Työ – osa ongelmaa vai osa ratkaisua?

Oma suhtautumiseni työhön on aina ollut vähän ristiriitainen. Yhtäältä työn puute on ollut jossakin elämäni vaiheessa iso ja kipeä ongelma. Tämän asian kanssa en tietenkään ole ollut yksin: työttömyydestä on kärsinyt ja kärsii tälläkin hetkellä moni.

Vaikka työ on tietyssä elämänvaiheessa ollut kipeästi kaivattu asia, työntekoon on minun silmissäni aina liittynyt myös koko joukko ongelmallisia ja jopa vastenmielisiä elementtejä. Tämäkin on asia, jonka kanssa moni kipuilee. Jos on vähänkin taipumusta miettiä syntyjä syviä tai lipsua eksistentiaaliseen kriiseilyyn, tuskin voi täysin välttää työhön liittyviä pohdintoja.

Näiden pohdintojen, varsinkaan kriittisten sellaisten, suhteen ei vain ole helppo olla kovin avoin, koska kaikenlaiseen työhaluttomuuteen liittyy edelleen suuria tabuja. Minua ei työnteko oikein kiinnosta on lause, joka toimii helposti melkoisena provokaationa. Ei tarvitse olla edes noin jyrkkä; provokaatioksi riittää usein se, jos vastapuolella on pienikin mahdollisuus tulkita kuulemansa tuolla tavalla. Siitä huolimatta, ettei minkäänasteista työhaluttomuutta välttämättä kannata suuremmin mainostaa, ongelmat, joita työnteossa koetaan, välittyvät puheista ja kirjoituksista monin tavoin.

Jos joku on avoin mielenterveys- tai jaksamisongelmistaan, hyvin usein puheista välittyy sen, että asiaan kytkeytyvät työntekoon liittyvät vaikeudet. En viittaa vain siihen, että työkyky voi sairauden myötä alentua, vaan myös siihen, että monesti työ on vähintään osasyy sairauden takana. Koetaan kohtuutonta kuormittumista, päättymätöntä stressiä, tarkoituksettomuutta… Väsytään siihen, että elämä tuntuu olevan pelkästään työpäivästä toiseen selviytymistä, eikä siinä välissä voimavaroja jää enää muuhun. Elämä kiertyy työn ympärille, eikä työ ole mukavaa eikä mielekästä.

Usein toipumisvaiheessa olevat henkilöt tuntuvat pelkäävän kaikkein eniten juuri työtä, tai ainakin täysipainoista työelämään palaamista. Se kertoo jo aika paljon.

Sellaistenkin ajatusten takaa, jotka eivät kumpua sairaudesta, usein pilkottaa työn ongelmallisuus: Vaikkei sanallakaan itkettäisi eikä kirottaisi työn kamaluutta, siitäkin voi jotakin päätellä, jos kerrotaan sellaisia asioita, kuten että lomalla mä herään eloon. Tai ilmaistaan, että arkea oikeastaan eletään vain niitä muita hetkiä varten, siis sitä työviikon ulkopuolista elämää varten. Tosiaankin, vaikkei kritisoitaisi omaa työtä tai työelämää ylipäätään, tuovathan tuollaiset ajatukset esiin työhön liittyviä ongelmia – mielestäni aika lohduttomallakin tavalla. Se, mitä ei ääneen sanota, suorastaan huutaa taustalla.

Tapoja ratkaista työhön liittyviä ongelmia on monenlaisia. Joitakin vuosia sitten puhuttiin paljon downshiftaamisesta. Ylipäätään työn merkitystä elämässä voi koettaa vähentää. Jotkut myös sanovat ääneen sen, että työ saa olla vain työtä – sen ei tarvitse olla luterilaisen työmoraalin hengessä elämän tarkoitus ja ihmisyyden ydin.

Tuossa ajatuksesta olen periaatteessa samaa mieltä – ja kuitenkin eri mieltä. Kannatan ehdottomasti sitä, ettei koko elämän tarvitse pyöriä työn ehdoilla eikä koko identiteettiään tarvitse rakentaa työn ympärille. Tässä on paljon hyvää ja oikeaa. Mutta… Minusta perusongelma jää ratkaisematta.

Työhön menee aikaa. Paljon aikaa. Vaikkei tekisi täyspitkää työviikkoa, aikaa menee silti paljon, jos ylipäätään yrittää elättää itsensä työllään. Täyden työajan tekijällä työ vie noin puolet kaikesta valveillaoloajasta viitenä päivänä viikossa. Tähän on laskettu vain itse työaika – esimerkiksi työmatkat eivät tähän vielä sisälly. Vaikka tuosta täydestä työajasta napsittaisiin jokusia tunteja pois, edelleen puhutaan hyvin aikaavievästä asiasta.

