Ruuhkavuodet: Mitä jää, kun lapset lähtevät?

Havahdun siihen, että pestävää pyykkiä ei ole. Pyörin kuin väkkärä itseni ympäri pesukoneen edessä, sitten kaivan vimmatusti kodinhoitohuoneen kaappeja löytääkseni jemmatut likapyykit. Yhdessäkään kaapissa ei ole ainuttakaan vaatekappaletta.

Pesukoneen edusta on siisti, ja pesukoneestakin löydän vain kymmenvuotiaan sukkaparin ja treeneissä hikistyneen t-paidan. Vaeltelen hermostuneena suihkutilan puolella – löytyisikö edes  pesuun joutavia pyyhkeitä?

Lumipallosydän käsissä

Siirryn keittiöön. Keittiössä on siistiä. Kukaan ei ole jättänyt juomalasiaan tiskialtaan reunalle. Taaskaan. Astianpesukone käy yhä harvemmin, ja keittiön työtilat pysyvät puhtoisina. Induktiolieden pinta kiiltää.

Siinä ei näy munakkaan paistosta jääneitä rasva- tai kananmunatahroja.

Avaan kahvikuppi- ja kahvitarvikekaapin. Laitan kahvin porisemaan. Keitän koko pannullisen, kymmenen kupillista. Seison keittimen vieressä, kun se työstää lasikannuun ihanalta tuoksuvaa kaupunkikahvia. Nuuhkin ilmaa. Kun kahvi on valmista, tajuan, että keitin sitä ainakin kuusi kupillista liikaa – juojia on enää kaksi entisen neljän sijaan.

Juomme miehen kanssa isot teemakupilliset (laskennallisesti kaksi pientä kuppia per nenä), ja heitän lopun kahvin viemäriin. Tuhlausta. Kulukuuri kärsii. Myönnän miettineeni ennen pois heittämistä, voisiko kahvia käyttää leipomiseen. Tai johonkin.

En keksinyt yhtään hyvää kierrätyskäyttöä sille.

Ruokaostoksiin kuluu paljon rahaa. Kun pitää tehdä lämmin ruoka parhaassa tapauksessa kahdesti päivässä ja huolehtia aamu-, ilta- ja välipalatarpeista. Varaudun tekemään ruokaa viidelle – broileria, jauhelihaa ja siskonmakkaroita ostetaan kaksin käsin ja tuplamäärät.

Yhtäkkiä sitä huomaa, että päivällisestä jää seuraavan päivän lounaalle ainakin kahdelle hengelle. Mietin, että neljä kauppakassia voisi vaihtaa kevyesti kolmeen. Puolentoista kilon jauhelihamureke riittää kolmeksi päiväksi kolmelle. Tottumuskysymyksiä. Päivän anteeksiantona itselleni totean, että ehkä jonakin päivänä opin hankkimaan vain yhden paketin jauhelihaa.

Kurkkaan eteiseen. Eteisessä teen nopean laskutoimituksen. Ulkokenkien kokokeskiarvo on alle 43, kun se aiemmin ylitti tämän lukeman. Lenkkareita on neljä paria vähemmän kuin ennen, ja seinään naulitussa kenkäkaapissa on tilaa minunkin kengilleni. Eteisen matto pysyy suorassa, mutta sepelin määrä on vakio.

Kun ovikello soi, rinnassa läikähtää. He tulevat kylään. Tai syömään. Tai katsomaan pikkusiskoa. He tulevat oikealla asialla ja ilman oikeaa asiaa. He istuvat, keskustelevat, kyselevät ja nauravat kanssani. Ja sitten he taas lähtevät omiin ympyröihinsä, omiin elämiinsä. Meidän aikuiset poikamme.

Kotona on hiljaista.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Unsplash

puheenaiheet oma-elama ajattelin-tanaan ystavat-ja-perhe
Kommentit (10)
  1. En kestä, mun pojat on 1 ja 4 ja bonustyttökin vasta 11, mutta itku tuli silti. Pieni haikeus siitä, että elämä ei ole samanlaista aina. Kun vanhempi poika täytti 4 tajusin kuinka nopeasti aika kuluu. Kohta ne on jo aikuisia!
    <3
    Mutta olipa ihanasti ja koskettavasti kirjoitettu teksti.

    1. Kiitos! Ymmärrän niin hyvin! Aika kiitää ja jotenkin pitäisi pysyä perässä ja tallentaa parhaita hetkiä muistin sopukoihin. Arjessa ei vain aina pysty ja muista. Meillä on onneksi vielä kymmenvuotias kotona, jotain ääntä ja elämää ympärillä :).

      Minna

  2. Kuulostaa niin tutulta. Sinulla on onnea, että he asuvat lähellä. Minulla he asuvat 250 kilometrin päässä.

    1. Totta, niin on! Tuo välimatka on jo sellainen, että ihan joka viikko ei voi lähteä tapaamaan, hyvä jos kuukausittain.

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *