Tavaramäärän vähentäminen

Minimalismi ja KonMari ovat jo jonkin aikaa olleet pinnalla. Molemmat ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ilmiöistä, jotka vastaavat todelliseen tarpeeseen. Monilla on äärettömästi liikaa kaikkea, etenkin tavaraa, ja paljon kehitettävää sekä kodin sisustuksessa että omassa tavarasuhteessa. Liika on liikaa, niin nurkkiin kasattuna kuin oman mielen sopukoihin ahdettunakin. On hyvä, että tähän on alettu herätä!

En esittele minimalismia ja KonMaria alusta pitäen. Ne ovat molemmat ilmiöinä useimmille ainakin jotenkin tuttuja, ja niistä on moni kirjoittanut hyvin jo ennen minua. Tässä on esimerkiksi Simply Happy -blogin kaksi postausta: yksi konmarituksesta, toinen mimimalismista.

Rehellisesti sanottuna en myöskään ole kummankaan ilmiön asiantuntija. Tunnen minimalismin ja KonMarin pääpiirteittäin mutten kumpaakaan pohjia myöten. En voi edes väittää eläväni kummankaan opin mukaisesti, vaikka molemmat sisältävät mielestäni tärkeitä oivalluksia ja kuljettavat oikeaan suuntaan – poispäin hillittömästä tavaran hamstrauksesta kohti pelkistetympää ja onnellisempaa elämää.

Jos alkaisin sisustaa kotia täysin puhtaalta pöydältä omistamatta valmiiksi mitään, sisustaisin kodista melko pelkistetyn. Sisutuksen tyyli ei olisi riisutun minimalistinen, koska se ei miellytä silmääni, mutta panostaisin erityisesti siihen, että kaapeissa, varastoissa ja komeroissa ei olisi yhtään mitään ylimääräistä. Esimerkiksi unelmieni vaatekaappi sisältää kohtuullisen vähän ja vain ahkerassa käytössä olevia vaatteita – ehkä lukuun ottamatta muutamaa juhlamekkoa, jotka nekin valitsisin tarkoin.

Teoriassa mikään ei tietenkään estä raivaamasta pöytää puhtaaksi. Voisinhan päättää, että nyt se vaatekaappi menee kerta kaikkiaan uusiksi ja kaikki muukin. Käytännössä tällaisen päätöksen tiellä on muita arvoja. Arvostan pelkistettyä kotia mutta arvostan myös sitä, että tavarat käytetään loppuun. Tätä on vaikea toteuttaa, jos lähes kaikesta haluaa heti eroon.

Minimalistiselle elämäntyylille asettaa oman käytännön rajoitteensa myös se, että olen naimisissa. En voi yksin päättää siitä, millainen on kaunis ja miellyttävä koti ja sopiva elämäntapa. Ja hyvä niin – tietysti minulle on äärettömän paljon tärkeämpää jakaa koti rakkaani kanssa kuin voida sisustaa se yksin!

Nyt kun olen kertonut, mitä kaikkea en tee, on hyvä hetki kertoa, mitä sitten teen.

Vaikken tosiaan voi väittää sitoutuneeni minimalismin tai KonMarin oppeihin, olen sitoutunut siihen, että pyrin vähitellen kantamaan tavaraa enemmän ulos kuin sisään. Oma haavekotini on ennen muuta harkittu: Vaikka tavaraa on usein liikaa, minusta ei ole aina paras vaihtoehto, että kaikenlaiset tavarat vain suoraviivaisesti vähenevät. Haaveilen ennen muuta siitä, että niiden määrä vastaa todellista tarvetta eikä kyse ole siitä, että no tänne kaappeihin on vain kertynyt kaikenlaista.

Mutta pahus vie, onhan sinne kertynyt! Tähän asiaan pyrin puuttumaan aina, kun pari kertaa vuodessa teen perusteellisemman siivouksen (tästä kerroin edellisessä postauksessa). Samalla pyrin hävittämään kaapeista pois kaiken turhan eli sellaisen, joka on jo liian rikki tai kulunutta tai jolle ei syystä tai toisesta muuten ole enää käyttöä.

Aina ei ole helppo päättää, mikä tavara on tarpeetonta, mutta itse käytän kahta mittaria: tavaran tarpeen todennäköisyys ja tavaran korvattavuus. Ellen edes keksi, mikä olisi sellainen tilanne, jossa tiettyä tavaraa voisi vielä tarvita, tai jos se tilanne on erittäin epätodennäköinen, ko. tavara saa mennä. Hyvin edulliset tavarat, jotka eivät ole mitenkään uniikkeja, saavat lähtöpassit matalammalla kynnyksellä kuin kalliit tai muuten vaikeasti korvattavat. Jälkimmäisten kohdalla siedän paremmin niiden säilyttelyä siinäkin tapauksessa, ettei niille ole heti näköpiirissä käyttötarkoitusta.

Tunnearvoa sisältävät esineet ovat tietysti vaikeimmat. Niillä ei ole ollut käyttöä välttämättä enää pitkään aikaan, jos koskaan, mutta silti niiden hävittäminen voi tuntua mahdottomalta. Tämän olen ratkaissut sillä, että jos minusta tuntuisi liian pahalta hävittää jokin sinänsä hyödytön esine, sitten en tee niin. Tavaran vähentämisenhän on tarkoitus luoda hyvinvointia, ei aiheuttaa pahaa oloa. Jos jostakin tavarasta luopuminen sattuisi liikaa, se saa jäädä – sillä kertaa.

Olen huomannut, että yllättävän usein aika ratkaisee ongelman. Olen viime aikoina hävittänyt monia sellaisia muistoesineitä, joiden perään olisin vielä viisi vuotta sitten itkenyt surkeasti. Se, että koen myöhemmin voivani päästää niistä irti, kertoo, että aika on tehnyt tehtävänsä ja että myös kyseinen esine on jo aikansa palvellut.

Joka kerta, kun saan kannettua muutaman roskapussillisen tavaraa ulos, olo on suorastaan puhdistunut! Ja miksei olisi: silloinhan pystyn puhdistamaan myös mieleni jostakin, mistä on aika luopua.

Tavaroiden ulos kantaminen ei tietenkään loputtomasti auta tavaramäärän vähentämisessä, ellei samalla osaa olla kantamatta uusia sisään. Itse pyrin nykyään olemaan todella tarkka siitä, mitä suostun ottamaan kotiini. Tämä näkyy paitsi omassa kulutuksessani, myös siinä, että koetan hillitä muiden lahjoittamisen vimmaa. Moni on varmasti törmännyt samaan ilmiöön kuin minä: vanhempiin sukulaisiin, jotka koettavat lahjoitella kaikenlaista elektroniikasta kukkapurkkeihin, kun ”minulla on näitä vaikka kuinka paljon mutta sinulla olisi näille varmasti käyttöä”. Juu, ei ole. Kiitos vain, muttei todellakaan ole!

Tarkoitus on epäilemättä hyvä, mutten silti halua nähdä tavaravirran kulkevan muiden kodeista omaani, ellen aidosti tarvitse näitä tavaroita.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat justynafaliszec/CC0/Pixabay (ylempi) ja cocoparisienne/CC0/Pixabay (alempi)