Harva meistä myöskään on loputtoman energinen. Vaikka työajan ulkopuolelle jää toki joka viikko myös kymmeniä tunteja vapaa-aikaa, harva pystyy hyödyntämään nämä täydellisesti. Usein työ vie armotta jaksamista ja muita resursseja. Leijonanosa vapaa-ajasta voi siis tosiasiassa mennä työstä palautumiseen.

Tähän todellisuuteen ei minusta tarkemmin mietittynä sovi asenne työ on vain työtä. Onko se, jos se vie noin mahdottoman paljon – aikaa, jaksamista, ainutkertaista elämäämme? Eihän se silloin ole yhtään vain! Eikö ole oikeastaan aika kauhea ajatus, että käyttäisi elämänsä aikana tuhansia ja taas tuhansia tunteja johonkin, mikä on – vain?

Teen nyt tunnuksen: minä olen yksi niistä, joiden on erittäin vaikea tehdä työtä pelkästä velvollisuudentunnosta – siis pelkästään siksi, että aikuisen ihmisen kuuluu elättää itsensä. Työtä olen kyllä tehnyt, viime vuosina enemmänkin kuin oman osani, mutta pelkkä työn tekemisen velvollisuus ei riitä vetämään minua sorvin ääreen.

Koska työ vie niin paljon, sen pitää myös antaa paljon. Tästä ajatuksesta en pääse yli enkä ympäri. Olisi toki kypsymätöntä ajatella, että työ voisi olla vain hauskaa, kivaa ja helppoa, enkä sitä tarkoitakaan. Oma työni on välillä niin täydellisesti kivan vastakohta, että tekisi mieli heittäytyä maahan itkemään. Yhtä asiaa työni kuitenkin on, nimittäin mielekästä.

Loppujen lopuksi juuri se pelastaa kaiken – ainakin lähes kaiken. Juuri mielekkyys antaa hyväksyttävän vastauksen siihen, että miksi käytän niin suuren osan elämästäni työhön. Koska sillä työllä on tarkoitus.

Sen pohjalta, miten itse olen asian kokenut, kehottaisin työn kanssa – avoimesti tai salaa – kipuilevia tavoittelemaan juuri sitä: mielekästä työtä. Se, mitä sellainen itse kullekin on, varmasti vaihtelee, mutta kun keksii, mikä olisi itselle mielekästä, sitten työ ei tunnu kyltymättömältä energiasyöpöltä tai elämän haaskaukselta – eikä se tosiaan ole vain työtä.

Vaikka olen kokenut, että suhtautumiseni työhön on ollut jollakin tapaa ristiriitaista, ehkei se pohjimmiltaan ole ollut: sekä työn puutteen että työn tekemisen kanssa koettujen ongelmien alkusyy on ollut juuri mielekkyyden puute. Työttömyydessä on ollut vaikeaa se, että työelämän ulkopuolelle jääminen on kaivertanut elämään ison merkityksellisyysvajeen. Toisaalta monen työn tekemisessä ongelmaksi olisi muodostunut kokemus siitä, että haaskaa elämäänsä johonkin merkityksettömään.

Vastatakseni otsikossa tekemääni kysymyksenasetteluun: työ voi mielestäni lakata olemasta osa ongelmaa vain, jos siitä saa tehtyä osan ratkaisua.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Rehellisyys vaatii, etten laita viimeistä pistettä tähän. Minun on nimittäin tehtävä toinen tunnustus: Vaikka tietyllä tavalla koen työnteon ongelmallisuuden omalla kohdallani ratkaistuksi, eihän elämä ole ihan niin suoraviivaista. Aika useinkin on hetkiä, joina ainoa päähäni mahtuva ajatus on, että taivas kuinka väsynyt olen. Niinä hetkinä tekisi mieli kyseenalaistaa kaikki: Ehkä sitä sittenkin voisi kahdeksan tuntia päivässä vaikka pussittaa muttereita tai munkkeja, jos sillä saisi säännölliset työajat, palkallisen loman ja voisi edes joskus kunnolla levätä… Ehkä jokin osa minustakin sittenkin haikailee sen vain työn perään?

 

Kuvat Jerzy Górecki/CCo/Pixabay (ylempi) ja 423169/CC0/Pixabay (alempi)

tyo-ja-raha tyo syvallista oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *