Vähennä materiaa arvostamalla sitä

Paljon on puhuttu siitä, kuinka ison roolin materia on saanut elämässä. Länsimainen kulutus on lähtenyt käsistä jo kauan sitten, ja me suurin piirtein hukumme tavaroihin – ja silti haluamme lisää materiaa. Ongelma ei liene kenellekään vieras, mutta ajatukset sen korjaamisesta vaihtelevat. Siitä huolimatta, että se on äkkiä mietittynä todella paradoksaalinen ajatus, olen jo pidempään ajatellut, että materian kohtuuttoman suuri rooli johtuu usein siitä, ettei materiaa arvosteta tarpeeksi.

Materialla koetetaan lääkitä monenlaisia asioita eli sikäli siihen uskotaan suuresti. Materiasta haetaan vaihtelua, lohtua, palkintoa, itsetuntoa… Todella moni jopa rakentaa identiteettiään kuluttamisen kautta – hyvinkin suurissa määrin.

Missä kohdin tässä sitten ilmenee materian aliarvostus? Eikö ongelma ole päinvastoin siinä, että materiaa arvostetaan ihan liikaa?

Muotoilisin asian niin, että materiasta haetaan ja halutaan paljon mutta loppupeleissä siitä saadaan vähän. Materia ja se, mitä uskomme siitä saavamme, jää useimmiten lupaukseksi, jota ei koskaan lunasteta. Suru suhteen päättymisestä ei hälvennytkään uusilla huonekaluilla. Uusi, parempi minä ei löytynytkään uudesta kevättakista. Rankan työviikon jälkeen ostettu räväkkä luomiväripaletti ei ilahduttanutkaan enää seuraavana maanantaina.

Vaikka materiaan ladatut toiveet pettävät meidät kerta toisensa perään, käyttäydymme materiassa piilevien lupausten suhteen kuin sinisilmäiset hölmöt. Sen sijaan että ottaisimme opiksemme lunastamatta jääneistä lupauksista, ajattelemme kerta toisensa perään, että ehkä jo ensi kerralla… Jos ostan vähän vielä lisää…

Ongelma on paljolti siinä, että olemme oppineet suhtautumaan hyvin monenlaiseen tavaraan kertakäyttöhyödykkeinä. Silloin myös hyöty, ilo ja mielihyvä, joita niistä saamme, jää lyhytikäiseksi – ja tavallaan tämä on meille ihan OK, koska olemme tottuneet siihen.

Yksi ongelman aiheuttajista on monien tavaroiden todella edullinen hinta. Kun vähän laihemmallakin lompakolla voi säännöllisin väliajoin laittaa vaikka vaatekaapin sisällön kokonaan uusiksi, se edesauttaa tavaran kokemista, ellei suoranaisen kertakäyttöisenä, niin ainakin lyhytikäisenä. Kun uuden paidan voi ostaa välipalan hinnalla, ei ole ihmekään, jos kyseiselle tavaralle annettava arvo on piankin omissa silmissä samaa luokkaa kuin sen ajat sitten syödyn välipalan. Se oli ja meni, ja mitä sitten, kun kaupasta saa aina uusia? (Tavaroiden jatkuvasta uusintamisesta olen kirjoittanut jo aiemmin täällä.)

Emme silti voi syyttää hintalappuja kaikesta, ja niiden syyttäminen on joka tapauksessa vähän kaksiteräinen miekka. Esimerkiksi halpamuodin kuluttajien joukosta löytyy niitäkin, joilla ei oikeasti ole varaa muuhun ja jotka eivät osta esimerkiksi sitä välipalan hintaista paitaa siksi, että voisivat ostaa ensi viikolla uuden. He ostavat sen siksi, etteivät voi maksaa paidasta enempää. (Ja sitä välipalaa heillä ei välttämättä ole varaa ostaa lainkaan.)

Eikä ongelma lopulta sillä täysin korjaantuisikaan, että halpatuotteet katoaisivat. Pohjimmiltaan ongelma on siinä, miten olemme tottuneet näkemään materian ja miten olemme hyväksyneet sen kertakäyttöisyyden. Tämän sijaan meidän tulisi opetella arvostamaan materiaa.

