Emmekö voisi hiukan SIETÄÄ?

Minusta on hienoa, että asenteet muuttuvat monin tavoin ymmärtäväisempään ja suvaitsevaisempaan suuntaan. Nykyään nähdään yhä selvemmin moninaiset tavat olla ihminen ja elää elämäänsä – toisin sanoen ymmärretään erilaisuutta.

Se, mikä minusta ei ole hienoa, on sen sijaan ilmiö, joka viime aikoina on kiinnittänyt huomioni: Suvaitsevaisuuden vaatimus kääntyy toisinaan vihamieliseen ja myös ahdasmieliseen suuntaan. Kyse ei ole enää erilaisuuden ilosanomasta vaan siitä, että muiden käytöksestä skannataan virheitä, jotka paljastaisivat, etteivät he suhtaudu erilaisuuteen oikealla tavalla. Tässä mielestäni alkuperäinen – ja perimmäinen? – suvaitsevaisuuden tavoite kadotetaan.

Suvaitsevaisuus on luonteeltaan nimenomaan ymmärtäväisyyttä, lempeyttäkin, ei vihamielisyyttä ja osoittelevaa tuomitsevuutta. Moniko tämän vielä jaksaa muistaa?

Itse jouduin taannoin sanallisen hyökkäyksen kohteeksi, kun toinen osapuoli koki minun syyllistyvän syrjintään. Ryöpytys oli niin hurjaa, että koko tilanteesta jäi aika outo olo: toisen mielestä minä tein vääryyttä – mutta hyökkäävä, asiaton ja ennakkoluulojaan esittelevä oli kylläkin hän itse. Epäilen, ettei hän edes huomannut, kuinka nurinkurinen koko asetelma oli.

Jossakin määrin nykyinen ilmapiiri jopa kannustaa pahoittamaan mieltä ja etsimään ympäriltä suuria vääryyksiä ja väärintekijöitä. Niistä saadaan kymmeniä otsikoita, aiheita satoihin kommentteihin ja postauksiin. Puhumattakaan siitä, moniko saa niistä aiheen pilata päivänsä.

Sitten vielä huokaillaan, että tämä on vain jäävuoren huippu ja lisää vääryyksiä paljastuu varmasti huomenna. Ellei paljastu, käännetään katse menneeseen ja nostetaan vääryydet esille sieltä. Miten joku joskus jossakin teki jotakin, mikä on nykymittapuilla rasismia tai sovinismia tai heteronormatiivisuutta tai kulttuurista omimista tai jotakin muuta kamalaa. Jos kyseinen joku on yhä keskuudessamme, on parempi aloittaa anteeksipyytely. Anteeksi, etten 1980-luvulla toiminut, kuten 2020-luvulla koetaan oikeaksi. Anteeksi, että sorruin syrjinnän muotoon, jolle ei silloin vielä ollut nimeäkään. Anteeksi.

Kaiken tämän keskellä muistetaan usein vielä korostaa, kuinka on niin tärkeää, että kaikki nämä vääryydet nostetaan esille. Siis… onko?

Voidaan tietenkin ajatella, että ellei vääryyttä tunnisteta, sitä ei voida korjata. Mutta onko jossakin raja, jonka jälkeen vääryyksien esiin nostamisesta tulee itsetarkoituksellista vääryydessä piehtaroimista? Raja, jonka jälkeen vääryyden korjaamista tärkeämpää on se, että päästään taas kerran vääryyden kokemuksen äärelle?

Oma vastaukseni tähän on, että se raja on olemassa ja mielestäni se on monin paikoin myös ylitetty. On kuvaavaa, miten viime aikoina on alettu puhua mikrosiitä-sun-tästä. Tiedättehän: mikropettämisestä, mikrorasismista…

En halua sanoa, että kaikki, mitä mikro-etuliitteellä on kerrottu, olisi humpuukia. Varmasti näiden mikroilmiöiden parissa on tehty relevantteja huomioita! Silti mietityttää, tarvitseeko meidän kuitenkaan ihan sen mikroskoopin kanssa etsiä vääriä tekoja ja asennevirheitä. Viekö se ilmapiiriä parempaan suuntaan, että virheiden skannaamiseen käytetään yhä pikkutarkempia käsitteitä ja työkaluja? Onko se askel kohti sellaista elämää, jota haluamme elää?

Tiedän hyvin, mikä oma vastaukseni tähän on. Minä nimittäin arvostan taitoa nimeltä sietäminen. Arvostan sitä, että henkilö – ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja etniseen taustaan katsomatta – osaa kohdata myös ne tilanteet, jotka eivät suoranaisesti silitä häntä myötäkarvaan. Tilanteet, joissa voi tulla epämukava olo ja joissa voi kokea ulkopuolisuutta.

Mielestäni joidenkin kokemus todellisuudesta on epätarkka juuri niiltä osin, että sietäminen koetaan vain harvojen riesaksi. Jotkut puhuvat sietämisestä, niin kuin vain heidän edustamansa vähemmistö tai muu syrjintää kokenut ryhmä (joka voi olla niinkin laaja kuin vaikkapa naissukupuoli) olisi joutunut sietämään. Sen jälkeen voidaankin luontevasti vaatia, ettei näin saa enää olla vaan maailman ympärillä on muututtava paremmin heidän tarpeitaan vastaavaksi.

Oman näkemykseni mukaan ihmisyyden perusolemukseen kuuluu, että silloin tällöin täytyy sietää. Tämä koskee myös ryhmiä, joita olemme tottuneet pitämään etuoikeutettuina. Yhteiskunnassa on paljon odotuksia ja oletuksia, osittain keskenään ristiriitaisia sellaisia, joiden laidoilta lähes jokainen putoaa joskus ulos. Henkilöä, jota varten yhteiskunta olisi luotu niin täydellisesti, että hän solahtaisi siihen kuin mittatilauspukuun, tuskin onkaan. Jos on, hän on harvinaisuus! Suurin osa meistä muista kokee toisinaan kitkaa itsensä ja ympäröivän todellisuuden välillä.

Tällä hetkellä nostetaan tapetille tietyt erilaisuuden muodot ja niihin kohdistuneet vääryyden kokemukset. Kuitenkin on paljon erilaisuutta, joka ei juuri nyt ole otsikoissa mutta johon silti liittyy kaikenlaista sietämistä. Mietitään, mitä kaikkea joutuu sietämään esimerkiksi työtön tai lapseton tai eläkkeellä oleva 30-vuotias. Tai henkilö, jolla on todella epämuodikas poliittinen vakaumus. Montako kertaa hän törmää aiheettomiin oletuksiin, loukkaavilta tuntuviin kysymyksiin tai siihen, että ympäröivä yhteiskunta tuntuu monin tavoin olevan rakennettu vain niitä muita varten?

Omana henkilökohtaisena lisäyksenäni voisin laittaa listaan myös työskentelyn alalla, joka ei sovi vallitsevaan työkäsitykseen ja johon liittyy paljon ennakkoluuloja. Voi sitä perusteettomien oletusten määrää!

Sietämisen karhea kokemus ei ole vain joidenkin ihmisryhmien kannettavaksi heitetty risti vaan osa ihmisyyttä. Nähdäkseni se on sellainen osa, joka olisi hyvä osata jatkossakin kantaa kunnialla, koska millään määrällä virheiden etsimistä ja osoittelua siitä ei tulla pääsemään. Ihmiset tulevat aina olemaan keskenään erilaisia ja myös epätäydellisiä. Missä nämä kaksi asiaa kohtaavat, voi syntyä kitkaa. Nyt ja aina.

Tuomitsevuudella voimme saada painettua piiloon joitakin ajatuksia niin, etteivät ne pulpahtele esille. Mutta miten tällainen karkeus sopii perimmäisiin tavoitteisiimme? Onko tämä sitä erilaisuuden ymmärtämistä, jonka puolesta liputamme? Minusta se näyttää sen vastakohdalta.

Yliherkälle mielensä pahoittamiselle ja arkeologin tarkkuudella tapahtuvalle vääryyksien kaivelulle on mielestäni olemassa hyvä vaihtoehto. Ei se, jos osaa tuhahtaa kohtaamalleen ymmärtämättömyydelle – varsinkin mikro-sellaiselle – ja jättää asian sikseen, ole todennäköisesti keltään pois. Joskus on ihan hyvä osata vain juoda kuppi kuumaa kaakaota ja todeta, että no johan oli. Ehkä soittaa ystävälle ja kertoa, että tänään oli taas sellainen päivä. Paukkunsa voi säästää niihin vääryyksiin, joihin tätä lähestymistapaa ei voi soveltaa.

Sellaistahan en halua sanoa, että tulisi hyväksyä mitä tahansa. Sietäminen ei ole alistumista vaan sen ymmärtämistä, ettei voi pakottaa koko maailmaa ja kaikkia ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan niin, kuin itse haluaisi, ja etteivät kaikki tilanteet voi palvella juuri niitä omia tarpeita. Kenenkään ei tarvitse sietää väkivaltaa tai epäinhimillistävää käytöstä. Eriäviä mielipiteitä ja aiheettomia oletuksia sen sijaan on tarpeellista sietää. Niitäkään ei tarvitse hiljaa hyväksyä mutta niiden kanssa on hyvä osata elää – ennen muuta oman hyvinvointinsa ja elämänlaatunsa takia.

– Sekä myös sen takia, ettei suvaitsevaisempi maailma olisi oikeasti maailma, jossa suvaitsevaisuuden rajat ovat äärettömän suvaitsemattomat.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Ulrike Mai/CC0/Pixabay (ylempi) ja Alexas_Fotos/CC0/Pixabay (alempi)