Kaikilla meillä on matkassamme salaisuuksia, omia ja usein muidenkin. Salaisuuksien sisältö vaihtelee, samoin kuin se, miten niihin suhtaudumme ja miten ne kannamme.

On ihmisiä, joista näkee selvästi, että heille salaisuudet ovat uhka. Heidän silmissään salaisuudet sisältävät valtavan valheellisuuden ja petollisuuden potentiaalin. Heidät saa hermostumaan pahoin sillä, jos he kuulevat, kokevat tai edes luulevat, että joku on salannut heiltä jotakin. Oma tulkintani on, että usein näillä henkilöillä on ylikorostunut tarve kontrolloida ihmissuhteita ja ehkä ylipäätään muita ihmisiä. Salaisuus on heille paha juttu, koska mitä ei tiedä, sitä ei voi hallita.

En sanoisi, että edustan suoranaisesti äsken kuvattuun ihmistyyppiin nähden toista äärilaitaa. En kai sentään, koska siellä toisessa äärilaidassa taitavat olla ne ihmiset, joiden elämää salaisuudet hallitsevat sen verran vahvasti, että he ehkä toden totta ovat varsin valheellisia ja petollisia.

Nojaudun elämässäni mieluusti rehellisyyteen, eikä siinä ole kyse vain moraalista. Vaikka eettiset näkökulmat jättäisi sikseen, elämä on yksinkertaisesti helpompaa ja selkeämpää, kun pääosin pysyttelee totuudessa! En kuitenkaan ole kokenut sen olevan tämän vakaumuksen kanssa pahasti törmäyskurssilla, että olen aina arvostanut myös yksityisyyttä – tarkemmin sanottuna jokaisen oikeutta pitää yksityisasiat itsellään.

Hyvä ystäväni kuvaili minua jo vuosia sitten henkilöksi, joka pystyy ottamaan vastaan mitä tahansa. Hän tarkoitti sillä sitä, että kertoo minulle mitä hyvänsä, minun voi luottaa kestävän sen.

En tiedä, olinko välttämättä ennen tuota ystäväni luonnehdintaa miettinyt omaa persoonaani tuosta näkökulmasta, mutta oikeassahan hän oli: asioita, joista uskoutumalla minut saisi tolaltani, ei kovin paljon ole. Tämä on aikojen saatossa johtanut siihen, että olen kuullut paljon kaikenlaista. Osa minulle uskotuista salaisuuksista nostaisi monilta hiukset pystyyn.

Olen analysoinut omaa rooliani salaisuuksien kantajana ja miettinyt, miksi salaisuudet ovat minulle keskimäärin helppoja kantaa. Paitsi että olen ihminen, jota on vaikea järkyttää, en myöskään suhtaudu salaisuuksiin moralistisesti.

Tiedän, että jotkut menettävät tietyntyyppisten salaisuuksien kohdalla yöunensa siksi, että he kokevat painetta jakaa tietonsa eteenpäin. He saattavat miettiä, että voi taivas, miksi toinen meni kertomaan minulle jotakin tuollaista, kun nyt joudun tekemään sen päätöksen, onko väärin pitää asia salassa ja pitäisikö siitä kertoa muille asianosaisille. Vaikka heille olisikin selvää, etteivät he aio paljastaa heille uskottua salaisuutta, se saattaa silti saada heidän omatuntonsa kolkuttamaan.

Minulla ei tuota vaikeutta ilmene juuri koskaan. Miellän asian niin, että vaikka salaisuuksina kerrottaviin asioihin voi liittyä monenlaisia moraalisia pulmia, ne eivät ole minun pulmiani. En katso, että olisi minun asiani ratkaista esimerkiksi sitä, onko oikein vai väärin, että toinen ylipäätään salaa jotakin asiaa. Katson, että se on hänen oma päätöksensä. Tätä asiaa ei nähdäkseni muuta muuksi se, että hän uskoutuu minulle. Minun vastuullani tuossa on ratkaista lähinnä se kysymys, tuleeko luottamuksellisesti kerrotut asiat pitää itsellään – ja minulle tuo ei ole vaikea kysymys lainkaan!

(Tosin ymmärrän kyllä, että tuosta on poikkeuksia, mutta ne menevät sitten melkeinpä sinne rankkojen, parhaillaan meneillään olevien rikosten puolelle.)

Entäpä sitten omat salaisuuteni? Vaikka olen juuri kertonut, että kannan salaisuuksia varsin hyvin, elämässäni on ollut vaihe, jolloin omat salaisuuteni alkoivat olla taakka.

Pystyn asiaa sen kummemmin miettimättä ja omatunnon kolkuttamatta pitämään omana tietonani sellaiset yksittäiset asiat ja tapahtumat, joiden en katso kuuluvan muille. Yhteen aikaan elin kuitenkin elämää, jonka jouduin salaamaan hyvin suurilta osin – ja täytyy myöntää: se oli raskasta.

Voin käsi sydämellä vakuuttaa, että pidin asioita salassa enemmän muiden ihmisten takia ja heidän suojelemisekseen kuin mistään sellaisesta syystä, että olisin halunnut pitää omaa kuvani puhtoisena ja säästää itseni kritiikiltä. Siitä huolimatta se oli haastava vaihe elämässäni.

Kun joutuu salaamaan paljon, on esimerkiksi vaikea kohdata muita ihmisiä. Joutuu miettimään, mitä voi omasta elämästään kertoa, ja pelkäämään, että muut esittävät vaikeita kysymyksiä, joihin joutuu keksimään välttelevän vastauksen. Omasta julkisesta elämästä tulee kuin palapeli, josta puuttuu niin paljon paloja, että tietää muidenkin huomaavan, kuinka aukkoinen ja pirstaleinen heille tarjottu kuva on.

Tuon elämänvaiheen päättyessä en voinut olla kuin helpottunut. On sittenkin eri asia kantaa salaisuuksia kuin salata suuri siivu koko elämästään. Kokemus vahvisti ajatustani siitä, että rehellisyys on yleensä vahva selkänoja. Kunnioitan yhtä kaikki edelleen suuresti yksityisyyttä, niin omaani kuin heidänkin, jotka haluavat jakaa yksityisasioitaan kanssani.

Miten sinä koet salaisuudet? Painavatko ne sinua vai kannatko ne kevyesti? Onko jonkun toisen kertoma salaisuus sinulle taakka vai kunnianosoitus?

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogiani voi seurata myös Facebookissa tai Blogit.fi-sivuston kautta!

Kuva Megan Lee/CC0/Pixabay