Oletko eläinten puolella vai ihmisiä vastaan?
Otsikossa esitetty kysymys nousee mieleen lähes joka kerta, kun eläinten oikeuksista käydään kiivaampaa keskustelua. Se on yksi suurimmista syistä siihen, miksi pidän näitä keskusteluja yleensä tympäisevinä.
Moraaliposeeraus ja hyvesignalointi ovat pinnalla olevia termejä. Vaikken muotitermeistä useinkaan pidä, kyseiset termit kuvaavat osuvasti tiettyjä nykypäivän ilmiöitä, jotka kukoistavat muun muassa somessa. Nämä ilmiöt tuntuvat olevan vahvasti pinnalla myös eläinten oikeuksista keskusteltaessa, ja se on todella sääli.
Huomion kiinnittää muun muassa se, kuinka hanakasti kaikki eläinten kohteluun liittyvät epäkohdat tulkitaan silmittömäksi julmuudeksi ja pohjattomaksi pahuudeksi. En halua millään tavalla puolustella eläinrääkkäystä, mutta esimerkiksi eläinsuojelurikoksiin liittyvien uutisten tulkinta joskus hämmentää. Monesti uutisista on rivien välistä tai joskus suoraankin luettavissa, että suurella todennäköisyydellä eläinrääkkäykseen syyllistyneellä taholla on ollut pahoja (mielen)terveydellisiä ongelmia tai hänen elämänsä on muuten ollut solmussa. Vaikkei tämä oikeuta eläinrääkkäystä, niin jos oman elämän epätoivoisuus on siivittänyt tekoja, itsetarkoituksellisesta julmuudesta ei yleensä liene kyse. Syystä tai toisesta näin halutaan kuitenkin ajatella ja tätä ajatusta tuodaan mielellään julki.
Noissa tilanteissa sentään joku on kiistatta tehnyt väärin. Selvästi ikävämpi ilmiö kuin vääryyksillä mässäily on vääryyksien keksiminen. Kun hyvesignaalien välittäminen eläinoikeuksien kautta on niin suosittua, väärintekijöille on iso kysyntä. Syyttävä sormi on ehtinyt osoitella jo aika moneen suuntaan. Eläintuottajiin, hevosurheilun harrastajiin, osaan koiraharrastajista… metsästäjistä puhumattakaan.
Leimallista tälle ilmiölle on, että tiedolla ja kokemuksella ei tunnu olevan erityisemmin merkitystä. Ei tarvitse tietää mitään karjataloudesta, raviurheilusta, ratsastuksesta, koiraharrastuksista, riistanhoidosta tai olla näiden asioiden kanssa tekemisissä. Tai sitten tiedon asiaa ajaa pintaraapaisun tasolla oleva kokemus tai jonkin aatteellisen järjestön tarjoilema ”fakta”. Kuvitelmien, vaikutelmien ja ennakkoluulojen perusteella voi hyvin muodostaa mielipiteensä, pukea sen vihamieliseen pakettiin ja nostaa sen tiedon ja kokemuksen yläpuolelle. Tälle toiminnalle voi vielä löytää niinkin ylevän selityksen kuin arvot.
Ne arvot toimivat vain joskus kovin erikoisesti. Elämmehän parhaillaan maailmassa, jossa harva myöntäisi suhtautuvansa muihin ennakkoluuloisesti ja syrjivästi. Mutta jos johonkin ihmisryhmään keksitään osoittaa syyttävä sormi eläinoikeusasioissa, sen jälkeen pidäkkeitä ennakkoluulojen esittelyyn ei juuri ole. Ihan tosiasiana voidaan esittää, että karjatilalliset ovat tunnottomia eläinrääkkääjiä. Itseään sivistyneinä pitävissä piireissä voidaan avoimesti naureskella metsästäjille ja nimitellä heitä takapajuisiksi junteiksi. Ratsastajista voidaan häpeilemättä sanoa, että heidän harrastuksensa on pelkkää väkivallan värittämää eläinten kiusaamista.
Monikaan ei nykyään hyväksyisi tuontyylistä puhetta esimerkiksi mistään etnisestä tai seksuaalivähemmistöstä. On vaikea sanoa, mistä johtuu, että tietyissä aiheissa keskustelu kuitenkin taantuu. Ehkä siitä, että eläinoikeusasioissa syyllistetyt tahot eivät ole sellaisia vähemmistöjä, joiden puolustaminen olisi nyt muodikasta – jolloin he ilmeisesti ovat vapaata riistaa ennakkoluuloiselle ivailulle ja syyttelylle? Tai siitä, että monesti kyse on ihmisryhmistä, joihin keskivertotallaajalla ei juurikaan ole – ainakaan enää nykypäivänä – kosketusta? Kun jonkun voi tarpeeksi perusteellisesti etäännyttää itsestään, häntä on helpompi haukkua tavalla, jota muutoin ymmärtäisi hävetä.
