Ne naisten työt

En kutsu itseäni feministiksi, koska feminismin käsitteen alla tehdään ja sanotaan liian paljon sellaista, mitä en tunnista vähimmissäkään määrin omakseni. Tunnistan kuitenkin yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme tasa-arvoepäkohtia, joita haluan aina silloin tällöin nostaa esille. Yksi näistä liittyy yhä tänä päivänäkin töihin ja niiden jakautumiseen.

Tämä ei ole postaus naisen eurosta ja siitä, minkä suuruinen se on. Postauksen painopiste ei ole erityisesti palkkatyössä ja työelämän haasteissa, vaan puhun tässä monenlaisista hommista, joihin palkkatöiden lisäksi lukeutuvat kotityöt sekä erinäiset tehtävät, joita voi tulla vastaan esimerkiksi harrastustoiminnassa.

Ihan ensin haluan valottaa sitä, mikä on mielestäni nykytilanteen tausta suomalaisessa kulttuurissa. Mistä ongelmat töiden jakautumisessa ja sen tasa-arvossa pohjimmiltaan kumpuavat? Mielestäni vastaus löytyy kaupungistumisesta ja siitä, kuinka töiden uudelleenjako on sen yhteydessä epäonnistunut – jos työnjako alun perinkään on kovin tasa-arvoinen ollut.

Maatalousyhteiskunnassa naiset hoitivat paljolti kodin piirissä olevat asiat: laittoivat ruokaa, siivosivat, pyykkäsivät, hoitivat lapset ja vanhukset sekä ”naisten töihin” lukeutuvat maataloustyöt kuten lypsyn. Kaupungistumisen myötä nykymuotoinen palkkatyön tekeminen alkoi koskettaa yhä suurempaa ihmisjoukkoa. Vähitellen siirryttiin tilanteeseen, jossa kodin ulkopuolella palkkatyössä käyminen oli yhtä lailla naisten kuin miestenkin asia. Tässä yhteydessä kuitenkin jäi tapahtumatta eräs toinen asia, nimittäin kodin piirissä olevien töiden uudelleenjako.

Kun siirryttiin sankoin joukoin maaseudulta kaupunkeihin, niin sanotut miesten työt vähenivät, monista kodeista lopulta lähes katosivat. Perinteisesti naisten piiriin kuuluvat kotityöt sen sijaan jäivät edelleen jäljelle, vaikkakin muuttivat muotoaan ja osittain helpottuivat – ja samalla ne suurilta osin jäivät edelleen naisten töiksi. Kaupungistumisen myötä naisten elämään tulivat siis pitkät päivät palkkatyössä ja kuitenkin siinä elämässä edelleen pysyivät ne kodinhoidon ja hyvän emännyyden vaatimukset, jotka olivat tuttuja jo maatalousyhteiskunnasta.

Tämä epäkohta ei tänä päivänäkään ole täysin korjaantunut. Onneksi aika harvassa ovat ne henkilöt, jotka vakavissaan väittäisivät esimerkiksi, että kotitöiden tekeminen kuuluu vain naiselle tai että siivoaminen tai ruoanlaitto on naisten työtä. Sen sijaan hienovaraisempia ja piilotetumpia oletuksia naisten töistä on edelleen olemassa. Ne ovat siinä mielessä keljuja, että niitä on monesti vaikeampi tunnistaa kuin avoimen epätasa-arvoisia vaatimuksia ja niihin on sitä kautta usein myös vaikeampi puuttua.

Haluan käsitellä tässä kolmea erilaista tapaa, joilla naisten töiden ajatus mielestäni edelleen elää ja voi pulskasti.

Avustavat ja ylläpitävät tehtävät – naisten hommaa

Mielestäni on merkillistä, miten monissa tilanteissa yhä tänä päivänäkin tuntuu syntyvän sellainen asetelma ja oletus, että miehen tehdessä jotakin – etenkin sellaista Miehistä Työtä – nainen on tästä työsuorituksesta jollakin tavalla velkaa.

Tiedättehän: Kun miehet tekevät remonttia tai laittavat terassia, naisten tehtävä on huolehtia, että miehillä riittää syötävää ja juotavaa. Todennäköisesti naisten tehtävä on myös siivota remontin jäljet. Remontin raskauttamalta mieheltä ei kenties voi myöskään vaatia mitään normaaleja kotitöitä, vaan ne nainen suorittaa itsestään selvästi.

Onko tässä sitten välttämättä mitään vikaa? Eikö ole ihan kohtuullista, että jos mies puskee läpi raskasta remonttia, niin puoliso osallistuu jollakin tavalla?

Kyllä se voisi olla kohtuullista, ellei tähän liittyisi sitä, että useinkaan puolisolta ei kysellä, mitä kaikkia töitä hän samalla tekee – ja että ehtiikö hän tällaisiin avustaviin hommiin ensinkään. Juuri tämä on suuri syy siihen, miksi itse olen äärettömän allerginen kaikille sellaisille oletuksille, että kyllähän minä voin autella. Ajatus ikuisesta autteluvalmiudesta ei ole pohjimmiltaan muuta kuin toisen työpanoksen ja ajan väheksymistä, riippumatta siitä, onko väheksyntä tarkoituksellista ja henkilökohtaista vai kulttuuriin sisään rakennettua.

