Olen aina välillä leikitellyt mielessäni sillä kysymyksellä, millaista olisi täydellinen työelämä. Millaista työnteon pitäisi olla, jotta se olisi hyvinvointia nostava tekijä ja jotta haittapuolet jäisivät vähäisiksi tai satunnaisiksi? Annikan kirjoitus SimplyHappy-blogissa innoitti minut taannoin taas kerran pohtimaan näitä työhön ja työelämään liittyviä kysymyksiä.

Asiaan liittyy tietysti valtava määrä realiteetteja ja reunaehtoja kansantaloudellisista näkökohdista lähtien. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ihmiselle ei makseta palkkaa työstä siksi, että se tuottaisi hänelle itselleen lisäarvoa, vaan siksi, että se tuottaa sitä työnantajalle. Työelämää ei siis oikeasti voida miettiä vain yksilön näkökulmasta pohtien sitä, mikä hänelle olisi mielekästä ja sopisi parhaiten hänen elämäänsä.

Mutta jospa nyt kuitenkin leikitään hetki, että näin voi tehdä. Unohdetaan ne muut näkökulmat ja mietitään, millaista työnteon pitäisi olla, jotta työ asettuisi harmoniseksi osaksi hyvää elämää eikä olisi sitä, mitä se nykyään liian usein on – eli pikemminkin hyvinvoinnin uhka ja haaste.

Joku voi tietysti kiinnittää heti huomiota siihen lähtöoletukseen, että työ ylipäätään voisi olla osa hyvinvointia. Juuri tätä mieltä myös olen! Minusta hyvinvointi aidoimmillaan edellyttää sitä, että ihminen on hyödyksi myös muille kuin itselleen ja että hänellä on asioita, joiden vuoksi hän ponnistelee. Työ tuo siis elämään ikään kuin tarpeellisen ryhtiliikkeen. Tietenkään tämä ei edellyttäisi aivan välttämättä juuri palkkatyön tekemistä, mutta useimmilla palkkatyö lienee se väylä, jonka kautta mainittu ryhtiliike varmimmin toteutuu.

Sitten tullaankin vähän vaikeampaan kysymykseen eli siihen, että minkä verran ihminen todellisuudessa tarvitsee työtä voidakseen hyvin. Tämä on epäilemättä yksilöllinen asia ja siksi vastaukseni vääjäämättä heijastelee omaa jaksamistani ja persoonaani, mutta arvelisin, että ihanteellinen määrä olisi noin 20-30 tuntia viikossa.

Mainittu työmäärä on riittävän suuri siihen, että elämästä saadaan ”löysät pois” ja että ehtii ja kykenee tekemään merkittäviä työsuorituksia. Samalla se on kuitenkin riittävän pieni määrä siihen, ettei työ sanele ihan koko viikkorytmiä eikä puserra ihmisestä viimeisiäkin mehuja ulos. Tuolla työmäärällä pitäisi jäädä aikaa ja energiaa muuhunkin suorittavaan tekemiseen kuin palkkatyöhön ja myös sitä hyvinvoinnin kannalta olennaista ”haahuiluaikaa”, jonka voi käyttää lepoon sekä hauskuuteen ja luovuuteen.

Nyt tietenkin huomio kiinnittyy siihen, että mainitsin hyvinvoinnin kannalta ihanteelliseksi selvästi lyhemmän viikoittaisen työajan, kuin mitä nykyinen ns. normaali työviikko on. Tämä ei ollut vahinko, sillä oman käsitykseni mukaan tavanomainen lähes 40-tuntinen työviikko on useimpien ihmisten hyvinvointia ajatellen liikaa. Se on omiaan luomaan tilanteen, jossa käytännössä koko arkiviikko tanssitaan työn tahdissa ja jossa viikonloppujenkin osalta on siinä ja siinä, riittävätkö ne työviikosta palautumiseen.

Moni aikuinen on siinä surullisessa tilanteessa, jossa he jaksavat juuri ja juuri hoitaa työnsä ja palautuvat viikonloppuisin sen verran, että pystyvät taas ponnistamaan uuteen työviikkoon. Sen sijaan työn ulkopuolisten velvollisuuksien hoitaminen voi olla vähän niin ja näin, osittain silkan jaksamisvajeen vuoksi – puhumattakaan siitä, että vapaa-aika aidosti riittäisi sekä palautumiseen että harrastamiseen.

Vaikka tässä laskeskelenkin ihanteellista työn määrää tunneissa, oman käsitykseni mukaan tuntimäärä ei ole tärkein asia, kun mietitään, onko työ haitaksi vai hyödyksi hyvinvoinnille. Todella mielekästä työtä ihminen saattaa hyvin jaksaa enemmänkin kuin sen normaalin työviikon verran. Jos taas työ syystä tai toisesta on pelkästään kamalaa, ongelma ei ratkea sillä, että kamaluuden määrää vähennetään. Ratkaisu on samalla tavalla kehno kuin se, jos huonoa parisuhdetta yritettäisiin hoitaa olemalla puolison kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä.

Tuntimääristä riippumatta jollakin tavalla työhön pitäisi löytää mielekkyyttä, jos sen toivoo olevan enemmän hyväksi kuin pahaksi. Olen kirjoittanut tästä asiasta ennenkin, enkä lähde sen enempää toistamaan samaa asiaa uudelleen. Sen kuitenkin totean, ettei mielestäni pidä sekoittaa kahta asiaa toisiinsa: ajatusta ns. unelma- tai kutsumustyöstä ja työn mielekkyyttä. Uskoakseni sellainenkin työ, joka ei ole unelmatyötä, voi tuoda mielekkyyttä elämään.

Se, minkätyyppinen työ kenellekin on mielekästä, olisi mahdottoman laaja ja subjektiivinen aihe. Yhden asian, joka ei ole suoraan sidoksissa siihen, mistä tai minkä alan töistä puhutaan, haluan kuitenkin nostaa esiin. Se on kysymys siitä, missä määrin työ kuormittaa tekijäänsä varsinaisen työsuorituksen ja missä määrin muiden asioiden kautta. Oma näkemykseni on, että juuri tähän kysymykseen liittyy se, miksi nykytyöelämä on monille liian kuormittavaa eikä edistä hyvinvointia.

Kuinka paljon eri töissä onkaan ylimääräistä ”sälää”? Asioita, jotka eivät suoraan liity varsinaiseen työsuoritukseen mutta jotka kuormittavat työntekijää kohtuuttomasti – ja pahimmillaan melkein estävät häntä suoriutumasta varsinaisesta työstään? Nämä asiat voivat olla moninaisia ja ne voivat liittyä esimerkiksi työpaikan johtamiskulttuuriin, työyhteisön dynamiikkaan, käytössä oleviin työskentelytapoihin, byrokratiaan, työaikaan…

Työhön voi liittyä tajuton määrä tyhjäkäyntiä, joka pahimmillaan aiheuttaa suuremman kuormituksen ja stressin kuin itse työ. (Kannattaa tutustua Ylen verkkosivuilla Katri Saarikiven kolumniin ”Työpaikkojen tuottavuus kärsii palaveripöhinästä”.)

Haluan nostaa esiin yksittäisen esimerkin siitä, miten voidaan samanaikaisesti alentaa työn tuottavuutta ja lisätä stressiä: työtilojen huono suunnittelu. Itse myönnän olevani ihminen, joka tarvitsee työrauhan. Tämä ei tarkoita hiiskumatonta hiljaisuutta, mutten esimerkiksi kykene kirjoittamaan tilassa, jossa muut puhuvat. Tiedän tapauksia, joissa työpaikoilla on siirrytty työhuoneista avokonttoriin tai muuhun jaettuun työtilaan. On mielestäni päivänselvää, että työrauhaa tarvitseville ihmisille tuo on täysi katastrofi, mahdollisesti jopa työnteon este.

Eräs työhön liittyvä, joissakin tapauksissa merkittäväkin kuormitustekijä ovat työmatkat. Tämä on malliesimerkki siitä, miten työhön voi liittyä kuormitusta, joka ei kuitenkaan edistä itse työn tekemistä. Työnantaja ei hyödy siitä, että työmatkalainen on tuupittavana täpötäydessä ruuhkabussissa tai puskee autonsa kanssa kylmä hiki otsalla jääsohjon läpi kohti työpaikkaansa. Silti tämä on monilla olennainen osa työn stressiä ja kuormitusta.

Mainittuun haasteeseen on tietysti jo ratkaisukin olemassa, nimittäin etätyö. Korona-aika vauhditti etätyömahdollisuuksien käyttöönottoa niissä töissä, joissa se on ylipäätään mahdollista. Ihan viime aikoina on kuitenkin otettu askelia taaksepäin ja kohdistettu kritiikkiä etätyöhön. En väitä, että kritiikki olisi ollut täysin aiheetonta, mutta on vaikea olla miettimättä, missä määrin etätyöhön kohdistuu edelleen silkkoja ennakkoluuloja.

Työelämä on tavattoman kauan pyörinyt läsnäolon ympärillä ja työpaikalla oleskeltu aika on monissa tapauksessa ollut palkanmaksun peruste. Muutos, joka ajattelussa täytyy tapahtua, jotta etätyö on mahdollista, on itse asiassa aika iso – joillekin ilmeisesti liian iso.

Eräs läheiseni teki aikoinaan etätöitä päivän tai kaksi viikossa. Tämä oli organisaation virallisen linjan mukaan enemmän kuin suotavaa. Lähiesimies vain ei pystynyt hyväksymään tilannetta vaan tunsi jatkuvaa epäluuloa etätyöpäiviä kohtaan. Tämä oli käsittämätöntä ennen muuta siksi, että läheiseni oli oman yksikkönsä vastaavissa tehtävissä olevista työntekijöistä selvästi aikaansaavin. Työn luonne oli sellainen, että sen lopputuloksena syntyi suorituksia, joita pystyttiin laskemaan ja mittaamaan, eli tehokkuus oli todennettavissa. Tuollaisessa tilanteessa lähiesimiehen etätyövastaisuuteen oli vaikea keksiä muuta syytä kuin jokin kyseenalainen tarve pitää alaiset jatkuvan, konkreettisen silmälläpidon alla.

Etätyössä on minusta erityisen hienoa se, että se mahdollistaa keskittymisen olennaiseen. Se on mielestäni ilman muuta paitsi työntekijän myös työnantajan etu. Kun aikaa tai energiaa ei kulu työpaikalle siirtymiseen tai työpaikan häiriötekijöiden kanssa pärjäilemiseen, voi tehdä tehokkaammin itse asian eli työn.

Tästä päästäänkin siihen, että mielestäni ihanteellisessa työelämässä palkan maksun tulisi perustua tehtyyn työhön – ei fyysiseen oleskeluun työpaikalla eikä edes työn äärellä käytettyyn aikaan. Edes työnantajallehan ei loppujen lopuksi ole merkityksellistä, että työntekijä oleskelee tietyn ajan tietyssä paikassa. Merkityksellistä on se, mitä hän todella saa aikaan. Työntekijällä – ja hänestähän tässä piti puhua! – työn ja siitä saatavan korvauksen suhde taas on selkeämpi ja reilumpi, kun tietyt asiat tekemällä saa tietyn korvauksen.

Myönnän kyllä auliisti, ettei tämä sovi läheskään kaikkiin työtehtäviin. On paljon työtehtäviä, joissa läsnäolo työpaikalla on keskeistä. Lisäksi on työtehtäviä, joissa ei ole mahdollista laskea konkreettisia työsuorituksia, joista palkan voisi tilittää, vaan palkka on pakko sitoa työaikaan.

Paljon on kuitenkin myös niitä töitä, joissa ei oikeasti olisi pakko oleskella tietyssä paikassa tai joissa olisi täysin mahdollista laskea ja mitata työsuoritukset. Vaikka tiedän, ettei tämä ole suosittu ajatus, niin omasta mielestäni urakka- tai provisiopalkkatyyppinen palkkaus sopisi moniin töihin parhaiten ja olisi pitkällä tähtäimellä oikeudenmukaisin ja motivoivin.

Työsuorituksiin perustuva palkanmaksu mahdollistaisi nykyistä yksilöllisemmät tavat tehdä työtä. Työntekijälle olisi kannattavaa olla tehokas ja aikaansaava, ja hän voisi omaa suoritustaan parantamalla tienata enemmän. Toisaalta henkilölle, joka nimenomaan haluaisi käyttää työhön vähemmän aikaa ja energiaa, ”downshiftata”, olisi helpompi suoda tämä. Työsuorituksiin perustuvassa palkan maksussa ei niin helposti syntyisi kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta työnantajan tai työkaverien suunnasta, vaikka joku käyttäisi työhön vähemmän aikaa tai tekisi työtä matalammalla tehokkuudella.

Olen paljolti sitä mieltä, että syy siihen, että urakka- ja provisiopalkkaukseen suhtaudutaan niin nihkeästi, on juuri siinä, miten olemme oppineet ajattelemaan työntekoa. Tässäkin siis osittain ennakkoluulot nostavat päätään. Hyvät ja reilut puolet siinä, että korvauksen saa nimenomaan tehdystä työsuorituksesta eikä ajasta tai läsnäolosta, helposti unohtuvat.

Olen aiemmin kirjoittanut yrittäjyyden hyvistä ja huonoista puolista. Tässä yhteydessä haluan nostaa esiin ennen muuta sen hyvän puolen, että yllä kuvattua ”sälää” ja työnteon oheisilmiöitä saa melko hyvin siivottua pois. Byrokratiasta yrittäjä ei ole vapaa – päinvastoin! – mutta itse ainakin tunnen säännöllisesti kiitollisuutta siitä, että noin yleisesti ottaen voin keskittyä työssäni… niin, juuri siihen työhön.

Eikö olekin aika hassua, että täytyy olla kiitollinen siitä, ettei kukaan tai mikään yritä estää tai haitata omaa työntekoa? Ja kuinka paljon se lopulta kertookaan työelämästä!

Yrittäjänä minun ei tarvitse esimerkiksi pelätä, milloin joku keksii työaikoihin, -tiloihin tai -tapoihin jotakin heikennyksiä, jotka haittaavat työni suorittamista. Nämä kaikki asiat voin päättää ihan itse sitä silmällä pitäen, miten saan työni parhaiten tehtyä. Mikään siivu työhön käytettävästä energiasta ei myöskään kulu esimiehen egon pönkittämiseen, paikoillaan polkevissa palavereissa istumiseen tai moniongelmaisen työkaverin kanssa selviytymiseen.

Lyhyesti ja ytimekkäästi voin siis keskittyä itse työhön – ja uskoakseni juuri se luo perustaa mielekkyyden kokemiselle työssä. Parhaassa tapauksessa se on myös väylä siihen, että työhyvinvoinnista voi tulla osa kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Tässä postauksesta on tullut kirjoitettua paljon ja kaikenlaista. Jos yritän tiivistetysti palata alkuperäiseen kysymykseen eli siihen, millaista se hyvinvointia tukeva unelmien työelämä voisi olla, niin nostaisin esiin ennen muuta tämän: Ihmisellä pitäisi olla mahdollisimman hyvät ja häiriöttömät mahdollisuudet tehdä se, mikä hänen työssään on keskeistä, ilman että työhön täytyy käyttää kohtuuttomasti aikaa tai energiaa tämän ydinasian ulkopuolella. Työn ja siitä saatavan korvauksen suhteen tulisi olla mahdollisimman suora ja selkeä. Itse asia eli työ ei saisi hukkua hälyyn eikä sälään, koska sen myötä hukkuvat myös merkityksellisyys ja mielekkyys ja vastaavasti nousevat pinnalle stressi ja väsymys.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylin), Zsuzsi Bogar/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Pexels/CC0/Pixabay (alin)