Viikon parhaat: intiaanikesä, lastenjuhlat ja Vuoden viestijä -kunniamaininta
Tämän viikon parhaimmistoon ylsivät kuopuksen syntymäpäivät kiipeilypuistossa, kesän muistot mieleen tuonut intiaanikesä ja työyhteisöstä saamani kunniamaininta. Muita mukavia juttuja olivat muun muassa Ylioppilaskokelaan kaverin valmentaminen äidinkielen ylioppilaskokeeseen, ulkoilmatreenit ja siivottu eteinen.
Tämä on ollut monella tavalla hyvä viikko. Hyvän siitä tekevät pienet mutta merkittävät arjen muruset. Yksi merkittävimmistä oli kuopuksen 9-vuotissyntymäpäivät, joita vietettiin oikeastaan vain kaveriporukalla Irti maasta -kiipeilypuistossa sunnuntai-iltapäivällä.
”Vauhtia ja vaarallisia tilanteita” -lausahdus sopii tällaisiin lastenkekkereihin enemmän kuin hyvin. Mietin, että lisäisin lausahdukseen loppuun ehdottomasti maininnan äänestä. ”Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja ihan kauheasti ääntä” toimisi paremmin.
Yleensä hieman vähemmän vauhdikkaaseen ja hieman hiljaisempaan kategoriaan kuuluvat sukulaiskutsut skipattiin vallitsevan epidemiatilanteen vuoksi – yhtään ylimääräistä riskiä emme halunneet ottaa. Sen sijaan nautimme Dajm-suklaata, jäätelöä ja kahvit perheen kesken juhlakalun pyynnöstä perjantai-iltana.
Lapsen toivelahjana oli polaroid-kamera. Eikä mikä tahansa polaroid-kamera vaan pinkki, minikuvia suoltava vekotin. Ja sen hän sai. Perjantaiaamu sujui jouhevasti luokalle tarjottavien karkkien pakkauksen ja kameraihmettelyn lomassa.
Pienestä voi olla iloinen.
Minäkin oli pienestä iloinen: erityisesti loppuviikon kesäiset kelit kirjaimellisesti lämmittivät kehoa ja mieltä. Tein viikon aikana kahdesti virhearvion pukeutumalla rapasyksyyn. Kolme minuuttia käveltyäni sain huomata, että puolet vaatteista oli liikaa. Ensin kuorin päältäni takin, sitten huivin ja lopulta jouduin käärimään pitkähihaisen paitani hihat. Pohdin tunnin syyskengissä kuljettuani vakavasti myös paljain jaloin kävelemistä.
Kaikesta hikoilusta huolimatta toivotin intiaanikesän tervetulleeksi ja toivoin mielessäni sen jatkuvan pitkään. Olen kesäihminen.
Perjantaina sain kuulla olevani myös viestintäihminen: minut palkittiin työyhteisössäni Vuoden viestijä -kunniamaininnalla. Olin – ja olen – tästä erityisen otettu. Kehittelin päässäni saamieni perustelujen lisäksi lisäperusteluja. Miksi juuri minä?
Totesin hiljaa mielessäni tekeväni työtäni suurella sydämellä, se on minulle enemmän kuin työtä. Olen unelmatyössäni, ja työni on minulle intohimo. Kaikenlainen kirjoittaminen ja viestintä kiehtovat minua. ”Vahva tahto ja tekemisen meininki” on mottoni. Se ohjaa niin työskentelyäni kuin kaikkea muutakin puuhasteluani.
Kunniamaininta sai minut herkistymään. On hienoa, että tehty työ ja työtä ohjaava asenne huomioidaan työnantajan taholta. Tämä lisää työmotivaatiota ja siten työnimua. Ensi maanantaina jaksaa taas painaa. Ja hymyillä.
Tähän on tultu.
Minna