Se odotus, että naisen on oltava auttelemassa ja passaamassa, paljastaa todellisen luonteensa viimeistään sitten, kun pohditaan, toimiiko sama toisinpäin.

Jos aviopuoliso ja isä remontoivat saunaa, naisväki kahvittaa ja siivoaa ja on myös milloin hyvänsä valmis apukäsiksi, jos tarvitaan. Mutta entä jos vaimo ja äiti tekevät suursiivouksen kellarista vintille asti? Keitteleekö mies sillä aikaa heille kahvia, odottaa kiltisti, tarvitaanko häntä apuun, ja huolehtii siivousvälineistä urakan lopuksi? Näin kai tapahtuu aika harvoin ja aika harvassa perheessä, puhumattakaan siitä, että tätä voitaisiin pitää yleisenä odotuksena kulttuurissamme.

Olin kerran vähällä tosissani suuttua, kun kävin erään vanhemman naisen kanssa keskustelua reissutöissä olevan miesporukan asumisjärjestelyistä. Tämä vanhempi nainen pohti ääneen, kuka käy tämän porukan luona siivoamassa. Minä ihmettelin, että miten niin kuka käy, eivätkö he voi siivota itse. Toinen – melkeinpä tyhmyydelleni naureskellen – selitti, että eivät kai miehet voi kovan työviikon ohessa siivota. Minä sain lisää ihmettelyn aihetta: ai eivätkö, sepä kummallista, kun aika suuri osa naisista siivoaa, laittaa ruokaa ja pyykkää, myös sen kovan työviikon ohessa.

Kun asenteet ovat tuollaisia – osalla naisistakin – niin kyllähän niissä asenteissa vielä riittää työsarkaa…

Turhauttava näpertely – ilman muuta naisten hommaa

Olen jo kauan sitten kiinnittänyt huomiota siihen, että jos tehdään jotakin hommaa, miehet yrittävät delegoida naisille kaikkein todennäköisimmin ne työvaiheet, jotka ovat jotakin seuraavista: pikkutarkkoja, puuduttavia, hitaasti eteneviä.

Vaikken käsittääkseni omassa elämässäni näyttäydy minään tasa-arvotaistelijana, olen joitakin kertoja saanut esittää tämän julistuksen: Hei, vaikka olen nainen, se ei tee minusta mitään näpertelijää tai nykertelijää! En ole havainnut, että pelkästään sukupuoleni tekisi minusta taitavaa pikkutarkoissa töissä – ei selvästikään tee – ja vielä vähemmän olen havainnut, että se saisi minua pitämään niistä.

Harrastavathan monet naiset asioita kuten pitsinnypläystä, korujen tekemistä tai muita pikkutarkkoja käsitöitä tai askarteluja, muttei se koske kaikkia naisia. Vaikka nainen olisikin kiinnostunut joistakin pikkutarkoista jutuista, sen pohjalta ei voida olettaa, että hän haluaisi tehdä talon maalauksessa juuri sen homman, jota tehdään taidemaalarin työvälinettä muistuttavalla pikkupensselillä ja myös taitelijan tarkkuutta vaatien.

Kyllä ne hommat voidaan niinkin jakaa, että nainen tekee ne suurpiirteisemmät, nopeasti etenevät työt ja mies hoitaa näpertelyt ja nykertelyt. Jos miestä ei tällainen työnjako oikein nappaa, niin asian suhteen voisi olla edes avoin ja rehellinen. Ei se turhauttava näprääminen sille naiselle pelkän sukupuolen perusteella kuulu!

Naisten ikuiset hoivavelvoitteet

Hyvä ystäväni tuli taannoin äidiksi – ja joutui kauhistumaan sitä, miten syvällä kulttuurissamme on edelleen ajatus naisen velvollisuudesta hoivaamiseen. Ystäväni on joutunut kuuntelemaan jopa omilta sukulaisiltaan kommentteja, jotka puolustelevat miehen haluttomuutta osallistua tasavertaisesti oman lapsensa hoitamiseen. No kun se nyt vain on sellaista, ei se vauva-aika hei ikuisesti kestä!

Minua tämä ei yllätä. Kulttuurissamme ei enää ole sellaista oletusta, että naisen täytyisi aina olla etupäässä äiti, vaan esimerkiksi uraa saa tehdä ja siihen kannustetaan, joskus jopa painostetaan. Siitä huolimatta lopullinen vastuu hoivaa tarvitsevien läheisten hoitamisesta osoitetaan naisille.

Leikitäänpä ajatusleikkiä: Nainen saa lapsen ja alkaa hyvin pian käyttäytyä niin, että jos vauvan hoitaminen ei kiinnosta tai väsymys painaa, hän jättää sen sitten vain tekemättä ja keskittyy omiin asioihinsa tai lepäämiseen, jopa poistuu paikalta – varmistamatta tai sopimatta, että joku muu huolehtii lapsesta. Eikö kuulostaisikin järkyttävältä? Siltä, että lastensuojelun väliintulolle on pikainen tarve?

Kuitenkin tänä päivänäkin tämä on tapa, jolla moni isä käyttäytyy. Jostakin syystä sitä ei pidetä lapsen hylkäämisenä tai laiminlyömisenä, vaikka mies menisi menojaan vaivautumatta sopimaan lapsen hoidosta. Sitä ei pidetä laiminlyöntinä juuri siitä syystä, että edelleen päävastuun lastenhoidosta mielletään olevan naisella.

Lastenhoito on tietysti iso, selkeä esimerkki, mutta naisten hoivavelvollisuudet eivät rajoitu siihen. Kun ihmiset elävät yhä vanhemmiksi, monia kohtaa jossakin vaiheessa se tilanne, jossa omat vanhemmat tarvitsevat hoivaa, kenties hyvinkin pitkäaikaista. Edelleen se vanhojen vanhempien asioilla juokseva henkilö on todennäköisimmin heidän tyttärensä. Itse tiedän tästä vain vähän poikkeuksia. Lähinnä olen kuullut tilanteista, joissa vanhojen vanhempiensa kanssa samassa talossa asuva poika on saattanut päätyä heidän omaishoitajakseen. Muutoin vanhusten hoivaaja on yleensä nainen.

Se määrä, joka naisilta varastetaan aikaa, jaksamista ja muita voimavaroja läheisten hoivavelvoitteella, on sietämättömän suuri. Pelkästään asian ajattelu tekee vihaiseksi ja surulliseksi.

Ehkä pahinta tilanteessa on se, että naisten hoivavelvoitetta ylläpidetään salakavalasti moraaliin ja myötätuntoon vetoamalla. Jos nainen ilmaisee turhautumisensa jatkuvaan hoivaamiseen tai pyrkii irrottautumaan siitä, alkaa helposti syyllistäminen ja muiden ihmisten oikeuksien korostaminen. Kuinka helposti nainen saakaan kuulla, että ajattele nyt lasten parasta? Tai että mieti nyt, mitä vanhempasi ovat aikanaan sinun hyväksesi tehneet, he ansaitsevat hyvän vanhuuden!

Tällaisessa syyllistämisessä on naisen kannalta se ongelma, että siinä subjekteina, joilla on oikeuksia, esitetään ainoastaan ne muut. Nainen on tässä pelkästään väline ja mahdollistaja muiden oikeuksien toteutumiseen. Tätä vastaan voi taistella, mutta juuri taistelua se helposti edellyttää, eikä itsekkään ihmisen leimaa ole välttämättä mahdollista väistää. (Olen aiemmin kirjoittanut terveestä itsekkyydestä ja sen rajoista.)

Kaiken kaikkiaan pinnan alla on yhä paljon sellaista ajattelua, että naisille voidaan sysätä kaikenlaisia hommia ja tehtäviä erilaisilla verukkeilla. Tausta-ajatus monissa verukkeissa näyttää olevan se, että ne hommat, joita miehet tekevät, ovat jotakin niin ihmeellistä ja arvokasta, ja että on ihan oikein työntää se kaikki muu naisille.

Jos palaan vielä omaan elämääni, niin niinä vuosina, joina olen ollut naimisissa, on sattunut useammankin kerran, että joku kolmas osapuoli on tullut minulle taivastelemaan mieheni tekemää työmäärää. Hämmentävää kylläkin, olen kuunnellut näitä taivasteluja usein tilanteissa, joissa olen itse kantanut vähintään yhtä suurta työtaakkaa kuin mieheni – ja joissa kolmannen osapuolen on voinut olettaa tietävän sen. On tuntunut jossakin määrin oudolta osallistua näihin keskusteluihin: juu, kyllä vain, mieheni tekee tosiaan hirmuisen paljon töitä…

Koetan yleensä välttää mautonta itsekorostusta ja ”oman hännän nostamista” enkä edes tarvitse tekemistäni töistä kiitosta jokaiselta vastaantulijalta. Juuri räikeän epätasa-arvoinen asenne on kuitenkin joskus saanut minut avaamaan suuni. Kävipä kerran jopa niin, että eräs henkilö kauhisteli, kuinka paljon tietty homma miestäni varmasti rasittaa. Silloin oli jo pakko korjata, että niin, minähän sen kyseisen homman itse asiassa teen. Toinen osapuoli ei tästä juuri hätkähtänyt vaan jatkoi reippaasti: niin mutta kyllähän sinun miestäsi varmasti kuormittaa ajatus kyseisestä hommasta.

Kuten jo aiemmin sanoin, jollakin merkillisellä tavalla me naiset tunnumme edelleen olevan miehille velkaa heidän tekemästään työstä – ja ilmeisesti joskus siitäkin työstä, jota he eivät tee.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Jerzy Górecki/CC0/Pixabay (ensimmäinen), Gerd Altmann/CC0/Pixabay (toinen), tookapic/CC0/Pixabay (kolmas) ja fancycrave/CC0/Pixabay (neljäs)