Muistoesineet roskiin eli elämän välitilinpäätös

Olen joskus ollut toivoton halussani säilyttää sellaiset esineet, joihin liittyy muistoja. Ja ei, en tarkoita matkamuistoja kaukaisesta lomakohteesta vaan tarkoitan ihan kaikenlaista. Olen saattanut säilyttää vaikka junalipun siltä kesäpäivältä, kun menin kaverin kanssa toiseen kaupunkiin elokuviin. Tai rikkinäisen käyttöesineen, jonka joku minulle tärkeä henkilö joskus antoi ja joka sittemmin hajosi käytössä. (Esinenostalgiaan sortuvat varmasti ymmärtävät, mistä puhun!)

Olen joskus takertunut kaikenlaisiin muistoihin ja niihin (etäisestikin) liittyviin esineisiin kynsin hampain. Tämä ei ole kiva ominaisuus ihmisessä, jonka mieltymykset ovat yhä enemmän minimalismiin päin kallellaan. Onneksi sama kehitys, joka on johtanut kohti minimalistisempia ihanteita, on johtanut myös siihen, että olen tuossa asiassa muuttunut. Ne esineet, joita olen raahannut mukanani muutosta toiseen ja joista luopuminen olisi aiemmin ollut valtavan kivuliasta, saavat nyt mennä.

Kaikkea en toki ole hävittämässä. On yhä muistoesineitä, jotka ovat minulle tärkeitä ja jotka haluan säästää. Mutta pystyn jo luopumaan paperilapusta, jolle olen vuosia sitten kirjoittanut jonkin silloisen neronleimaukseni. Tai herätyskellosta, jonka olen paikannut teipillä.

Mitään helppoa hommaa merkityksellisten ja niiden muunlaisten muistoesineiden erottelu ei ole ollut. Olen istunut viime viikkoina tuntikausia työhuoneeni lattialla laittamassa tavaroita kolmeen eri pinoon (säästetään, hävitetään, siirretään muualle). Koska suuri osa esineistä on ollut paperisia eli esimerkiksi muistiinpanoja, lippuja tai tulosteita, niin matalammankin pinon seulominen on vienyt aikaa.

Esineiden lajittelussa on ollut myös sellainen haaste, että aina välillä olen kysynyt itseltäni, tiedänkö oikeasti, mikä esine tuntuu merkitykselliseltä vaikka silloin, kun olen 70-vuotias. On esimerkiksi ihmissuhteita, jotka tässä hetkessä haluan unohtaa ja siivota roskiin, mutta kadunko sitä ehkä joskus? Saatanko vanhuksena, kun näiden suhteiden arvet ovat jo ajat sitten hävinneet näkyvistä, ajatella, että onpa sääli, kun hävitin kirjeenvaihdon, jota kävin sen yhden tyypin kanssa silloin joskus?

Sitähän en voi oikeasti tietää. Voin tehdä ratkaisut ainoastaan sen mukaan, mikä minusta tällä hetkellä tuntuu oikealta ja minkä osan elämästäni koen juuri nyt sen arvoiseksi, että haluan säilöä sen mitä erilaisimpien esineiden muodossa. Lohduttaudun myös sillä, että jos jokin esine ja siihen liittyvä muisto tällä hetkellä ainoastaan harmittaa minua, on epätodennäköistä, että se olisi vuosikymmenten päästä muuntunut mitä rakkaimmaksi muistoksi… Puhumattakaan niistä esineistä, joiden kohdalla nyt ajattelen, että mitä ihmettä, keneltä tämä on ja mikä tämä edes on?

Jonkinlainen ikäkriisi on yrittänyt asettua lattialle viereeni istumaan, kun olen tavaroita lajitellessani ymmärtänyt, että joistakin asioista alkaa olla hurjan kauan aikaa ja että ne kuuluvat jo aivan toiseen elämänvaiheeseen. Muistan kristallinkirkkaasti senkin ajan, kun muistoja oli vielä niin lyhyeltä ajalta, että kaikki oli tapahtunut melkein kuin eilen. Ei ole valtavan kauan siitä, kun olisin voinut tutkailla kaikkia omistamia esineitä jotenkin ajankohtaisina – tai vähintään sellaisina, että ihan juurihan minä laitoin tämän tänne laatikkoon.

Nyt niissä laatikoissa on jo sellaisia esineitä, joista minulla ei ole oikein mitään muistijälkeä ja jotka kertovat niin erilaisesta ihmisestä ja elämänvaiheesta, että koen melkein hiplailevani jonkun muun henkilökohtaisia tavaroita.

Väkisinkin tulee tunne, että teen jonkinlaista elämän välitilinpäätöstä. Mitä on tullut tehtyä ja kenen kanssa? Mikä siitä vuosien päästä vaikuttaa tärkeältä ja mikä vähemmän tärkeältä – ja mikä ehkä vähän häpeälliseltä tai muuten sellaiselta, että sen mieluusti unohtaisi?

Ehkä voisin vielä vastata siihen kysymykseen, että miksi oikeastaan istun lattialla tavaroineni ja olen hävittämässä niitä. Vastaus on se, että vaikka kotini on kaukana hillittömästä kaaoksesta, niin minun makuuni tavaroita on silti liikaa. Olen jo aiemmin kirjoittanut tavaramäärän vähentämisestä täällä.

Viime aikoina on taas alkanut tuntua siltä, että muistoesinelaatikot kodissani ovat kuin ikävä möhkäle, joka ei ainoastaan vie tilaa vaan painaa myös mieltä. Ei ole kovin kiva tilanne, että aina, kun menee tiettyyn huoneeseen, mielessä käväisee, että nuokin kaikki tavarat ovat tuolla. Mieli lepäisi paljon paremmin, jos vastassa olisi väljempi tila hiukan vähemmällä tavaramäärällä – mieluiten niin, että suurimman osan tilasta veisivät hyvässä järjestyksessä olevat tavarat, joille on oikeasti jotakin käyttöä.

Vaikka pyrinkin siihen, että riittävän suuri osa tavaroista matkaisi ulos ja jäteastiaan saakka – koska ei tavaroiden siirtely paikasta toiseen varsinaisesti ratkaise mitään – jonkin verran kyse on myös uudelleenjärjestelystä. Osittain ongelma on tähän asti ollut siinä, että minulla on näitä muistoesineitä vähän siellä täällä. Osa näistä on ”liian hyvässä” säilytystilassa. Jos haluankin säilyttää esimerkiksi osan opiskeluajan muistiinpanoista, ei niitä tarvitse säilyttää siinä kaapissa, josta on kaikkein helpoin ohimennen ottaa jotakin. Siihen kaappiin kannattaa sijoittaa mieluummin sellaisia tavaroita, joita oikeasti voi arjessaan tarvita. Jos niitä opintomuistiinpanoja haluaa vilkaista kerran vuosikymmenessä, ei varsinaisesti haittaa, vaikka ne olisivat siellä peränurkan säilytyslaatikossa. Koetan siis järkeistää ja selkeyttää tilankäyttöä.

Toivottavasti saan tällä projektillani lisää tilaa sille, mikä on tarpeellista ja ajankohtaista – niin elinympäristöön kuin toivottavasti omaan mieleenikin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Alexas_Fotos/CC0/Pixabay