Minun minimalismini

Minulle kävi taas yhtenä päivänä niin, että törmäsin jollakin verkkosivulla jaettuun poikkeuksellisen pienen asunnon myynti-ilmoitukseen. Jälleen kerran kävi myös niin, etten voinut yhtyä siihen yleiseen kauhisteluun, että ajatelkaa nyt, tätä myydään jollekin kodiksi! Minussa nämä miniasunnot herättävät usein enemmänkin uteliaisuuden ja toisinaan myös silkan vau!-fiiliksen. No, osassa näitä asuntoja on kieltämättä ollut melko erikoisia ratkaisuja kuten wc-istuin keskellä yksiön ainoaa huonetta, mutta näitä lukuun ottamatta päässäni on lähes poikkeuksetta alkanut pyöriä se ajatus, kuinka hienoa olisi, jos koti olisi noin pieni ja yksinkertainen. Kuinka tarkoin kaikki asuntoon vietävät tavarat täytyisikään harkita ja kuinka hyvä juttu se olisi!

Minimalismi on asia, jota olen sivunnut postauksissani useita kertoja mutta joka ei kertaakaan ole ollut postauksen ykkösteema. Ajattelin vihdoin korjata asian ja käsitellä postauksen verran ihan vain suhdettani minimalismiin.

Aloitan sanomalla saman, minkä yleensäkin sanon aihetta käsitellessäni: En hallitse tarkasti minimalismin opinkappaleita, jos sellaisia varsinaisesti edes on. Jos siis haluaa tietokirjamaisen selvityksen kyseisestä aatteesta, minulta sitä ei saa.

Minulle minimalismi on jo jonkin aikaa näyttäytynyt ennen muuta suuntana. Jos ajattelen minimalismia ääripäänä janalla, jonka toisessa päässä on kaikkinainen runsaus ja paljous, minulle on jo pitkään ollut selvää, kumpaan suuntaan sillä janalla haluan kulkea.

Joskus se, mitä me teemme vaistomaisesti ja asiaa ajattelematta, kertoo meistä paljon, jos vain osaamme tulkita toimintaamme oikein. En ole identifioitunut minimalistiksi vielä aikuistumisen kynnyksellä saati sitä ennen, mutta minimalismin siemen on selvästi jo silloin alkanut itää ajatuksissani.

Olen ennenkin kertonut siitä, että ensimmäinen oma kotini, jossa asuin täysin yksin, oli hyvin tyhjä ja askeettinen. Ajattelin pitkään, että se vain jäi sellaiseksi ja ehkä hiukan ihmettelin itseäni, kun en viitsinyt asiaan sen enempää panostaa. Jälkeenpäin ajateltuna asia on kuitenkin aivan selvä: tottahan toki koti jäi askeettiseksi, koska askeettisuus ei koskaan ollut minulle ongelma, päinvastoin!

Selviä viitteitä minimalistisiin taipumuksiin on myös jo pitkään antanut se pienimuotoinen tuskaisuus, jota tavaroiden lahjoittelu on minussa aiheuttanut. Syyllisyyden sekainen turhautuminen on ollut taattu, kun esimerkiksi joku hyvää tarkoittava sukulainen on purjehtinut paikalle ostoskassit heiluen ja alkanut esitellä, mitä kaikkea kivaa hän on minulle tuonut. Kiitollisuuden sijaan mielessäni on vain pyörinyt, että mihin ihmeeseen kaiken sen tavaran työnnän.

Merkit ovat siis olleet selvät jo pitkään: olen ihminen, joka ei pidä paljoudesta vaan jonka mieli halajaa niukkuutta ja yksinkertaisuutta.

Voisi ehkä kuvitella, että sen saavuttaminen olisi helppoa – koska on kai sentään helppo vain olla ilman? – mutta nykymaailmassa asia ei ole niin yksinkertainen.

Ensinnäkin koko ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri on pitkälti rakentunut päinvastaista tavoitetta silmällä pitäen. Sekä yhteiskunnan että yksilön menestys on paljolti rinnastettu ja sidottu paljouteen eli siihen, että kaikkea mahdollista on paljon ja aina vain enemmän. (Talouskasvuhan on pitkälti juuri sitä.) Helposti esiintyy myös sisäisiä ristiriitoja. Jos ja kun minimalismi ei ole itselle ainoa tärkeä asia elämässä, se on herkästi törmäyskurssilla muiden asioiden kanssa tai ainakin niiden yhteensovittamista saa tarkkaan miettiä. Niin ainakin itse olen joutunut tekemään, ja teen edelleen.

Minimalismin äärimmäiseen päätyyn en kuitenkaan edes haikaile. En siis pidä itseäni ääriminimalistina vaan enemmänkin henkilönä, jolla on minimalistisia ihanteita.

Voisin kuvata suhtautumistani minimalismiin esimerkiksi niin, etten ajattele, että olisi välttämättä aina parempi, jos vaatekaapissa on yksi musta mekko kolmen mustan mekon sijaan. Minusta mekkoja voi ihan hyvin olla kolme, jos niille kaikille on oikeasti käyttöä. Toisaalta se yksikin voi olla liikaa, jos se vain riippuu henkarissa eikä sitä koskaan käytetä. Samoin sisustuksen ei minun mielestäni tarvitse olla erityisen niukka, kunhan se on harkittu ja tarkoituksenmukainen eikä huoneesta toiseen aaltoileva tavaroiden meri.

Niukkuus ei siis ole minulle ehdoton itseisarvo, vaan kannatan ennen muuta turhan karsimista. Niin kuin voi arvata, tämä ei tietenkään koske vain materiaa. Halu rajoittaa ja hallita ympäröivän tavaran määrää kertoo halusta ylipäätään hallita omaan elämään vaikuttavia voimia ja estää loputtomaan paljouteen uppoaminen.

En halua pysäyttää kotiovelleni ainoastaan ei-toivottua tavarapaljoutta vaan haluan pysäyttää samaan paikkaan myös kaoottiset, liikaa vaativat ihmissuhteet, ylimääräiset työt ja velvoitteet sekä ylipäätään kaiken päälle vyöryvän, energiaa ja elämää syövän paljouden.

Omalla kohdallani yksi tapa toteuttaa paljouden ja kaaoksen välttämistä on sosiaalisen median ja ylipäätään älypuhelimen käytön rajoittaminen. Olen jonkin verran joutunut työssäni keskustelemaan asiakkaiden kanssa siitä, miten viestintä toteutetaan. Ainakaan toistaiseksi haluttomuuteni tiettyjen sähköisten viestintäkanavien käyttöön ei ole muodostunut kynnyskysymykseksi. Olen onnistunut pitämään kiinni niukkuuden ihanteistani tuossakin asiassa ainakin jossakin määrin.

Vaikken ole ääriminimalisti enkä edes pyri siihen, tiedostan kyllä, että varsin radikaalejakin ajatuksia mielessäni piileskelee. Jos joskus tapahtuisi jotakin sellaista, mikä laittaisi elämän aivan uuteen uskoon, en pidä mahdottomana, ettenkö kallistuisi yhä enemmän minimalismin suuntaan.

Harkitussa niukkuudessa vailla turhuuden kaaosta on jotakin äärimmäisen houkuttelevaa.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva workingDOG/CC0/Pixabay