän ennakkoluuloinen!
Eivät minua kenenkään hymyt erityisesti häiritse vaan lähinnä suhtautuminen siihen, kun joku esimerkiksi valittaa kurjasta työpäivästään. Jos tarkoitus on jakaa positiivista energiaa ympärilleen, niin silläkö se tapahtuu, että kaikki negatiivinen vaietaan tai paheksutaan kuoliaaksi? Myös silloin, kun se on jollekin kanssaihmiselle kipeä ja tärkeä asia?
Toksisen positiivisuuden käsite sivuaa kuvaamani asetelman ongelmallisuutta. Asiasta voi lukea esimerkiksi tästä MTV-uutisten verkkoartikkelista.
Kaikesta huolimatta minäkin tunnistan positiivisen ajattelun voiman. Olen vain joutunut ensin tekemään itselleni selväksi, mitä positiivinen ajattelu voi olla – siis mitä muuta se voi olla kuin tuota, mitä ylempänä kuvailin.
Ei ehkä tule yllätyksenä, jos tämän alustuksen jälkeen kerron, etten itse ole sellainen ihminen, jota monikaan kuvailisi kovin positiiviseksi. En ole säteilevä päivänpaiste, joka näkee kaikessa ja kaikissa pelkästään hyvää. Useammin kerron, mikä harmittaa kuin mikä ilahduttaa, ja monia asioita syynään varsin arvostelevalla katseella.
Huomaan kuitenkin, että tämä on yksi niistä asioista, joissa olen antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa siihen, miten näen itseni. Nimittäin eräs henkilö, joka oli aikoinaan elämässäni hyvin tärkeässä roolissa, puhui paljon siitä, kuinka negatiivinen ihminen minä olen – ja kuinka ongelmallista tämä on. Ja minä uskoin.
Niin on varmasti käynyt lähes jokaiselle joskus, että antaa muiden vaikuttaa omaan minäkuvaansa. Taustalla voivat olla vanhempien harkitsemattomat kommentit tai jokin, mitä joku opettaja on joskus herkässä kehitysvaiheessa sanonut. Tai ne ensimmäisen tyttö- tai poikaystävän viiltävät sanat.
Niin kuin voi päätellä, en enää täysin allekirjoita ajatusta siitä, että olisin sitä, mitä minun väitettiin olevan: negatiivinen ihminen. Ymmärrän jo tässä elämänvaiheessa, että se, miten toinen minut koki, heijasteli paljolti hänen omaa taustaansa ja sitä kommunikointitapaa, johon hän oli tottunut – ei niinkään sitä, millainen minä olin.
Kyllä, valitanhan minä – mutta erittäin harvoin kenellekään hänen omista tekemisistään, enemmänkin esim. jonkin homman työläydestä. Kyllä, olen kriittinen – mutten lyttää kenenkään unelmia ja pyrin aina pikemminkin tsemppaamaan kuin lannistamaan. Ei, en ole yhtä hymyä – mutta nauran paljon ja vitsailen mielelläni. Ehkä huumorini on usein synkkää, kuivaa tai kyynistä, mutta kaipa sekin lasketaan?
Minua ei ilahduta se, jos positiivisuutta haetaan valheellisuuden kautta. En ole ikinä saanut mitään lohtua siitä, että ihmiset ympärilläni värittävät asiat sellaisiksi, kuin niiden olisi hyvä olla, jos on ilmiselvää, etteivät ne ole niin. Minua lohduttaa enemmänkin se, että myönnetään tosiasiat ja sitten selvitetään, miten niiden kanssa parhaiten pärjäilee. Väitän, että tämäkin on omanlaistaan positiivisuutta.
Tuo on myös se positiivisuuden muoto, jonka puolesta olen valmis liputtamaan: ajattelu, joka osoittaa vaikeistakin tilanteista niissä piilevät mahdollisuudet tai vähintään selviytymiskeinot. Tämä ei ilmene järkähtämättömänä hymynä eikä puheena, jossa ainoastaan ylistävät sanat ovat sallittuja. Mutta tämä ilmenee asenteena, joka auttaa vastoinkäymisten keskellä etsimään valopilkkuja ja poispääsyä sekä näkemään humoristiset puolet ikävässäkin tilanteessa.
Mieleeni tulee vuosien takaa tapaus, jossa pitkäaikaiset suunnitelmani kariutuivat ikävään sattumukseen. Asia, jonka eteen olin tehnyt paljon töitä, joutui äkkiarvaamatta hyllylle ja lykkääntyi pitkäksi aikaa – ilman takuita siitä, toteutuuko se välttämättä ikinä. Silloin törmäsin siihen, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut olevani erityisen positiivinen ihminen, olin positiivisempi kuin kukaan ympärilläni. Vähän jopa hämmennyin, kun ymmärsin kaikkien ympärilläni viestivän, että tilanne on kauhea ja hajottava. Tämä on sulle varmaan ihan kamalaa. Rehellinen vastaus olisi kuulunut: no, ei oikeastaan.
Olin siis tietysti harmissani, kun kävi niin kuin kävi, mutta ymmärsin myös nopeasti, etten voi muuta kuin odottaa ajan kuluvan ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Näin asiassa jopa hyviä puolia: nyt, kun tiesin, ettei mitään ollut toistaiseksi tehtävissä, saatoin vähän hengähtää; ottaa tapahtuneen vähän niin kuin loman kannalta.
Yritän sanoa, että positiivinen ajattelu on oikeasti pohjimmiltaan tosi kiva juttu, mutta kannattaa etsiä omat ja omannäköisensä väylät toteuttaa sitä. Jos leveä kestohymy ja superlatiivien viljely tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta, niin ei hätää: voit silti löytää oman tapasi nähdä asioiden hyvät puolet, ja se myös kannattaa! Kun keskittyy hyvään enemmän kuin pahaan ja mahdollisuuksiin enemmän kuin esteisiin, se vaikuttaa omaan mielialaan ja sitä kautta elämänlaatuun.
Mikä sinun suhteesi positiivisuuteen on? Koetko olevasi positiivinen ihminen ja näkevätkö muut sinut sellaisena?
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat Bessi/CC0/Pixabay (ylempi) ja Niek Verlaan/CC0/Pixabay (alempi)