Mutta onko se sitten fiksua, että alamme kumarrella pöytälamppuja, sukkapareja ja päiväpeittoja? Ei, vaan kyse on siitä, mitä meidän materiassa pitäisi arvostaa. Meidän pitäisi nimittäin arvostaa työtä, jonka olemme materian hankkimiseksi tehneet – tai minkä joku muu on tehnyt, jos kyse on lahjasta. Monet ovat varmasti tutustuneet siihen ajatukseen, että ostopäätöstä tehtäessä pitäisi miettiä, montako tuntia työtä on pitänyt tavaran hankkimiseksi tehdä. Tämä voi toimia joskus tehokkaana shoppailuhimon hillitsijänä – muttei toki aina, juuri mainitusta monien tavaroiden hyvin edullisesta hinnasta johtuen.

Tästä päästään siihen, että meidän pitäisi arvostaa paitsi omaa työtämme, myös työtä, joka kunkin esineen valmistamiseksi on täytynyt eri vaiheissa tehdä. Ja luonnonvaroja, jotka esineen valmistukseen on käytetty. Niitä meidän tulisi arvostaa ja osoittaa tämä arvostuksemme harkitsemalla ostopäätöksiä kunnolla, vaalimalla ostamaamme tavaraa ja pitämällä nämä kaikki asiat mielessä sittenkin, kun esineen (hyvin lyhytaikainen) uutuuden viehätys on himmentynyt. Tämä olisi myös se tie, jota kulkemalla hillittömän kulutuksen ja materian keräämisen oravanpyörä saataisiin kenties pysäytettyä.

Nykyään puhutaan paljon kiitollisuudesta ja kehotetaan pitämään esimerkiksi kiitollisuuspäiväkirjaa. Kiitollisuutta olisi paikallaan harjoittaa myös materiaa kohtaan. Aina silloin tällöin voisi pysähtyä miettimään, miten mukavaa on, kun ympärillä on käyttökelpoisia, kivoja ja kauniita esineitä. Kun muistaa olla kiitollinen siitä, mitä jo omistaa, ei yhtä helposti synny tyhjiötä, jota pitäisi täyttää ostamalla aina vain lisää. Minulla esimerkiksi käy lähes joka ilta mielessä, miten ihanaa on, kun voi mennä pehmoisissa yövaatteissa mukavaan sänkyyn. Tämä on kiitollinen ajatus, joka auttaa tuntemaan omaa elämää ja jo omistamiaan tavaroita kohtaan tyytyväisyyttä jatkuvan vailla olemisen sijaan.

Lopuksi haluan vielä kertoa muiston muutaman vuoden takaa. Olin kauppakeskuksessa, jossa en yleensä käy, koska se on toisella puolella Suomea. Löysin sieltä vaateliikkeen, jossa myytiin aivan ihania vaatteita. Sellaisia, jotka sopivat omaan makuuni huomattavasti paremmin kuin ne vaatteet, joita yleensä tulee kaupoissa vastaan. Kaiken kukkuraksi liikkeessä oli menossa alennuskampanja ja suuri osa vaatteista oli todella edullisia. Unelmien täyttymys? Vielä mitä. Suorastaan ahdistuin enkä lopulta ostanut juuri mitään.

Jälkeenpäin mietin, mikä minua vaivaa, kun en osannut tarttua tilaisuuteen. Sitten ymmärsin: se, että olisin voinut suhteellisen pienellä rahalla ostaa kerralla säkillisen vaatteita, ei mielestäni sopinut näkemieni kauniiden vaatteiden arvoon. Kun ajattelin itseäni rohmuamassa läjän vaatteita ja sitten sullomassa ne vaatekaappiin, ajatus ei ollut lainkaan mukava. Ymmärsin, että vaikka olin ihmetellyt tilanteen herättämiä tunteita, minulla oli oikeastaan syytä olla tyytyväinen reaktiooni: En halua, että uusi lempivaatteeni on se yksi siellä vaatevuoren pohjalla. Haluan, että se on se erityinen ja ainutlaatuinen vaate, jonka esiin ottaminen vaatekaapista ilahduttaa minua vielä kymmenenkin vuoden päästä.

Vaikka itse sanonkin, juuri niin asian mielestäni pitääkin olla. Sen sijaan, että jahtaisimme materiapaljoudesta ikuisesti jotakin, mitä emme koskaan voi sen kautta saavuttaa, meidän tulisi arvostaa materiaa siinä tehtävässä, jonka se hyvin täyttää, ja etsiä vastaukset elämänkokoisiin kysymyksiin muualta.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva gonghuimin468/CC0/Pixabay