Keskiluokka – vallitsevan kriisin uhrit vai uhriutujat?

Vaikkei postausta ehkä olisi hyvä aloittaa selittelemällä, aloitan silti.

Ensinnäkin keskiluokka-sanan käyttäminen on ratkaisu, joka arvelutti minua. Olen kirjoittanut siitä, etten juuri perusta luokka-ajattelusta. Siihen nähden puhe keskiluokasta voi vaikuttaa ristiriitaiselta. Perustelen ratkaisua tässä sillä, että on luokka-ajattelusta mitä mieltä hyvänsä, keskiluokka ja ennen muuta keskiluokkaisuus ovat käsitteinä kuvaavia. Ne ovat samalla sopivan laajoja ja kuitenkin sen verran tarkkoja, että useimpien lienee niiden perusteella helppo luoda mielikuva siitä, mistä puhutaan.

Toisekseen: mihin viittaan otsikossa mainitulla kriisillä? Isoon eurooppalaiseen kriisiin, jonka keskellä me kaikki elämme. Tilanteeseen, joka aiheuttaa suurta inhimillistä kärsimystä yhtäällä ja pelkoa ja epävarmuutta toisaalla. Meille, joilla ei ole suoranaista hätätilaa kotiovellamme, kenties konkreettisin vaikutus on taloudellinen: inflaatio jyllää, energian hinta nousee, korot nousevat…

Olemme tilanteessa, jossa moni miettii tulevaisuutta huolestunein, osa jopa pelonsekaisin tuntein. Ratkaisuja huoliin on mietitty sekä yhteiskunnan päättävissä elimissä että itse kunkin kotona. Tämä on kirvoittanut monenlaista keskustelua, joka on joiltakin osin kärjistynyt vastakkainasetteluiksi. (Aihetta sivuten: olen käsitellyt jo aiemmin energian hintakriisistä käytävää keskustelua tässä postauksessa.)

Huomioni on viime aikoina kiinnittynyt siihen, miten keskustelu on kohdellut keskiluokkaa. Yksien silmissä keskiluokka on jo valmiiksi henkihieveriin verotettu, yhteiskunnan kantava voima, jolta ollaan nyt viemässä tuhkatkin pesästä. Toiset taas ihmettelevät, kuinka sieltä kesämökeiltä ja kahden auton talleista käsin kehdataan edes mitään huudella, kun todellinen hätä on aivan toisaalla.

Omat havaintoni ja fiilikseni asian suhteen ovat hyvin kahtalaisia. Tavallaan en pidä yhtään siitä, kuinka keskiluokkaa on totuttu lyömään kuin vierasta sikaa. On taloudellinen kriisi mitä laatua hyvänsä, aina on sitä porukkaa, jonka mielestä keskiluokka – jotenkin ihmeellisesti – pärjää aina eikä heillä siksi ole oikeutta valittaa mistään tai varsinkaan odottaa yhteiskunnan tukea.

Monilla tuntuu olevan ihmisten taloudellisesta asemasta hyvin dikotominen kuva: joko olet köyhä ja huono-osainen tai sitten et ole – ja jos et ole, sinulla ei voi olla mitään aitoa hätää. Vaikuttaa myös siltä, että monien mielestä raja näiden kahden porukan välissä on hyvin jyrkkä ja selkeä. Jos ylität rajan ja olet keskiluokkainen etkä siis köyhä ja huono-osainen, sinun kukkarosi voidaan olettaa olevan vähän niin kuin pohjaton kaivo: kyllä sieltä riittää ammennettavaa!

Tosielämässä raja ei useinkaan ole niin selvä. Moni on esimerkiksi selvittänyt tiensä vähävaraisesta opiskelijasta keskiluokkaiseen elämään. Se ei ole välttämättä tapahtunut niin, että jossakin vaiheessa olisi otettu loikka jonkin kaiken mullistavan rajan yli. Köyhä opiskelijaelämä on vähitellen saattanut muuttua perheenäidin tai -isän elämäksi vakituisine työsuhteineen ja asuntolainoineen. Oman kukkaron pohja saattaa edelleen häämöttää hyvinkin selvänä, ja siihen on saatettu jo useita kertoja ottaa pohjakosketus.

Aina silloin tällöin saa lukea, kuinka vähävaraiset kokevat varakkaampien köyhyyttä koskevat kommentit typeriksi ja ymmärtämättömiksi. Aika sama tunne voi olla sillä kasvavien kulujen keskellä hiuksiaan harovalla keskiluokkaisella perheenäidillä, joka saa lukea, ettei hänen kaltaisillaan voi olla mitään oikeaa hätää. Autoilevalla perheenäidillä omakotitalossa voi olla hyvin samanlaisia ja yhtä kipeitä rahahuolia kuin autoilemattomalla perheenäidillä vuokrakaksiossa. Ei ole mitään syytä kuvitella, että vain toisella heistä huolet voisivat olla todellisia.

Itse olen kokenut typerryttäviksi esimerkiksi tietyt sähkön hintatukeen liittyvät kannanotot. (Sähkön hintatuesta voi lukea esimerkiksi tästä Ylen verkkoartikkelista.) Osa porukasta on ollut kovin huolissaan siitä, että kaikkein pienituloisimmat voivat jäädä tuen ulkopuolelle, koska monilla heistä ei ole kovin paljon sähköön liittyviä menoja, joihin tuki voitaisiin myöntää. Siis mitä? On väärin, että sähkön hintatuki kohdistetaan niille, joille ne pelätyt, valtavat sähkölaskut osuvat, eikä joillekin muille? Mielikuvitukseni ei veny siihen, että ymmärtäisin, missä tässä on vääryys.

