Jätetään kirjaroviot sytyttämättä

Pääsin viime postauksessani törkeiden mielipiteiden esittämisen makuun, joten jatkan sillä tiellä.

Minua nimittäin hämmentää ja lähes järkyttää se kulttuurin ja taiteen rajoittaminen, jota on viime aikoina pyritty harjoittamaan.

Elämme suurta mielensä pahoittamisen aikaa, jossa ilmiölle antaa loputtomasti tilaa samanaikainen tarve hyvesignalointiin ja moraaliposeeraukseen. Kun joku pahoittaa mielensä ja osaa viitata asioihin kuten rasismi, kulttuurinen omiminen tai seksuaalivähemmistöjen syrjintä, paljon muuta ei tarvita. Lopusta pitää huolen kollektiivinen tarve ilmaista julkisesti, että en minä ainakaan ja minä olen oikealla puolella. Sitten kaikki jo ahtautuvatkin samaan moraalipotrettiin joko paheksumaan tai – jos ovat paheksunnan kohteita – pyytelemään anteeksi ja ripottelemaan tuhkaa päälleen. (Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin muun muassa tässä postauksessa.)

Jotkut, kuten minä, ihmettelevät, mihin katosi taiteen vapaus. Ja mihin hävisi sivistyneen, keskimäärin aika korkeasti koulutetun kansan media- ynnä muu lukutaito? Ikään kuin valtava joukko ihmisiä ei yhtäkkiä lainkaan ymmärtäisi, millainen taideteos on romaani tai miten elokuvia tulisi tulkita; mikä on näiden teosten paikka maailmassa ja yhteiskunnassa. Historiallinen muistikin dementoituu samassa rytäkässä, eikä meillä äkkiä ole kykyä sijoittaa teoksia ajalliseen kontekstiinsa.

Senkin unohdamme, mitä kirjarovioiden roihuaminen historiassa on tarkoittanut ja onko se ollut hyvä juttu. Ja se on iso unohdus.

Voimme aloittaa niinkin kaukaa kuin klassikosta Tuulen Viemää. Kyseinen romaani ja siihen pohjautuva elokuva eivät nykynäkökulmasta kuvaa tummaihoisia lainkaan ongelmattomalla tavalla. Ja tämä on lievästi ilmaistu, koska on tulkittu, että romaanissa muun muassa viitataan suopeasti Ku Klux Klaniin. Ongelma on tiedostettu periaatteessa jo kauan, mutta viimeisin kohu asiasta on melko tuore. Muun muassa MTV-uutisten artikkelista voi lukea, kuinka Tuulen viemää -elokuva poistettiin joksikin aikaa suoratoistopalvelusta.

Kotimainen esimerkki elokuvasta, joka on koettu syrjiväksi ja sopimattomaksi nykyaikaan, on muuan Pekka ja Pätkä -elokuvasarjan elokuva. Kyseisen elokuvan esittämistä televisioissa on kritisoitu rajusti. Asiasta kertoi viitisen vuotta sitten nettisivuillaan Yle, jonka kanavalla kyseinen elokuva myös esitettiin.

Kotimaisia esimerkkejä taiteen ja viihteen aiheuttamasta mielipahasta löytyy myös musiikin ja sketsiviihteen saralta. Suomalaista rap-musiikkigenreä on syytetty kulttuurisesta omimisesta, ja esiin on noussut taas kerran myös ns. N-sanan käyttö. Esimerkiksi Pyhimyksen kappaleita on poistettu suoratoistopalveluista, mistä voi lukea muun muassa Aamupostin verkkosivuilta.

Kansanedustaja ja viihdetaitelija Pirkka-Pekka Petelius on myös ollut viime vuosina otsikoissa 80- ja 90-lukujen sketseistään. Näissä saamelaiset ja romanit on esitetty tavalla, joka on nykymittapuilla paheksuttava. Esimerkiksi Turun Sanomien verkkosivuilla on kerrottu Peteliuksen esittämästä anteeksipyynnöstä.

Paitsi että taitelija voi kohdata rajua kritiikkiä tekemänsä taiteen vuoksi, myös teokset voivat saada osansa taitelijaan kohdistuvasta kritiikistä. Jos menemme kotimaamme rajojen ulkopuolelle, niin erittäin tunnettu esimerkki tästä on J.K. Rowling ja hänen kohua herättäneet kannanottonsa. Iltalehden verkkosivuilla kerrottiin reilu vuosi sitten, miten Rowlingin esittämät näkemykset vaikuttivat jopa kustantamon työntekijöiden halukkuuteen työskennellä hänen uuden kirjansa parissa.

Summa summarum, jos taiteessa esitetään asioita kyseenalaiseksi koetulla tavalla tai taiteilijalla itsellään koetaan olevan arveluttavia ajatuksia, vaarana on melkoiseen pyörteeseen joutuminen. Mutta onko tällainen lukijoiden, kuuntelijoiden ja katsojien skarppius ja tiedostavuus sitten pahasta? Oma vastaukseni on, että on se silloin, kun se tarkoittaa taiteen ilmaisun kontrollointia ja rajoittamista, keinojen ollessa lisäksi hyvinkin rajuja. Tällaisiksi luen muun muassa taiteen saatavuuden rajoittamisen.

Ymmärrämmekö oikeastaan edes, kuinka rajusta asiasta on kyse? Mielestäni kyse on kahdesta eri ilmiöstä, jotka kuitenkin liittyvät kiinteästi toisiinsa: vanhemman taiteen esittämisestä ja vastaanotosta sekä nykyisen ja viimeaikaisen taiteen kritiikistä. Tarkastelen näitä erikseen ja lopuksi käsittelen vielä anteeksipyyntöjä, joita aiheen tiimoilta on esitetty.

Vanhempi taide

Vaikka tämä asia tuntuu unohtuvan, taide syntyy aina ajassa ja paikassa ja se itsetietoisesti tai tiedostamatta heijastaa omaa aikaansa.

Joissakin asioissa kulttuuri ja asenneilmapiiri muuttuvat vauhdilla, ja näiden suhteen taide voi tuntua vanhentuvan nopeastikin. Puhumattakaan siitä, kuinka monella tavalla ”vanhentunutta” on vaikkapa yli puoli vuosisataa vanha taide! Monessako ennen 70-lukua kirjoitetussa kirjassa esim. naiskuva läpäisisi nykypäivän tasa-arvotestit?

Tämä taiteessa ilmenevien asenteiden ”vanheneminen” ei kuitenkaan olisi lainkaan vaarallista eikä haitallista – ellei vanhempaa taidetta tarkasteltaisi tämän päivän mittapuilla, yritettäisi pakottaa sitä niihin ja sitten suivaannuttaisi, kun tämä ei onnistu.

Ihmettelen tällaista historiallista sokeutta. Minusta on itsestään selvää, ettei 30-luvulla kirjoitettua kirjaa tai 80-luvulla esitettyjä sketsejä voida tarkastella suoraan 2020-luvun arvojen läpi. Tämä ymmärtäminen ei nähdäkseni edes vaadi erityistä sivistyneisyyttä tai kirjanoppineisuutta.

Muistan itse nähneeni Pekka ja Pätkä -elokuvat televisiosta jo ennen kouluikää. Olin lapsi, lukutaidoton eikä kukaan ollut suoranaisesti opettanut minulle mitään taiteen tulkinnasta. Tästä huolimatta lapsen aivoillani käsitin, että nämä elokuvat ovat jo vähän vanhoja ja että näissä kuvataan mennyttä aikaa. Elokuvissa esitettiin mielestäni vähän hassuja juttuja, jotka hiukan naurattivatkin, kun ne tuntuivat sopivan siihen hetkeen niin huonosti. Vähän niin kuin jotkin mummon muistelot menneiltä ajoilta.

Olen siis noin 5-6-vuotiaana osannut katsoa Pekka ja Pätkä -elokuvasarjan ”N-sana-elokuvaa” ymmärtäen, ettei se ole kehotus, opetusvideo eikä edes lähtöisin tästä ajasta. Tähän peilaten tuntuu oudolta, kuinka niin monet vaikuttavat olevan huolissaan siitä, että vanhemmat, epäilyttäviä arvoja sisältävät teokset aiheuttaisivat hallitsematonta vahinkoa.

Voidaanko tätä huolta pitää muuna kuin rankkana aliarvioimisena ja holhoamisena? Mitä kukaan hyötyy siitä, jos vanhemmat taideteokset – ovat ne sitten kirjallisuutta tai televisioviihdettä – koetetaan painaa lopullisesti unohduksiin joko paheksumalla tai suoranaisesti kieltämällä? En usko tämän tekevän meistä ainakaan yhtään fiksumpia. Päinvastoin, menetämme palan kulttuuria, joka voisi auttaa meitä ymmärtämään jotakin historiasta ja myös tästä päivästä. Ja joka voisi myös viihdyttää – sekään ei liene synti.

Haluaisin uskoa, ettemme edes tarvitse vanhempien teosten päälle kirkuvan punaisia varoituslappuja, joissa joku asiantuntija vääntää rautalangasta, mitä mahdollisesti arveluttavaa sisältöä tässä ikääntyneessä teoksessa on. Jos tarvitsemme, sitten on aika olla todella huolissaan suomalaisesta koulujärjestelmästä ja sivistyksen tasosta.

Nykyinen ja viimeaikainen taide

Mielestäni yksi perustavimmista väärinkäsityksistä taiteen suhteen on nykyään se, ettei edes taiteen perusolemusta aina ymmärretä. Taiteelle esitetään arvoihin liittyviä ja suorastaan poliittisia vaatimuksia, jotka tuntuvat asiattomilta ja tungettelevilta.

Taide ei aina esitä maailmaa sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Se esittää enemmänkin vaihtoehtoisia maailmoja, jotka voivat heijastaa omaamme monenlaisin äänenpainoin: kriittisin, ylistävin, ihmettelevin, surullisin tai provosoivin. Taiteelle on tyypillistä, että nämä äänenpainot eivät ole aina itsestään selviä ja ne harvoin selitetään täysin auki. Tämä jättää tilaa lukijan, kuuntelijan tai katsojan omalle ajattelulle. Sekä tietysti tarinalle, fiktiolle.

Oppikirjat, dokumentit ja ylipäätään asiatekstit ovat erikseen. Niiltä voi vaatia juuri tietynlaista suhdetta todellisuuteen. Opetusvideolta voidaan vaatia, että sen opetus on tervehenkinen, järkevä ja viimeisimmän tiedon mukainen. Taide sen sijaan ei opeta – tai voi opettaa, mutta taiteen opetukset eivät ole saarnaamista sormi pystyssä. Taidetta ei myöskään tule vaatia moralismin välikappaleeksi, koska se tukahduttaa taiteen ilmaisunvapauden.

Mielestäni on hienoa, että viime aikoina yhä moniäänisempi taide on saanut jalansijaa eli kerrotaan monenlaisten ihmisten monenlaisia tarinoita. On tärkeää, että elämme maailmassa, jossa se on mahdollista! Tämäkään ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että teoksen on välttämätöntä käsitellä tiettyjä tapetilla olevia teemoja tai että tiettyjen vähemmistöjen edustajia pitäisi olla kaikissa teoksissa esillä, ikään kuin jonkin kiintiön täyttämiseksi. Kenenkään ei pitäisi joutua selittelemään, miksi hänen teoksensa käsittelee tällaisia ihmisiä ja teemoja eikä muunlaisia ihmisiä ja teemoja.

Mikset kirjoittanut jostakin muusta, mikset esittänyt jotakin muuta, mikset laulanut jostakin muusta? Taiteeseen kohdistettuna tällainen on usein vain tympäisevää jankutusta, joka on kenties olevinaan älykästä ja tiedostavaa mutta onnistuu kadottamaan jopa taiteen olemuksen.

Sekin liittyy taiteen ei-oppikirjamaiseen olemukseen, ettei taide ole kannatuksen ilmaus kaikelle sille, mitä se esittää. Teokset, joissa esiintyy esimerkiksi syrjintää, eivät ole kehotus syrjiä – sen enempää kuin dekkarit eivät ole kehotus tehdä rikoksia. Oletan, että suurin osa lapsistakin ymmärtää tämän, jopa intuitiivisesti, mutta osa aikuisista on ilmeisesti päättänyt, että heidän intellektuellisuutensa estää asian ymmärtäminen. Mikä sääli – heidän kannaltaan.

Anteeksi tuhannesti

Minua hiukan arveluttaa se, että olen aikeissa kritisoida niinkin kaunista asiaa kuin anteeksi pyytämistä. Se arveluttaa siksi, että jos todella tuntee piston sydämessään, aidosti uskoo tehneensä väärin ja haluaa pyytää anteeksi, kukapa minä olen sitä arvostelemaan? En myöskään näe kenenkään sisimpään, joten en voi osoittaa ketään ja väittää, että juuri hänen anteeksipyyntönsä ei ole vilpitön.

Sen kuitenkin uskallan sanoa, että asenneilmapiirin ollessa nykyisen kaltainen olisi usein hyvin vaikea olla pyytämättä anteeksi – riippumatta todellisista ajatuksista ja tunnoista. Ryöpytys voi olla hurjaa ja ilma voi vilistä mustanaan hyvesignaaleja, jotka osuvat arvostelun kohteen nahkaan kipeästi ja monelta suunnalta. Sanopa siinä sitten jotakin muuta kuin anteeksi. Kuka uskaltaa, ja kuka on valmis kestämään seuraukset?

Toivon, että useampi uskaltaisi. Anteeksi pyytäminen on kaunis asia, mutta vain jos se on vilpitöntä. Mielestäni anteeksi ei tule pyytää, ellei ole mitään anteeksi pyydettävää. Nähdäkseni asia on juuri näin silloin, kun taiteen luonnetta ei ymmärretä tai pahimmillaan hyökätään vanhoja teoksia vastaan nykypäivän asein. Kuten sanonta kuuluu:

Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy.

Jos anteeksipyynnöt ovat pakotettuja, taiteen ”vääriä” arvoja vastaan hyökkääminen ja hyökkäyksen kohteen anteeksipyytely on vallankäyttöä ilmaiseva rituaali. Kun taiteen piirissä esiintyy sellaista, taiteen kutistuminen ja näivettyminen on todellinen riski; taide on vaarassa menettää ilmaisunvapautensa. Ei taideteoksen ole tarkoitus olla kaikkien ”oikeiden” arvojen kokoelma, eikä taitelijan tarvitse ajatella kaikesta ”oikein”!

Aikojen saatossa on ollut niitäkin yhteiskuntia, joissa taiteessa on saanut esittää ainoastaan tiettyjä aatteita ja arvoja tukevia sisältöjä ja joissa muunlainen taide on saatettu jopa tuhota. Olen sitä mieltä, ettei meidän kulttuurimme tarvitsisi mennä yhtään tuohon suuntaan. Arvohygienian peräänkuuluttaminen taiteessa on jo nyt mielestäni saanut asiattoman vallankäytön muotoja.

Jätetään siis ne kirjaroviot sytyttämättä, eikö niin?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Rudy and Peter Skitterians/CC0/Pixabay (ylin), Victoria_Borodinova/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Rafael Juárez/CC0/Pixabay (alin).

puheenaiheet syvallista uutiset-ja-yhteiskunta vastuullisuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *