Salaisuuksien kantaja

Kaikilla meillä on matkassamme salaisuuksia, omia ja usein muidenkin. Salaisuuksien sisältö vaihtelee, samoin kuin se, miten niihin suhtaudumme ja miten ne kannamme.

On ihmisiä, joista näkee selvästi, että heille salaisuudet ovat uhka. Heidän silmissään salaisuudet sisältävät valtavan valheellisuuden ja petollisuuden potentiaalin. Heidät saa hermostumaan pahoin sillä, jos he kuulevat, kokevat tai edes luulevat, että joku on salannut heiltä jotakin. Oma tulkintani on, että usein näillä henkilöillä on ylikorostunut tarve kontrolloida ihmissuhteita ja ehkä ylipäätään muita ihmisiä. Salaisuus on heille paha juttu, koska mitä ei tiedä, sitä ei voi hallita.

En sanoisi, että edustan suoranaisesti äsken kuvattuun ihmistyyppiin nähden toista äärilaitaa. En kai sentään, koska siellä toisessa äärilaidassa taitavat olla ne ihmiset, joiden elämää salaisuudet hallitsevat sen verran vahvasti, että he ehkä toden totta ovat varsin valheellisia ja petollisia.

Nojaudun elämässäni mieluusti rehellisyyteen, eikä siinä ole kyse vain moraalista. Vaikka eettiset näkökulmat jättäisi sikseen, elämä on yksinkertaisesti helpompaa ja selkeämpää, kun pääosin pysyttelee totuudessa! En kuitenkaan ole kokenut sen olevan tämän vakaumuksen kanssa pahasti törmäyskurssilla, että olen aina arvostanut myös yksityisyyttä – tarkemmin sanottuna jokaisen oikeutta pitää yksityisasiat itsellään.

Hyvä ystäväni kuvaili minua jo vuosia sitten henkilöksi, joka pystyy ottamaan vastaan mitä tahansa. Hän tarkoitti sillä sitä, että kertoo minulle mitä hyvänsä, minun voi luottaa kestävän sen.

En tiedä, olinko välttämättä ennen tuota ystäväni luonnehdintaa miettinyt omaa persoonaani tuosta näkökulmasta, mutta oikeassahan hän oli: asioita, joista uskoutumalla minut saisi tolaltani, ei kovin paljon ole. Tämä on aikojen saatossa johtanut siihen, että olen kuullut paljon kaikenlaista. Osa minulle uskotuista salaisuuksista nostaisi monilta hiukset pystyyn.

Olen analysoinut omaa rooliani salaisuuksien kantajana ja miettinyt, miksi salaisuudet ovat minulle keskimäärin helppoja kantaa. Paitsi että olen ihminen, jota on vaikea järkyttää, en myöskään suhtaudu salaisuuksiin moralistisesti.

Tiedän, että jotkut menettävät tietyntyyppisten salaisuuksien kohdalla yöunensa siksi, että he kokevat painetta jakaa tietonsa eteenpäin. He saattavat miettiä, että voi taivas, miksi toinen meni kertomaan minulle jotakin tuollaista, kun nyt joudun tekemään sen päätöksen, onko väärin pitää asia salassa ja pitäisikö siitä kertoa muille asianosaisille. Vaikka heille olisikin selvää, etteivät he aio paljastaa heille uskottua salaisuutta, se saattaa silti saada heidän omatuntonsa kolkuttamaan.

Minulla ei tuota vaikeutta ilmene juuri koskaan. Miellän asian niin, että vaikka salaisuuksina kerrottaviin asioihin voi liittyä monenlaisia moraalisia pulmia, ne eivät ole minun pulmiani. En katso, että olisi minun asiani ratkaista esimerkiksi sitä, onko oikein vai väärin, että toinen ylipäätään salaa jotakin asiaa. Katson, että se on hänen oma päätöksensä. Tätä asiaa ei nähdäkseni muuta muuksi se, että hän uskoutuu minulle. Minun vastuullani tuossa on ratkaista lähinnä se kysymys, tuleeko luottamuksellisesti kerrotut asiat pitää itsellään – ja minulle tuo ei ole vaikea kysymys lainkaan!

(Tosin ymmärrän kyllä, että tuosta on poikkeuksia, mutta ne menevät sitten melkeinpä sinne rankkojen, parhaillaan meneillään olevien rikosten puolelle.)

Entäpä sitten omat salaisuuteni? Vaikka olen juuri kertonut, että kannan salaisuuksia varsin hyvin, elämässäni on ollut vaihe, jolloin omat salaisuuteni alkoivat olla taakka.

Pystyn asiaa sen kummemmin miettimättä ja omatunnon kolkuttamatta pitämään omana tietonani sellaiset yksittäiset asiat ja tapahtumat, joiden en katso kuuluvan muille. Yhteen aikaan elin kuitenkin elämää, jonka jouduin salaamaan hyvin suurilta osin – ja täytyy myöntää: se oli raskasta.

Voin käsi sydämellä vakuuttaa, että pidin asioita salassa enemmän muiden ihmisten takia ja heidän suojelemisekseen kuin mistään sellaisesta syystä, että olisin halunnut pitää omaa kuvani puhtoisena ja säästää itseni kritiikiltä. Siitä huolimatta se oli haastava vaihe elämässäni.

Kun joutuu salaamaan paljon, on esimerkiksi vaikea kohdata muita ihmisiä. Joutuu miettimään, mitä voi omasta elämästään kertoa, ja pelkäämään, että muut esittävät vaikeita kysymyksiä, joihin joutuu keksimään välttelevän vastauksen. Omasta julkisesta elämästä tulee kuin palapeli, josta puuttuu niin paljon paloja, että tietää muidenkin huomaavan, kuinka aukkoinen ja pirstaleinen heille tarjottu kuva on.

Tuon elämänvaiheen päättyessä en voinut olla kuin helpottunut. On sittenkin eri asia kantaa salaisuuksia kuin salata suuri siivu koko elämästään. Kokemus vahvisti ajatustani siitä, että rehellisyys on yleensä vahva selkänoja. Kunnioitan yhtä kaikki edelleen suuresti yksityisyyttä, niin omaani kuin heidänkin, jotka haluavat jakaa yksityisasioitaan kanssani.

Miten sinä koet salaisuudet? Painavatko ne sinua vai kannatko ne kevyesti? Onko jonkun toisen kertoma salaisuus sinulle taakka vai kunnianosoitus?

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogiani voi seurata myös Facebookissa tai Blogit.fi-sivuston kautta!

Kuva Megan Lee/CC0/Pixabay

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä

Löysyyspuheen tilalle ryhtipuhe

Self help -teksteissä on jo pidempään ollut esillä ajatus siitä, että sillä on väliä, miten puhumme itsellemme. Usein tätä aihetta on käsitelty itsetuntonäkökulmasta: jos itselleen puhuu aina rumasti, se ei ainakaan auta mitään.

Uskoakseni sisäisellä puheella on muissakin yhteyksissä merkitystä. Lähestyn kuitenkin sisäistä puhetta siinä mielessä eri näkökulmasta, etten pidä hyödyllisenä armollisuus-aspektin loputonta korostamista. Tämä tietenkin riippuu paljon ihmisestä ja lähtötilanteesta, mutta noin keskimäärin emme hyödy pelkästään siitä, että sanomme itsellemme peilin edessä asioita kuten minä riitän ja sen lukemattomia eri variaatioita. Joskus tarvitsemme sinne peilin eteen kirittäjän, käskijän ja jopa takamuksille potkijan.

Tarkoitanko, että itselleen pitäisi sittenkin puhua rumasti? Sanoa, että ryhdistäydy, senkin laiskimus, tai että tänäänkään et ole tehnyt melkein mitään, joten hopihopi? En tietenkään tarkoita. Tämä onkin kohta, jossa on syytä olla tarkkana! Sisäisellä puheella voimme nimittäin määritellä asiat joko lisätöiksi, tylsäksi pakkopullaksi ja jopa rangaistuksiksi – tai sitten voimme määritellä ne mahdollisuuksiksi ja keinoiksi kulkea kohti parempaa. Ensiksi mainittu aiheuttaa lähinnä vastustusta ja harvoin kantaa pitkälle. Jälkimmäinen sen sijaan voi auttaa eteenpäin ja ruokkia aktiivisempaa ja rakentavampaa elämänasennetta.

Väitän, että moni meistä hyötyisi siitä, jos sisäistä löysyyspuhetta – eli iänikuisia kehotuksia jättää tekemättä, ottaa rennommin ja olla armollinen – korvattaisiin ryhtipuheella eli puheella, joka osoittaa oman toimintamme kautta aukeavia mahdollisuuksia. Kas näin:

EI: Itseään ei kannata rasittaa kotitöillä, jos arki kuormittaa muutenkin. KYLLÄ: Jos saisin luotua toimivat siivousrutiinit, kotityöt olisivat helpompia ja koti viihtyisämpi.

EI: Olen niin kiireinen ja väsynyt, ettei minun kannata patistaa itseäni liikkumaan. KYLLÄ: Voisin tuntea oloni pirteämmäksi ja saisin lisää voimia, jos harrastaisin säännöllisesti liikuntaa.

EI: Kaiken tämän kiireen ja stressin keskellä kurjille laihdutuskuureille ei ole tilaa. KYLLÄ: Onnistunut painonhallinta parantaisi elämänlaatua, ja voisin olla itseeni ja kehooni paljon tyytyväisempi.

EI: Tekemättömien töiden lista on niin pitkä ja stressaava, että minun kannattaa ottaa loppuilta ihan vain rennosti. KYLLÄ: Kuinka kivalta tuntuisikaan, jos saisin yliviivattua to do -listalta vielä yhden kohdan, ja senkin jälkeen minulla olisi iltaa jäljellä rentoutumiseen.

EI: Tämä projekti on lähes valmis, joten voin lopettaa tähän ja jättää nämä ihan viimeiset hommat myöhemmäksi. KYLLÄ: Pinnistän vielä koko projektin aivan valmiiksi asti, niin minun ei sen jälkeen tarvitse suoda sille ajatustakaan vaan voin onnitella itseäni ja keskittyä muihin juttuihin.

Olen sanonut tämän ennenkin enkä viitsi edes vaatimattomuuden nimissä väittää muuta: itsekuri on ollut minulle aina vahvuus. Siitä huolimatta joudun itsekin välillä korjaamaan sisäistä puhettani rakentavampaan ja ryhdikkäämpään suuntaan.

Esimerkiksi työssäni on aina välillä sellaisia pieniä juttuja, joita en varsinaisesti laiminlyö enkä tee huonosti mutten niin kovin hyvinkään. Jos huomaan sisäisen puheeni toistuvasti kääntyvän siihen, että ei tällä nyt ole niin väliä, eihän minultakaan voi kaikkea vaatia – siitä tiedän, että nyt ollaan tekosyiden äärellä ja että pohjimmiltani ymmärrän sen itsekin. Sen sijaan, että lisäisin kierroksia armollisuutta ja riittävyyttä painottavaan puheeseen, pyrin toiseen suuntaan: koska tämä asia selvästi vaivaa minua, pääsisin oikeastaan helpommalla, kun vain tekisin sen, minkä tiedän oikeaksi, eikä sitten tarvitsisi enää selitellä itselleen.

Ei tule mieleen montakaan tilannetta, jossa sisäisessä puheessa ryhdistäytyminen olisi jälkikäteen harmittanut.

Kunhan vain muistaa, ettei sisäisen puheen ryhti tarkoita moitetta ja mitätöintiä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Facebookista löytyy blogipäivitysten lisäksi kommenttejani ajankohtaisiin aiheisiin. Blogia voi halutessaan seurata myös Blogit.fi-sivuston kautta.

Kuva Bianca Blath/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Syvällistä