Nykyihmisille usein tutuin eläintenpidon muoto on lemmikkieläinten pito. Tämä muodostaa monilla merkittävimmän ja joskus myös ainoan kosketuspinnan eläimiin. Lemmikkien, etenkin pienten lemmikkien, pito on tätä myöten monilla noussut mittapuuksi kaikelle eläintenpidolle. Kun ratsastus, raviurheilu, karjankasvatus tai vakavahenkinen koiraharrastus poikkeaa sylikoiran tai lemmikkikissan pidosta, monien silmissä tämä tarkoittaa, että kaikki ensiksi mainittu on pahaa ja huonoa. Sitä kuulee käytettävän jopa suoraan argumenttina, että koska emme kohtelisi lemmikkejämme, kuten karjaa kohdellaan, karjatalous on väärin.
Miksi lemmikinpidosta tuli ainoa luvallinen tapa pitää eläimiä? Milloin se on muuttunut niin täydelliseksi ja ongelmattomaksi, että se edes sopii esikuvaksi? Siinä, missä lihavuuttaan lähes liikuntakyvytön, mahdollisesti myös ylijalostettu lemmikki aiheuttaa kikattelua ja söpöilyä, ison sonnin tai ravihevosen käsittely voimaa ja apuvälineitä apuna käyttäen kirvoittaa kyyneleitä tai pahimmillaan lähes uhkailuja. Miten tähän on tultu, ja kuka tähän halusi tulla?
Myös sellainen lemmikinpito, jossa on mukana aktiivisen harrastamisen elementtejä, on helposti epäluuloisen syynäyksen kohteena. Jos koiran ainoa tehtävä ei olekaan olla ihana ja viedä emäntänsä silloin tällöin lenkille, tämä jo riittää herättämään monien epäilykset. Ehkä koiralta vaaditaan jotakin ja ehkei sitä tehdä aina pelkästään nakinpaloja syöttäen, joten moraalittomuus väijyy jo nurkan takana!
Eläimiin liittyvän harrastamisen ja urheilun kritiikissä sivuutetaan helposti se, että ne, jotka hyödyntävät eläimiä harrastamisessa tai kilpaurheilussa, usein ovat myös perehtyneitä eläinten hyvinvointiin ja panostavat siihen paljon. Kun eläimen pitäisi kyetä suorittamaan tai kun sitä näytetään julkisesti, terveyden ja hyväkuntoisuuden merkitys korostuu. Tämä asia kuitenkin hukkuu sen alle, että eläinten käyttö mihin hyvänsä tarkoitukseen nähdään helposti törkeänä eläinten hyväksikäyttönä.
Vaikuttaa usein jopa siltä, että asioista eniten tietävien ääni on vähiten kuuluvilla, eikä sitä aina edes haluta kuulla. Karjan hyvinvoinnista ei kysytä missään nimessä ainakaan karjaa 30 vuotta hoitaneelta karjatilalliselta. Välttämättä edes eläinlääkärin mielipide ei kelpaa, jos haiskahtaa siltä, että eläinlääkäri hyväksyy tuotanto- ja urheilueläimet ja on ollut näiden kanssa tekemisissä. Kun aate puhuu, tieto ja kokemus saavat olla hiljaa.
Asetelman nurinkurisuuden voi helposti ymmärtää, jos miettii, että samaa sovellettaisiin muissa keskustelunaiheissa: Entä jos puhuisimme vaikkapa lasten varhaiskasvatuksesta sillä mentaliteetilla, että varhaiskasvatuksen opettajilta ei sitten ainakaan kysytä mitään (koska hehän vain valehtelevat ja selittelevät omia rötöksiään)? Mutta tulkaapa kaikki muut kertomaan vaikutelmianne, kuvitelmianne ja serkun kummin kaimalta kuultuja tarinoita!
Eläinten oikeuksien ajaminen on mielestäni lipsahtanut monin paikoin tiettyjen ihmisryhmien maalittamiseksi. Tästä tekee erityisen surullista se, että nämä ovat osittain ihmisryhmiä, joiden toimintaedellytykset eivät muutenkaan ole hääppöiset. Esimerkiksi monet karjatilalliset ovat suuressa taloudellisessa ahdingossa ja huolehtivat suomalaisesta ruoantuotannosta osin talkootyönä oman jaksamisensa äärirajoilla. Bonuksena tulee sitten se, että julkinen keskustelu on paikoin erittäin vihamielistä ja eläinrääkkääjän leima lätkähtää jo ennen, kuin ehtii suunsa avata.
Toinen mielestäni häpeällinen esimerkki on metsästäjistä käytävä keskustelu. On käsittämätöntä, että laillisen, yleishyödyllisen lajin harrastajia voidaan estoitta nimitellä vastenmielisiksi junteiksi ja jopa avoimesti syytellä heitä rikollisesta toiminnasta. (”Siellä ne Perat ja Timpat ammuskelevat metsässä kännissä ja hullunkiilto silmissä kaikkea, mikä liikkuu!”) Tällaisten puheiden kohteina ovat henkilöt, joista osa mm. lähtee viikonloppuiltana räntäsateeseen etsimään kolareissa vammautuneita eläimiä.
Palaan tässä myös siihen, että miettikää, mitä tapahtuisi, jos joku puhuisi tuohon tyyliin vaikkapa jonkin etnisen tai seksuaalisen vähemmistön edustajista ja heidän kulttuuristaan. Kenen mielestä tällainen olisi millään tavalla OK?
Se pitäisi jokaisen muistaa, että eläinten oikeuksista kovaäänisimmin puhuvat ovat usein itse ylentäneet itsensä eläinten äänitorveksi. Miksi esimerkiksi eläinten oikeuksista huolestunut lemmikinomistaja olisi itsestään selvästi parempi eläinten äänitorvi kuin se 30 vuotta eläimiä työkseen hoitanut karjatilan emäntä? Onko siihen lopulta muuta syytä kuin se, että keskivertoihmisen on nykypäivänä helpompi samastua ensiksi mainittuun?
Kun olen tässä esittänyt hyvinkin kriittisiä ajatuksia, on tietysti reilua kertoa, mikä sitten omissa silmissäni on vilpitöntä ja aidosti hyödyllistä eläinten puolustamista. Aloittaisin aina siitä ”omasta pesästä”: jokainen, joka on ottanut eläimiä, hoitakoon ne kunnolla, tai ellei kykene, jättäköön eläintenpidon muille. Tämä on ensisijainen velvollisuutemme eläimiä kohtaan, ei oman moraalimme eikä muiden moraalittomuuden julkituominen.
Jos tämän lisäksi itseltä löytyy ammattitaitoa, jota voi käyttää eläinten hyväksi, tämän hyödyntäminen on myös arvokasta. Parhaita tosielämän eläinten puolustajia ovat minun mielestäni esimerkiksi elinkeinoonsa ylpeydellä suhtautuvat eläintuottajat, lomittajat, eläintenhoitajat sekä ne henkilöt, jotka ohjaavat koiraharrastusta tai opettavat ihmisille ratsastusta, antaen muille välineitä toimia ja harrastaa eläinten kanssa laadukkaammin ja eläinystävällisemmin. Nämä ovat niitä tuntuvia käytännön tekoja eläinten hyvinvoinnin eteen.
Kun eläinten puolella olemisesta puhutaan, mieleeni tulee aina eräs tuttu eläinlääkäri. Hänestä huokuu aito eläimistä välittäminen, jota hän ei tee pelkästään ns. viran puolesta. Hän on silti hyvin käytännöllinen ihminen, joka ei karttele ikäviäkään velvollisuuksia. Käytännöllisyys näkyy siinäkin, ettei hänen suhtautumisensa myöskään eläinten omistajiin ole sormea heristelevä. Hän toimii yhteistyössä eläinten omistajien kanssa, ja jos heiltä löytyy tietoa ja taitoa, hän kunnioittaa sitä. Tämä eläinlääkäri on kaiken kaikkiaan ihminen, jonka edessä voisi ottaa lakin päästä.
Sen lisäksi, että olen halunnut kertoa, mikä on mielestäni sitä arvokkainta eläinten puolustamista, haluan muistuttaa myös tästä: arvonsa voi valita, myös eläinasioissa. Jokaisen ei tarvitse yhtyä siihen eetokseen, jossa eläimet hyväksytään ainoastaan ylläpidon ja hemmottelun kohteina ja kaikkea muuta vastaan hyökätään matalalla kynnyksellä. Edelleen saa olla myös sitä mieltä, että eläinten käyttö ravinnoksi sekä harrastuksiin ja urheiluun on hyväksyttävää. Jos tätä mieltä on, kannattaa myös kerätä rohkeutensa ja tuoda se sopivassa yhteydessä julki, jottei keskustelu muutu liian yksiääniseksi. Ja jotta myös se pysyy ihmisten mielissä, että eläinten asialla voi olla monella tavalla, ei vain sillä tavalla, jolla nyt kerätään moraalipisteitä somessa.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Harkitsin alun perin tämän postaukseni hengessä käsillä olevan postauksen otsikoksi ”Oma törkeä mielipiteeni nro 1”. Edelleen ajattelen, että tässä esittämäni mielipide voi olla aika epäsuosittu. Kiitos kuitenkin, että luit, ja toivottavasti järkytyit pääasiassa vain hyvällä tavalla!
Kuvat Ulrike Leone/CC0/Piaxabay (ylin), StockSnap/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Jill Wellington/CC0/Pixabay (alin)