Mikä on elämäsi perustunne?

Tunteille on ominaista se, että ne vaihtelevat, tulevat ja menevät. Eilen saatoit olla stressaantunut tulevasta työviikosta. Tänään saatoit olla tyytyväinen, kun sait työprojektin päätökseen, ja iloinen, kun näit pitkästä aikaa vanhan kaverisi. Huomenna saatat ehkä kuulla jonkin huonon uutisen ja olla surullinen.

Sellaisia tunteet ovat. Ilo tuikahtelee, syvä tyytyväisyys tai tyytymättömyys voivat hetkeksi täyttää mielen, kiukku saattaa leimahtaa. Huomenna tai ehkä jo tunnin päästä tilanne voi olla toinen.

Ihan koko totuus tämä ei tietenkään ole, koska eivät aina eivätkä kaikki tunteet ole täysin hetkellisiä. Loukatuksi tulemisen tunne voi kestää kauankin, ja myös väsymys tai stressaantuneisuus voivat olla turhankin pitkäkestoisia tunteita. Samoin tietenkin positiivisista tunteista tyytyväisyys voi kestää pitkään, ja varmasti jokainen meistä toivoo, että rakastuminen tunteena kestäisi.

Haluaisin kuitenkin kaivautua vielä syvemmälle. Nähdäkseni on olemassa sellainen tunteiden taso, joka ei liity siihen, miten reagoimme yksittäisiin tapahtumiin tai tilanteisiin. Sellainen tunteiden taso, johon eivät välttämättä heti tai suoraan vaikuta edes isommat elämäntapahtumat kuten yksittäiset menetykset, työtilanteen muutokset tai uusien ihmisten kohtaamiset.

Tarkoitan nyt sitä tunteiden tasoa, joka on ikään kuin perusfiiliksenä ja pohjavireenä jokaisessa päivässämme. Sitä tunteiden tasoa, joka on olemassa silläkin hetkellä, kun pinnalla on joitakin muita, ohimenevämpiä tunteita. Se on ikään kuin värikynä, joka määrittää elämämme sävyjä ja piirtää mielenmaisemaamme. Se on jotakin, mikä kytee jatkuvasti ja mihin palaamme aina uudestaan, kun pinnallisemmat kuohunnat tasoittuvat. Kun iloinen hetki menee ohitse tai suuttumus laantuu, elämämme perustunne pilkistää alta. Aina.

Millainen tämä perustunne sitten on? Sanoisin, että useimmiten se ei ole vain yksittäinen tunne, vaikka se kaiketi voi olla sitäkin. Ehkä se kuitenkin useimmilla ja suurimman osan elämästä on joidenkin hallitsevien (ja mahdollisesti jopa hiukan ristiriitaisten) tunteiden yhdistelmä. Se voi olla vaikkapa orastavaa toiveikkuutta yhdistettynä pelkoon ja epävarmuuteen. Se voi olla iloa ja voitonriemua, johon kuitenkin sekoittuu katkeruutta menneestä. Se voi olla rauhallista tyytyväisyyttä hiukan surumielisellä sivujuonteella.

Kysymys kuuluu, tunnistatko juuri sinä elämästäsi tällaisen perustunnetilan, johon palaat aina uudestaan ja joka tuntuu olevan aina taustalla, vaikka joskus ehkä hyvinkin piilossa? Osaisitko nimetä tai selittää sen perustunteen?

Itse huomaan, että kun koetan jossakin nostalgian puuskassa tai muuten vain saada kiinni jostakin menneisyyden hetkestä tai elämänvaiheesta, haen alitajuisesti juuri sitä: perustunnetta. Koetan saada palautettua mieleeni, miltä elämä silloin maistui. Teen niin siitä yksinkertaisesta syystä, että se kertoo monella tavalla enemmän kuin sellaiset kysymykset, kuten että mitä, missä ja kenen kanssa – vaikka nämä kysymykset voivat toki auttaa perustunteen  muistamisessa.

Yhden elämänvaiheen osalta palaan muistoissani toistuvasti näkymään, joka avautui silloisen kotini keittiön ikkunasta. Tavallaan koko muisto on mitätön: pelkkä yksittäinen maisema, joka ei edes ollut mitenkään hieno sen enempää kuin kauheakaan, ei ylipäätään erityisen merkityksellinen. Paitsi siltä kannalta, että juuri se jostakin syystä auttaa minua muistamaan, mikä elämäni pohjevire tunnetasolla tuohon aikaan oli.

Loppujen lopuksi eikö juuri se kerro, ellei sentään kaikkea, niin joka tapauksessa hyvin paljon? Eikö moni käytännön kysymys ja suurempikin kysymys kalpene sen rinnalla, miltä oma elämä on tuntunut ja miten sen on nähnyt? Onko sillä väliä, olitko töissä vai työtön, asuitko siellä vai tuolla ja mitä omistit vai omistitko mitään? Toden totta paljon tärkeämpää on se, millaiset värit mielenmaisessasi silloin leiskuivat – vai oliko se kenties kokonaan harmaa tai mustavalkoinen.

Juuri tästä syystä olisi mielestäni tärkeää tunnistaa myös oman elämänsä tämän hetken perustunne. Miltä se elämä tällä hetkellä ihan oikeasti tuntuu, jos katsotaan niiden vaihtelevien ja ohimenevien tunteiden taakse? Millainen tunnejälki tästä ajasta jää oman mielen ja muistojen syövereihin?

Tämä asia on pyörinyt ajatuksissani viime aikoina luullakseni siksi, että tunnistan oman elämäni perustunteen olevan muuttumassa. Pitkään minulla on ollut perustunteen tunne-cocktailissa mukana vihaisuus. Se ei ole ollut juurikaan pinnalla enkä ole siis käyttäytynyt yleisesti ottaen vihamielisesti. Tiedän kuitenkin sen olleen vahvasti tunnetasolla läsnä siksi, että melkein aina, kun olen rauhoittunut tekemään jotakin fyysistä, joka on vapauttanut ajatukseni kulkemaan omia polkujaan, ne polut ovat johtaneet syvään suuttumukseen.

Ilmeisesti olen kerta kaikkiaan väsynyt olemaan vihainen. Se ei ole ihmekään, koska harva tunne on yhtä kuluttava. Olen itsekin miettinyt sellaisten ihmisten kohdalla, joilla vihaisuus on vahvasti pinnalla ja mahdollisesti suuntautuu jatkuvasti tiettyihin kohteisiin, että miten he jaksavatkin elää niin. Miten kukaan jaksaa?

Selvästi tämä kysymys koskettaa myös itseäni, vaikkei omassa elämässäni vihaisuus olekaan saanut samanlaisia muotoja eikä ole ollut niin ilmeistä. Kun yhtä kaikki olen väsynyt olemaan vihainen, edes siellä tunteiden piilotetuimmalla tasolla, tilalle on tullut surullisuus. Jossakin määrin surumielisyyteni tuntuu naurettavan syvältä sekin: tunnetilani on pohjavireeltään niin surun sävyttämä, että voisi kuvitella minun kokeneen jonkin valtaisan, musertavan menetyksen.

Ehkäpä sen selvittäminen, mikä tämä menetys voisi olla, on avain siihen, että pystyn maalaamaan elämäni perustunteeseen valoisampia sävyjä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Simona Robová/CC0/Pixabay