Lisäksi yllä kuvattu kommentointi on maalannut pienituloisuudesta hyvin yksipuolisen kuvan. Tuollainen kuva vähävaraisesta liimautuu tiukasti kaupunkimiljööseen: suurten kaupunkien köyhät ovat useimmiten kerrostalo- tai enintään rivitaloasujia. Tilanne on kuitenkin aivan toinen, kun mennään sellaisille alueille, joissa esimerkiksi kerrostaloasuntoja ei yksinkertaisesti ole. Niillä alueilla köyhätkin saattavat asua omakotitaloissa (joiden arvo voi olla alhaisempi kuin pienen yksiön suuressa kaupungissa) ja maksella omakotitalon lämmityskuluja. Tähänkin nähden tuntuu aika kohtuuttomalta ja kapeakatseiselta, että jotkut kritisoivat energian hintatuen toteutusta, kuin se tukisi vain röyhkeää porhoilua ja energian kerskakulutusta. Kyllä Suomessa riittää niitä, jotka maksavat lohduttoman isoja sähkölaskuja olematta ökylinnoissa asuvia kroisoksia!

Nyt olen kertonut, miksi keskiluokkaa ja sen asemaa taloudellisissa haasteissa käsitellään mielestäni epäreilulla tavalla. Toinen puoli asiasta on se, että monien keskiluokan edustajien omissa ulostuloissa olisi mielestäni toivomisen varaa.

Olen kuunnellut useammankin keskiluokkaisen henkilön valitusta siitä, kuinka köyhyys ja kurjuus koittavat. Tämä fiilis on iskenyt muun muassa henkilöön, jonka sähkölaskut ovat tuplaantuneet – siis kuitenkin ainoastaan tuplaantuneet ja sellaiset laskut, jotka on aiemmin laskettu kympeissä. Näitä tämä henkilö maksaa nyt kohtuullisen mukavasta palkastaan ja on huolissaan elämänlaadustaan. Tätä kuunnellessani olen yrittänyt tavoitella olemukseeni myötätuntoa, jota en suuremmin tunne, kun mietin kyseisen henkilön elämäntapaa. Kun tähän mennessä on ollut varaa muuan muassa kuukausittaisiin kylpylä-, teatteri- ynnä muihin virkistäytymismatkoihin, olisikohan esimerkiksi näistä mahdollista tinkiä vajoamatta suoranaiseen kurjuuteen?

Jotten puhuisi pelkästään sähköön liittyvistä asioista (siitä puhe, mistä puute?), annettakoon toinenkin esimerkki: Jo viime kesänä hyvin synkkä ja surullinen mieliala näytti vallanneen erään keskituloisen henkilön, joka joutui jättämään kesän road tripin väliin polttoaineen hinnan vuoksi. Tämä ei ollut hänen vuoden ainoa lomareissunsa, ei läheskään, mutta hautajaistunnelma oli silti taattu, kun on nyt tällaiseen jouduttu.

Koska saatan kuulostaa liiankin epäempaattiselta, haluan tarkentaa, että kyllä minusta kaikenlaisia menetyksiä ja takaiskuja saa surra, myös edellä mainittuja. En ole niitä ihmisiä, joiden mielestä hyväosaisten pitäisi olla pikkuongelmistaan hiljaa, koska jossakin nähdään nälkää. Totta kai se voi ja saa tuntua kurjalta, ettei esimerkiksi kauan odotettu matka toteudukaan, vaikkei se elämän ja kuoleman kysymys olekaan.

Suhteellisuudentaju olisi kuitenkin asia, jonka soisi olevan läsnä keskusteluissa. Ei ole edes ihme, että osa kuvittelee keskiluokan rahaongelmien olevan samanlaisia kuin Roope Ankalla, jos keskiluokan edustajat itse rinnastavat elämäntyylinsä pienetkin notkahdukset sumeilematta köyhyyteen ja kurjuuteen. Tämä on melko mautonta uhriutumista tilanteessa, joissa joillakin se kurjuus on jo oikeasti kolkuttelemassa oven takana!

Jos haluan tuoda yhteen kaksi aika eri suuntiin ristennyttä ajatuspolkua, niin voisin summata aiheen seuraavasti: Keskiluokkaisen henkilön kukkaro ei oikeasti ole mikään pohjaton kaivo. Joskus hänen rahahuolensa ovat hyvinkin samaa lajia kuin vähävaraisen, koska raja ei ole aina niin selvä ja jyrkkä. Tietyt talouden ongelmat – kuten korkojen nousu ja polttoaineiden hinnan nousu – voivat osua jopa kipeämmin niihin, joilla omaisuutta on, kuin niihin, joilla sitä ei ole. Tämän soisi jokaisen muistavan ja jättävän turhat vastakkainasettelut väliin.

Kuitenkin myös sen voisi muistaa, ettei mukava elämäntyyli ole sama asia kuin arjessa selviäminen. Näin ollen myöskään notkahdukset elämäntyylissä ja kulutuksen mahdollisuuksien väheneminen eivät ole suora uhka selviytymiselle eikä niiden esittäminen sellaisina ilmennä kovin hyvää arvostelukykyä. Kun pitää tämän mielessään, ei tahattomasti ruoki muiden mielikuvia oman rahanlähteensä pohjattomuudesta.

Joka tapauksessa toivon jokaiselle tulotasoon katsomatta voimia ja viisautta luovia nykyisessä taloustilanteessa!

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Lukas/CC0/Pixabay (ylempi) ja Opollo Photography/CC0/Pixabay (alempi)