Sata kiloa sepeliä eteisessä ja muut ruuhkavuositotuudet numeroina
Olen viettänyt ruuhkavuosiarkea kaiken kaikkiaan viitisentoista vuotta. Viisitoista. Lasken ruuhkavuosiksi kaikki sellaiset vuodet, joina olen sukkuloinut lapsiperhearjessa, tehnyt sata prosenttisen työni, huolehtinut 20 prosentin sivutyön siinä sivussa sekä huolehtinut omista ja lasteni vapaa-ajan menoista, kyydityksistä, harrastebuffeteista ja kaikenlaisesta muusta mukavasta. Kuten siivous, kokkaus ja teinien kanssa riitely. Kaikki kolme viimeistä sellaisia, joista olisin voinut (ja voin edelleen!) tinkiä. Eivät mielipuuhia.
Olen aiemmin kirjoittanut rehellisesti siitä, millaista on someton arkeni ja siitä, mitä ruuhkavuosiarkeen jää, kun jo aikuiset lapset lähtevät omille teilleen. Nyt pohdin ruuhkavuosia numeroin – kuinka monta kertaa olenkaan kutsunut yhteiseen päivällispöytään, korjannut muidenkin sotkut tai saanut mojovan riidan aikaiseksi. Miten paljon mahtuukaan ruuhkavuosiin!
Ja paljon mahtuu. Jo eteiseen tuntuu mahtuvan viikoittain sata kiloa sepeliä. Vaikka kuinka imuroi ja lakaisee, sepelin määrä on vakio. Se on siitä jännä ”tuote”, että juuri kun luulee päässeensä jokaisesta kivenpalasta, jostain kynnysmaton alta esiin pilkistääkin uusi kaveri! Yhden päivän aikana siivoilen sepeliä ainakin kahdesti (onneksi kohta on kesä), ja viikon varrella sitä kertyy sen sata kiloa. Siltä se ainakin tuntuu.
Ruuhkavuosien aamukahvit ovat nautinnon paikkoja, niitä ei kannata unohtaa.
Se on hetki itselle ja hyvän päivän startti. Olen keitellyt aamukahvia viidentoista vuoden ajan kaikkiaan 5475 kertaa. Voi olla, että lukema on 5481, sillä joinain aamuina tippalukon jäätyä lukitusasentoon, kahvit on keitetty kahteen kertaan. Melko raskasta.
Jos olisin pyykin pesemisessä, viikkaamisessa ja kaappeihin kantamisessa yhtä innokas kuin kahvin keittämisessä, meillä olisi alakerrassakin siistiä. Voin kertoa, että nyt ei ole. Eikä ole koskaan ollut. Kodinhoitohuoneessa. Ennen poikien omilleen muuttoa pesin pyykkiä keskimäärin kahdesti päivässä, nyt tilanne on selvästi rauhoittunut: pyykkikone hurruttaa enää kahdesti viikossa. Sen voin paljastaa, että kodinhoitohuoneen tasolla on metri ja 20 senttimetriä pestyä pyykkiä. Koska minä olen laiska, ja muutkin täällä asujat karttavat tätä kotityötä. Ja kyllä, minä mittasin sen kasan.
Yksi ruuhkavuosinautinnoistani on jonkun toisen äidin valmistama pinaattikeitto. Sen vetelen lounaaksi etätyössä keskimäärin neljä kertaa viikossa. Neljä kertaa 300 grammaa tekee yhteensä 1200g. Kilokaksisataagrammaa pinaattikeittoa. Tämäkin tarina on tosi.
”Jos minä saan joskus lapsia, he eivät…(tähän perään tuhannen kohdan lista, mitä kaikkea sitten ei tehdä eikä tapahdu)”, näin uhoili hieman päälle parikymppinen Minna joskus kovaan ääneen tavatessaan kahvilassa kirkuvia lapsia, kaupan lattialla x-asennossa makaavia lapsia ja lapsia, joille karjalanpiirakkapussi avattiin ennen kassaa, koska lapsi halusi. Hän oli nälkäinen ja vaativa. Ei ei ei. Kolme kertaa ei. Vaan kuinkas siten kävikään? Kun sain esikoiseni vuonna 1999 – syksyllä siitä on 23 vuotta – likimain koko tuhannen kohdan lista romuttui kohta kohdalta.
Ja niin meillä on syöty sohvalla, nukuttu vieressä, syöty jälkiruoka enne pääruokaa, oltu maistamatta lusikallistakaan tehdystä ruoasta, tuotu leluja ja kirjoja ruokapöytään, uhkailtu, muttei toteutettu ja niin edelleen. Lista on ainakin kuusi kilometriä pitkä!
Onneksi meidän lapset eivät ole koskaan (oikeasti!) kirkuneet kassoilla tai kaupan lattioilla. Olisin saattanut seota.
Ruuhkavuodet ovat eräänlaista armon aikaa: kyse on selviytymisriitistä, jota toistetaan, kunnes lapset on kasvatettu kunnialla 18 vuoden ajan, työuraa alkaa olla takana selkeästi yli 20 vuotta ja harrastuskuljetuskilometrejä on kertynyt niin paljon, että auto menee vaihtoon. Harrastuskuljetus onkin oma taiteenlajinsa ruuhkavuosissa tarpoville. Joskus aikatauluyhtälö on sellainen, että heikompia hirvittää ja viisaimmat ovat laatineet Excel-taulukon kuljetusurakasta selvitäkseen. Minä en kuulu jälkimmäiseen porukkaan.
Minä olen purrut hampaani lohkeamille ja seissyt iltapäiväruuhkissa poikien jääkiekkokamat auton takana ainakin 1560 kertaa vuodessa. Kymmenessä vuodessa se tekee 15600 kertaa. Monesti on mittarissa ollut bensaa alle kymmenelle kilometrille. Olemme eläneet jännittäviä aikoja.
Sitten on vielä kaikenlaiset kehottamiset ja pyynnöt, käskyt ja vaateet.
Olen ladellut niitä varmasti miljoonasti näiden vuosien aikana. Saman verran on pitänyt hoputtaa. Elämä ruuhkavuosissa onkin yhtä maanittelemista ja pyytelyä.
Kymmenvuotias pyysikin osuvasti kirjoittamaan tekstin loppuun, että ”sä pyydät aamupalalle, syömään, iltapalalle tai hammaspesulle ainakin kuusi kertaa per kerta! Ja se on ihan hullua. Ku mä kuulen ekalla.” Muttet sitten ajatellut heti tulevasi…
Tähän on tultu.
Minna