Tervetuloa somettomaan elämääni – minkä todellisuuden valitsisit?

Some ei ole koko totuus. Some on vain väläys arjesta. Some on hetkiä. Some on sellaisia hetkiä, jotka haluaa taltioida. Hetkiä, joissa kaikki on hyvin. Hetkiä, jolloin naurattaa. Somessa kaikki näyttää kevyeltä, helpolta, hyvältä. Some vääristää arkea. Some saa aikaan kateutta. Some koukuttaa kauniilla kuvilla, hymyilevillä kasvoilla ja raikkailla videopätkillä. Somessa huonokin päivä näyttää idylliseltä, ruuhkavuodet elettäviltä. Some on kulissi ja se kaikkein paras pala elämästä. Some on pihvi ja sillä sipuli.

Makuuhuoneen näkymä ja kukat

Näin ne sanovat – some on usein näennäistä vihreyttä. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Pohdin tätä omalla kohdallani. Kuvaan ja tuon esille hyviä hetkiä, iloisia ilmeitä ja muistiin painuvia tilanteita. Vaakaihmisenä pidän tasapainosta, kauneudesta ja herkkyydestä. Taltioin mielelläni tällaista sisältöä myös someen. Olen kuitenkin mielestäni rehellinen ja uin välillä julkisestikin syvissä vesissä.

Ruuhkavuodet väsyttävät, yksinäiset hetket ovat kortilla ja kaikki ärsyttää.

Kuulen usein, että ”pääsisinpä sun saappaisiin edes päiväksi!” ja ”miten sä voit olla noin positiivinen aina?” No, aina ja aina, mutta pääsääntöisesti kyllä. Kirjasin tosihetkiä arjestani, ja voit nyt päättää, mihin somessa näkymättömään todellisuuteen juuri sinä haluaisit sukeltaa.

Tulisitko mukaan ruuhkavuosi-iltapäivään?

Sähköposti on täynnä vastaamattomia viestejä. Liputan niitä. Katson kelloa, kohta alkaa päivän kolmas Teams. Pitiköhän siihen valmistella jotain? Olenko kammannut hiukset? Vielä ehtii sutia ripsaria. Tiukalle se meni. Kokouksen aikana pitää olla skarppina. Oman puheenvuoron aikana yhdeksänvuotias saapuu koulusta. Avain on jäänyt kotiin. Hän rinkuttaa ovikelloa luvattoman monta kertaa. Ovikellon kilkutus on asia, joka saa minut sekoamaan. Avaan oven ja juoksen takaisin koneelle. Pahoittelen. Kokous etenee, sähköposti kilisee ja lapsella on nälkä. Suljen mikrofonin, ohjaan välipalanteon lapselle ja avaan mikrofonin.

Kokous loppuu, kello on puoli neljä. Apua, lapsen yleisurheilu alkaa viideltä. Ruoka on laittamatta.

Lapsi ei löydä treenivaatteitaan. Olen unohtanut pistää pesukoneen päälle. Alkaa itkettää. Sähköposti kilisee tauotta. Karjun ääneen kodinhoitohuoneessa. Lapsi luulee, että satutin itseni. Hän lohduttaa, ja minä kokoan itseni. Keitän ruoaksi spagettia, kuten aina. Jos tästä ottaisi some-kuvan, se olisi raivaamaton, sekainen kodinhoitohuone, jonka lattialla liki 44-vuotias äiti istuu parkumassa arkikiireitään.

Vai sittenkin perheenäidin kauppareissulle?

Pahin ruuhka-aika. Kaupan parkkipaikalle on jonoa, ja auton joutuu jättämään auttamatta melkein kauimpaan parkkiruutuun. Juuri ne oikeat kärryt ovat loppu, ja perheenäiti joutuu tyytymään syviin, liian isoihin ostoskärryihin. Kun kärryjä työntää haluttuun suuntaan, ne puskevat sinnikkäästi toisaalle, pyörä väpättää. Kaupan käsidesi on loppu. Tuoreleipätiskillä on ruuhkaa, ja joku nappaa viimeiset kaurasydämet. On tyydyttävä perusleipävalikoimaan. Kauhea nälkä.

Lapset soittavat vuorotellen omia asioitaan, yritän olla tiuskimatta. Jauheliha, kananfileet ja siskonmakkarat kärryyn, sitten margariini, juustot ja jugurtit. Rasvaton maito on loppu.

Huudan hiljaisesti kanssakauppailijoille, että pitääkö seistä tien tukkeena ja arpoa jugurttihyllyllä luvattoman kauan omaa valintaansa.

Pakastealtaiden kohdalla kiehun: kassajonot ulottuvat vessapaperihyllyille saakka. Kassa on ripeä, mutta viiden ruokakassin pakkaaminen vie aikaa. On hiki. Murisen mielessäni ja vähän myös maskin suojassa ääneen. Kun saan tavarat pakattua, yhdeksänvuotias soittaa ja kysyy, mitä meillä on ruoaksi. Tekee mieli karjaista, mutta maltan mieleni ja totean hieman takakireästi, etten tiedä. Todennäköisesti spagettia, kuten aina. Jos nyt ottaisi selfien kaupan pihassa tai sotkuisessa autossa, se olisi täynnä hikeä ja raivoa.

Olisiko mielettömän idyllinen saarimökkireissu mitään?

Keskiviikkona päätetään, että perjantaina suunnataan saarimökille. Torstai-iltana käydään kaupassa, pakataan tarvittavat kamppeet valmiiksi ja siistitään koti lähtökuntoon. On kiva palata siistiin kotiin. Mielessäni maalaan riippukeinu- ja onkihetket sekä päiväkahvit laiturilla. Kaikki näyttää (vielä tässä vaiheessa) seesteiseltä.

Perjantaiaamuna päätä särkee. Tuuli on yltynyt. Lapsi on hukannut reppunsa ja sandaalinsa. Mies joutuu vastaamaan vielä muutamiin sähköposteihin, ja minä tiedän, että tässä menee koko päivä. Kiristää. Päätän lähteä lenkille.

Yhdeksänvuotias kysyy tauotta, koska lähdetään mökille. Mies huutaa alakerrasta, että nyt ei saa huutaa eikä soittaa pianoa.

Lenkiltä palattuani taivas on pilvinen, tuuli kylmä ja reissumuudiasteikko pakkasella. Lounastarpeita ei ole. Kylmät karjalanpiirakat saavat kelvata. Pakkaan lisää lämmintä vaatetta jo täynnä olevaan laukkuuni. Olemme venerannassa kolmelta. Kiristää.

Saaressa tuulee niin, että riippukeinun ja laiturikahvin voi unohtaa. Kaikilla on kiljuva nälkä. Ilmeet ovat totisia. Västäräkki hyppelee terassilla. Lapsi kysyy, milloin ongitaan, tehdään ruokaa, lämmitetään sauna ja mennään uimaan. Entä milloin pelataan uutta lautapeliä? Mitä ruokaa meillä on? Eihän meillä vaan ole spagettia? Grillaamme makkarat. Minä katson kelloa ja odotan seuraavaa aamua. Kohta pääsee kotiin. Someen voisi päivittää vaikka sen hieman palaneen ja sisältä haalean makkarantyngän.

Suosittelen liittymään seuraan viimeisen sanan hetkenä

Työkiireet valtaavat pään, ja koko koti tuntuu sähköiseltä. Vaikka eniten ärsyttävät eteisen hiekat, havunneulaset ja joka puolella lojuvat likaiset sukat, totuus on toisenlainen: riidan saavat aikaan oman pään sisäinen kaaos ja yleinen stressi.

Riita alkaa harvoin, mutta kun riidellään, riidellään olennaisista: viikkamattomista pyykeistä, eteisen hiekoista tai sotkuisesta kodista. Siitä se lähtee, eikä loppua näy.

Minä aloitan, mies ei vastaa. Minä jatkan, mies ei vastaa. Minä menen pidemmälle, ja mies kysyy, voisinko olla hiljaa. Kehotus saa minut suunniltani. Etenen. Aina niin rauhallinen mies hermostuu tunnin väännön jälkeen. Hän ei enää sano mitään. Lopulta molemmat haluavat kuitenkin sanoa sen viimeisen sanan. Usein minä voitan. Sillä minä kuljen perässä kuin varjo ja mussutan. Valitan, veivaan ja jankutan. Haastan. Riitelen. Kinaan. Palaan alkuun.

Kun viimeinen sana on sanottu, päätän, etten puhu enää mitään. Kohtuus kaikessa. Kun mies yrittää sovintoa, käännän selkäni. Olen hiljaa. Sisälläni kiehuu. Tunnin päästä tilanne alkaa alusta tai se sovitaan. Someen voisi päivittää nopeutetun videon perässä kulkemisesta ja jankuttamisesta.

Se voisi olla hittituote?

Tähän on tultu.

Minna

puheenaiheet ystavat-ja-perhe oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentit (6)
    1. Se on totta!

      Minna

  1. Elämää, elämää.

    1. Juuri näin, melko perusarkea 🙂

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *