Törkeän mielipiteen mittaamaton arvo

Jos minun pitäisi mainita kymmenen yhteiskunnallista ilmiötä, jotka huolestuttavat minua eniten, sillä listalla olisi ehdottomasti tämä: mielipiteenvapauden rajoittaminen. Viittaan tällä erityisesti tietynlaiseen mielipiteenvapauden rajoittamiseen: vaatimukseen mielipiteen ilmaisun arvopuhtaudesta.

Vaikuttaa siltä, että jotkut ottaneet tehtäväkseen vaatia julkisen keskustelun käymistä tiettyjen arvojen puitteissa ja niitä vaalien. Tälle vaatimukselle ei nähdäkseni ole mitään oikeutusta, vaan arvojen moninaisuus tulee hyväksyä jatkossakin – myös niiden arvojen, jotka tuntuvat omaan arvomaailmaan peilaten loukkaavilta.

Ilmiötä voi lähestyä pureutumalla tiettyyn termiin ja sen käyttöön. Tässä hetkessä kyseinen termi on jo kenties menossa pois muodista, mutta joitakin vuosia sitten sitä käytettiin jopa tuskastuttavan tiuhaan: vihapuhe. Se oli sana, joka herätti minussa epäluuloa jo silloin, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Sen suurin ongelma oli päivänselvä: se oli epämääräinen ja häilyvä, subjektiivisesti määriteltävä termi. Termin käyttö onkin osoittanut, että vihapuhetta voi olla mikä hyvänsä johonkin ihmisryhmään kohdistuva (tai sellaiseksi tulkittava) negatiivissävytteinen tai kriittinen puhe. Tai ainakin sitä voidaan väittää vihapuheeksi. Ilmiöön liittyvät myös aiheettomat rinnastukset kuten se, että kaikki maahanmuuttokriittisyys on rasistista vihaa ja sitä kautta vihapuhetta.

Ehkä vihapuhe-termin epämääräisyys ei olisi niin suuri ongelma, ellei kyseinen termi olisi nopeasti muuttunut hyvin leimaavaksi: vihapuhetta tuottaa rasisti, ymmärtämätön juntti tai joku muu (usein internetin aluskasvillisuuden seassa piileskelevä) vastenmielinen öyhöttäjä. Tällainen henkilö on paitsi vastenmielinen, myös vaarallinen, koska hän lietsoo – kuten termi antaa ymmärtää – vihaa.

Mutta mikä on oikeasti vaarallista? Tunnistan kyllä vaaranpaikkoja sellaisten mielipiteiden esittämisessä, jotka voidaan kokea vihamielisiksi – tai jotka sitä oikeasti ovat. Ne vaaranpaikat vain usein kalpenevat sen vaaran rinnalla, joka piilee mielipiteen ilmaisun tukahduttamisessa. Se, että joku laukoo jotakin ajattelematonta, vihaista tai ylipäätään muiden mielen pahoittavaa, on toki ikävää. Mielestäni vapaaseen yhteiskuntaan kuitenkin kuuluu se, että tällaista on johonkin rajaan asti siedettävä. Mielipahan torjuminen ei voi olla sananvapautta tärkeämpää.

Jos luomme katseemme taaksepäin, historiaan, kuten aina silloin tällöin olisi hyvä tehdä, on helppo löytää esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, jos vääriksi koettuja mielipiteitä ei saa esittää. Millaisia ovat olleet historialliset tilanteet, joissa mielipiteenvapautta on rajoitettu, ja mitä niistä on seurannut? Millaisiksi kuvailisimme yhteiskuntia, joissa vain tietynlaiset mielipiteet ovat olleet luvallisia? Entä monenko merkittävän yhteiskunnallisen – tai kulttuurisen tai taiteellisen – murroksen kimmokkeena on ollut se, että joku on esittänyt näkemyksiä, jotka ovat monien mielestä olleet vääriä ja törkeitä?

Meidänkin ajassamme hälyttäviä merkkejä on nähtävillä. Korona-aika ja sen innoittama keskustelu on nostanut pinnalle halun tukahduttaa eriävät mielipiteet ja kieltää oikeus niihin. Tietyllä tavalla tämä on ymmärrettävää, sillä kysehän on pelosta. Jos pelkää toisen mielipiteen tai mielipiteen mukaisen toiminnan aiheuttavan vaaraa itselle tai läheisille, se voi lietsoa halua tukahduttaa tällaiset näkemykset. Itse ainakin uskon, että juuri pelko on ollut äänessä niissä puheenvuoroissa, joissa on toivottu jopa perustuslain sivuuttamista, jotta soraäänet voitaisiin hiljentää.

Kenties korona-aika tulee jäämään historiaan paitsi koko ihmiskuntaa koskevana, mittaamattomana tragediana, myös yhtenä varoittavana esimerkkinä siitä, mitä pelko tekee julkiselle keskustelulle ja kyvylle suvaita eriäviä näkemyksiä.

En tiedä, ovatko muut kiinnittäneet asiaan huomiota, mutta myös boikotointi on ajassamme saanut uusia, entistä enemmän yksittäisiin henkilöihin kohdistuvia muotoja. Tai ehkä ”uusi” on väärin sanottu, koska aikojen saatossa toisin ajattelevia henkilöitä on suljettu yhteisön ulkopuolelle monin tavoin. Silti pistää silmään, miten näennäisesti hyvin suvaitsevassa nykykulttuurissa monet ovat alkaneet edellyttää samaa. Epäilyttävintä on, että usein toivomusta boikotista ei esitetä avoimesti sellaisena, kuin se on – eli aika äärimmäinen vallankäytön muoto – vaan se naamioidaan jonkinlaiseksi arvohygienian peräänkuuluttamiseksi: Siis eihän meidän tarvitse sietää tuolla tavalla ajattelevan henkilön läsnäoloa, eihän?

Haluan antaa nykyisen keskusteluilmapiirin ongelmista vielä yhden, itselleni hiukan läheisemmän esimerkin: Hyvä ystäväni harmitteli jo vuosia sitten, ettei voi työyhteisössä tuoda julki poliittista kantaansa. Syyksi hän kertoi sen, että leimautuminen olisi väistämätöntä. Tämä oli minusta erityisen hälyttävää siksi, että ystäväni työskenteli akateemisessa yhteisössä. Yhteisön olisi siis voinut kuvitella kannustavan tai vähintään kykenevän kriittiseen, monelta kantilta tapahtuvaan keskusteluun. Ystäväni on myös tahdikas ja hänellä on sana hallussa, eli kyse ei ollut siitäkään, ettei hän olisi osannut ilmaista itseään. Silti hän ei uskaltanut tuoda kantaansa julki.

Entä kaikki ne, jotka eivät ole korkeasti koulutettuja, eivät tunne tapetilla olevia ilmiöitä kovinkaan hyvin eivätkä osaa käyttää oikeita termejä? Tai ne, jotka ovat oikeasti vihaisia – eivät välttämättä aiheetta? Ellei korkeasti koulutettu, verbaalisesti lahjakas henkilö koe saavansa tuotua ilmi kriittistä näkemystään leimautumatta sovinistiksi, rasistiksi, eläinrääkkääjäksi tai you name it, miten monet muut voisivat onnistua siinä?

Mutta ehkei heidän joidenkin mielestä edes tarvitse onnistua. Ehkä jotkut ajattelevat, ettei niitä omissa silmissä vääränlaisia tai väärällä tavalla ilmaistuja mielipiteitä pidäkään tuoda julki; että ne ovat kaikki arvottomia ja on oikein tulla leimatuksi niiden perusteella. Ehkä?

On valitettavasti havaittavissa, että leimaamista osataan käyttää sekä lyömäaseena että piilopaikkana silloin, kun oma asia kohtaa kritiikkiä. Kun omat tekemiset ovat arvostelun kohteena, sen voidaan väittää johtuvan omasta naiseudesta, homoudesta tai etnisestä taustasta – siis toisen sovinismista, homofobisuudesta tai rasismista. Tällaista on ollut havaittavissa monessa yhteydessä taiteesta politiikkaan.

Argumentointivirheiden maailmasta meille on tuttu ad hominem, henkilöön kohdistuva argumentointivirhe. Mielestäni tätä argumentointivirhettä käytetään nykyään herkästi ikään kuin käänteisenä: siinä, missä perinteinen ad hominem kuuluisi niin, että olet väärässä, koska olet nainen, homo tai tummaihoinen, nykyinen versio kuuluu usein niin, että väität minun olevan väärässä, koska olen nainen, homo tai tummaihoinen. Toisin sanoen torjutaan se mahdollisuus, että omaan toimintaan kohdistuva kritiikki voisi olla aiheellista ja asiallista, ja koetetaan kääntää se omiin ominaisuuksiin kohdistuvaksi – ja samalla leimata sen esittäjä. Et arvostelisi tekojani, ellen olisi nuori nainen.

Pitäisi olla sanomattakin selvää, että tällainen lähestymistapa on asiaton ja epäreilu. Se on yritys tukahduttaa vapaa mielipiteen ilmaisu sillä uhalla, että mielipiteen ilmaisija tulee leimatuksi.

Onko minusta sitten hyväksyttävää sanoa mitä hyvänsä mielipiteen ilmaisun nimissä? Ei ole. Yksityishenkilöä vastaan hyökkääminen julkisesti tai väkivaltaan kehottaminen ovat esimerkkejä puheteoista, jotka eivät ole mielestäni hyväksyttäviä. Näihin ilmiöihin tarttuu myös lainsäädäntömme. Esimerkiksi kunnianloukkauksesta tai rikokseen yllyttämisestä voi seurata rangaistus.

Pitäisin kuitenkin mielipiteen ilmaisuun kajoavat rajat niin väljinä, kuin on suinkin mahdollista ja turvallista. Toivon myös, että lainsäädännössä sananvapautta käsitellään jatkossakin sillä äärimmäisellä kunnioituksella, joka sille kuuluu.

Harvan korvia tai silmiä erityisesti hivelee kovaääninen, sivistymätön ja kenties hyvinkin vihamielinen asiattomien mielipiteiden esittely. En ole tästä poikkeus. Tiedän myös, miltä tuntuu, kun juuri ne itselle tärkeät asiat ovat törkeän kommentoinnin kohteena. Näissäkin tilanteissa tulisi muistaa, että vaikka törkeässä mielipiteessä olisi vaikea nähdä mitään hyvää, sillä on mittaamaton arvo, että elämme yhteiskunnassa, jossa mielipiteitä voi esittää – myös niitä vihaisia, epäsuosittuja ja ikäviä. Siksi törkeänkään mielipiteen esittäjän ääntä ei tule vaientaa. Ja kuka tietää… Kenen silmissä juuri sinun mielipiteesi on se törkeä?

Kyse ei tosiaan ole vain siitä, miten suhtaudumme muiden mielipiteisiin. Kyse on omistakin mielipiteistämme. Kuinka usein olet jättänyt jotakin sanomatta, koska tiedät, ettei se ole pinnalla olevien arvojen mukaista? Tai koska olet pelännyt tulevasi mielipiteesi vuoksi leimatuksi? Itse toivon, että mahdollisimman moni yrittäisi noissa tilanteissa kerätä rohkeutensa ja sanoa, mitä ajattelee. Se olisi tärkeää siksi, ettemme vaikenemisella vahvistaisi asetelmaa, jossa vain tietynlaiset mielipiteet ja arvot ovat hyväksyttäviä ja salonkikelpoisia.

Minä ainakin haluan yhteiskuntamme pysyvän jatkossakin paikkana, joka on vapaa erilaisuudelle, erilaisille arvoille ja mielipiteille. Yksi tärkeimmistä vapauksista on vapaus sanoa.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Tumisu/CC0/Pixabay

Kommentit (1)
  1. Hitsin hyvää pohdintaa!
    On vaarallista, jos kaikki kritiikki leimataan vihapuheeksi.
    Ihmisoikeudet eivät ole mielipideasia, mutta muuten ihmisten tekosia saa ja pitää
    mielestäni arvostella ja arvioida – ei vihaten mutta kyseenalaistaen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *