Kymmenen vuotta sitten olisin kommentoinut sanontaa lika barn leka bäst kirjoittamalla pontevasti, ettei asia missään nimessä ole näin: erilaisuus on rikkaus eikä erota ihmisiä vaan yhdistää. En edelleenkään ole tästä täysin eri mieltä, mutta olen jo halukkaampi myöntämään, että kyllä vain, samankaltaisuus tekee asiat joskus paljon helpommiksi.

Tämän huomaa parhaiten – ja ehkä kipeimmin – silloin, kun omat viiteryhmät ovat hiukan epätyypillisiä ja niitä samankaltaisia leikkikavereita on vähän. Silloin pääsee aika harvojen kanssa nauttimaan siitä tunteesta, kun toinen ymmärtää jo puolesta sanasta.

Minulla meni joitakin vuosia sitten ystävyyssuhde poikki. Tämä ei ole minulle tavallista, koska ihmissuhteeni ovat yleensä melko stabiileja. Näin kuitenkin kävi, ja tähän ystävyyssuhteeseen liittyi eräs erityisen kivulias menetys. Hän oli nimittäin ystävistäni se, jonka elämänpiiri oli samankaltainen kuin omani. Hän oli se, joka ymmärsi elämäntapaani – kokemuksesta, ei myötäelämisen kautta. Joskus siinä on aika iso ero.

Nykyiset ystäväni ovat tietyllä tavalla erilaisia kuin minä. Toki puhumme monella tavalla samaa kieltä, ja siihen ystävyys pitkälti perustuneekin. Silti valehtelisin, jos väittäisin, etteivät esimerkiksi täysin erilaiset elämänpiirit kaivaisi pientä juopaa väliimme. Heidän elämänsä suuret onnistumiset ja suuret ongelmat ovat erilaisia kuin omani, ja se väkisinkin vaikuttaa kommunikaatioon ja tunneyhteyteen. Niin paljon kuin heitä arvostankin ja hekin toivottavasti minua.

Mistä sitten oikeastaan puhutaan, kun puhutaan erilaisuudesta? Minun silmissäni kanssakäymisen kannalta merkityksellistä erilaisuutta, joka saattaa työntää ihmisiä kauemmas toisistaan, on lähinnä kahdenlaista: persoonasta kumpuavaa ja valintoihin perustuvaa.

Persoona on jotakin varsin pysyvää ja vaikeasti ohitettavaa. Jos toinen vain on tietynlainen, sitten hän on. Jos tämä sattuu olemaan jotakin, mikä erityisesti käy hermoon tai vaihtoehtoisesti erityisesti viehättää, asiaan on vaikea suhtautua välinpitämättömästi.

Aina välillä tulee vastaan henkilöitä, joiden persoonan kanssa oma persoona tuntuu olevan jatkuvalla törmäyskurssilla. Tämä ei aina näy ulospäin esimerkiksi riitelynä mutta voi hiertää kuin kivi kengässä, jos toisen kanssa syystä tai toisesta täytyy olla tekemisissä. Toisaalta joidenkin persoona voi ihastuttaa syvästi ja joskus myös yllättävästi.

Valinnat puolestaan ovat jotakin, mikä kuljettaa elämää tiettyyn suuntaan – ja sitä myöten lähes väkisin vaikuttaa myös siihen, mitä pitää tärkeänä tai mitä toisaalta pitää pelottavana, huolestuttavana tai vihattavana. Kun kahden henkilön valinnat ovat kuljettaneet heitä tarpeeksi kauas eri suuntiin, heidän intressinsä eivät enää kohtaan. Tämä on sellaista erilaisuutta, joka voi johtaa siihen, etteivät yhteiset leikit suju. Tai vaikka sujuisivatkin, erottavat tekijät ovat koko ajan läsnä, vähintään pinnan alla. Tämä on myös lähinnä sellaista erilaisuutta, jota kuvailisin minun ja ystävieni välillä olevan.

Syy siihen, miksi halusin selittää, miten näen erilaisuuden, on se, että mielestäni usein erilaisuus mielletään toisin: takerrutaan henkilön taustaan liittyviin tai ulkoisiin seikkoihin, joiden perusteella hänet voi luokitella ja lokeroida.

Tästä yksi esimerkki ovat yhteiskuntaluokat. Suomessakin on jonkin verran käyty keskustelua yhteiskuntaluokista ja niiden vaikutuksesta. Itse kuitenkin vieroksun luokka-ajattelua. Tähän on syynä se, että suomalaisessa kontekstissa se ei ole nähdäkseni erityisen perusteltua, koska Suomi ei ole kovinkaan vahvasti luokkayhteiskunta.

Kun joku selittää esimerkiksi kokemiaan ongelmia tai epäkohtia yhteiskuntaluokan kautta, minulle herää tästä aina tietty kysymys: mitä lisäarvoa asian tarkastelu juuri yhteiskuntaluokan kautta tuo pohdintoihin? Juuri koskaan en onnistu sitä lisäarvoa näkemään, vaan syntyy enemmänkin vaikutelma siitä, että selityksiä hakemalla haetaan luokkataustasta.

Mieleeni tulee eräs esimerkki: Luin kerran samaa alaa opiskelleen henkilön kokemuksia opintojen suorittamisesta. Niitä leimasi se, että hän näki kaiken luokkataustansa kautta. Sen kautta hän selitti ongelmat, vierauden tunteen ja niin edelleen. Luin kyseistä kirjoitusta suurin piirtein suu auki hämmästyksestä, vaikka luokkataustani (siten kuin hän luokkataustan määritteli) oli samanlainen kuin hänellä.

En tarkoita mitätöidä kyseisen henkilön kokemusta. Vaikken minä ollut kokenut asiaa samoin, se ei tarkoita, etteikö kukaan muu voisi kokea. Mietin kuitenkin, ettei yhteiskuntaluokka tainnut olla osuvin selitys kokemuksille. Jos se olisi ollut, eivät kai muutkaan samalla taustalla olisi voineet välttää näitä kokemuksia.

Mutta miksi hän sitten valitsi tarttua juuri luokkataustaan? Olisivatko muut selitykset olleet vaikeampia? Kivuliaampia? Henkilökohtaisempia?

Yhteiskuntaluokan lisäksi taustaan liittyviä ja ulkoisia kategorioita on erinäisiä muitakin. Esimerkiksi ikä, koulutus, siviilisääty, asema työelämässä… Ikään liittyen voisin taas jakaa omakohtaisen kokemuksen: Olin nuorempana hetken aikaa melkoisen kehnon esimiehen alaisuudessa. Hänellä oli johtamistaidoissa puutteita, jotka toisinaan aiheuttivat kitkaa koko työyhteisöön. Kerran puhuimme asiasta työkaverien kesken. Yksi työkavereistani oli vakuuttunut siitä, että syy huonoihin esimiestaitoihin oli ikä.

Minun oli vaikea hyväksyä tätä ikäselitystä. Jos olisin hyväksynyt sen, se olisi mielestäni tarkoittanut, ettei nuori henkilö voi olla hyvä esimies. Tämä ei nähdäkseni yksinkertaisesti ole totta. Lisäksi väite nuoresta iästä huonon esimiestaidon aiheuttajana olisi myös poistanut esimieheltä vastuun huonosta johtamisesta: hänhän ei voinut mitään sille, että oli sen ikäinen kuin oli!

Tavallaan silti ymmärrän, miksi työkaverini halusi tarttua tähän selitykseen. Sehän oli kauhean helppo ja sellaisenaan houkutteleva: pomo oli liian nuori ja sillä selvä.

Helppoihin selityksiin takertumista näkee paljonkin. Erityisesti silloin, kun syntyy erimielisyys tai konflikti, on helppo etsiä toiselle ja itselleen lokerot, joiden kautta tilanteen saa selitettyä. Kun jonkun mielipiteet ärsyttävät, ne voi kuitata vaikkapa juuri ikään viittaamalla. Nuorempi – eli vielä ihan pihalla ja naiivi. Vanhempi – eli pudonnut kehityksen kelkasta ja hourii vanhentuneita käsityksiään. Paljon on muitakin käteviä oljenkorsia, joihin tarttua: ehkäpä toinen on lapseton, lapsellinen, työtön, sinkku, matalasti koulutettu, korkeasti koulutettu… Puheenaiheesta riippuen jollakin näistä voi koettaa kuitata erimielisyyden. Ja jos treffailu jonkun kanssa alkaa jumittaa, mikäpä sen kätevämpi selitys kuin se, että kokemusmaailma oli liian erilainen, kun toinen on viettänyt lapsuutensa rapujuhlissa ja toinen juopoilta vanhemmilta piilossa vuokrakasarmin pesutuvassa.

Mitä haittaa siitä sitten on, jos asioita selitetään luokitteluihin ja lokerointeihin nojaamalla? Ennen muuta se haitta, että tärkeitä kysymyksiä jää kysymättä. Jos toisen mielipiteet potuttavat, ehkä pitäisi miettiä, miksi ne potuttavat. Ovatko omat perustelut sittenkään niin hyvät? Vai osuuko toinen arkaan paikkaan mielipiteineen? Tai jos jonkun kanssa ei synkkaa niin hyvin, kuin olisi toivonut, ehkä voisi pohtia, mitä se kertoo itsestä ja toisesta ihmisenä. Mikä oli liian erilaista, missä kohdin toiveet ja tunteet menivät liikaa ristiin, ihan konkreettisesti?

Erilaisuus saattaa olla rikkaus, mutta samankaltaisuus voi olla suuri lohtu. Kummankaan juurisyyt eivät kuitenkaan aina löydy sieltä, mistä niitä usein etsitään.

Henkilötieto- (tai vero)lomakkeisiin täytetyt rivit ja rastit ruudussa eivät aina kerro olennaisinta tietoa siitä, keitä me oikeastaan olemme. Eikä se tieto löydy edes lapsuuden olosuhteita tutkimalla, vaikka sieltä paljon mielenkiintoisia asioita voikin löytyä. Se, kuka peilistä todella katsoo vastaan ja mitä valintoja hän on tehnyt ja tulee jatkossa tekemään, määrittelee sittenkin eniten sitä, kuka meille on se samankaltaisin leikkikaveri.

Tämä voi toimia myös muistutuksena tulevan varalle: me määrittelemme elämämme suuntaa ja viiteryhmiämme koko ajan, joka päivä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Marjon Besteman/CC0/Pixabay (ylempi) ja Bob Dmyt/CC0/Pixabay (alempi)