Maaliskuisen viikon plussat ja miinukset

Kevät keikkuen tulevi ja kaikenlaista. Aurinko paistaa ja lämmittää, toisinaan pakastaa ja vihmoo. Sellaista se on. Luonto on keskeneräistä, ja kotonakin näyttää ankealta, kuten aina keväisin: ikkunat ovat likaiset, aurinko paljastaa pienimmänkin pölyhippusen ja eteinen on täynnä pihatien soraa. Onneksi kohta on kesä. Ja ikkunoiden likaisuuteenkin on keinonsa…

Kokosin maaliskuisen viikon parhaat tällä kertaa plussina ja miinuksina.

Ensin viikon plussat

Valo. Valo. Valo. Vaikka aurinko paljastaa kaiken keskeneräisen, on valon lisääntyminen silti ihan ykkösjuttu, iloinen asia. Valosta saa virtaa, ja valon ansiosta illat tuntuvat pidemmiltä. Ollaan selkeästi suuntaamassa kesään. Ja sitä minä odotan.

Lapsen kisareissu Tampereelle. Sitä on odotettu. Lauantai-aamu alkoi viideltä, ja jo kymmentä vaille kuusi lapsi vilkutti Kupittaan hallilta startanneelta bussilta. Kaksitoistavuotias ei niinkään ollut tyytyväinen kisatuloksiinsa, mutta tärkeintä taisikin olla yön yli retki toiseen kaupunkiin. Me nautimme puolison kanssa kisa-ajan kahdenkeskisyydestä ja tsemppasimme tyttöä etäältä.

Valmistujaiskahvit opiskelutovereiden kanssa. Olimme sopineet opiskelutovereiden kanssa valmistujaiskahvini Fontanaan. Kävelin kotoa kahville ja hain samalla reissulla viikonloppukimpun. Istuimme, juttelimme, nauroimme ja muistelimme opintojen aikaisia touhuja parin tunnin ajan. Oli mukavaa. Aivan erityisen mukavaa.

Mummolavisiitti. Torstaina piipahdimme kaksitoistavuotiaan kanssa isovanhempien luona. Keitimme kahvit ja kuuntelimme 93-vuotiaan mummon toiveesta puhelimelta lempikappaleita. En muista hetkeen mitään yhtä liikkistä kuin se, kun isoäitini hyräili Kisun Uneen aika vaipuu -kappaleen mukana.

Koko perhe on taas koossa. Mies palasi työmatkaltaan, ja olemme taas koko perhe kasassa. Olin – ja olen – asiasta aidosti iloinen.

Hyvin sujunut työ- ja kotiviikko. Työni on tällä hetkellä monipuolista, ja nautin siitä. Kotityöt, kotitreenit ja kaikenlaiset puuhat sujuivat tällä viikolla mukavasti.

Sitten viikon miinukset

Valo. Minulle riittäisi maalis-huhtikuussa, että aurinko paistaisi vain aamun ja aamupäivän, sitten se voisi piiloutua ja olla paljastamatta kaikkea keskeneräistä. Vaikka juuri olisi imuroinut ja pyyhkinyt pölyjä, kevätvalo on armoton.

Luonnon keskeneräisyys. Harmaata, pölyistä, hiekkaista, soraista, lehdetöntä. Lunta siellä täällä. Vaikka linnut jo laulavat, kaikki on edelleen lähestulkoon kuolleessa talvimoodissa. Seuraavat puolitoista kuukautta ovat vuoden pahimmat. Kiitän onneani, etten kärsi masennuksesta, uskon, että pimeyden sijasta tämä olisi vuodenaika, jolloin masentuneena kaivautuisi jonnekin vällyjen alle tai kellarin pimeyteen.

Astiakaapin juomalasitilanne. Se on surullinen: Iittalan lempilaseista on jäljellä enää kaksi, niistäkin toisessa on kolhu. Pienet Iittalan Kartio-lasit alkavat myös monen vuoden käytön jälkeen hiljalleen ja yksi kerrallaan rikkoontua.  Iittalan jalallisia Verna-laseja sen sijaan on vielä kuusi ehjänä, mutta jostain syystä en enää pidä niistä.

Ratkaisimme asian miehen kanssa lauantaina ja hankimme Aino Aalto -laseja kahdessa koossa ja kahdessa värissä. Pienemmät kirkkaat ja isommat pellava-väriset. Ah.

Tähän on tultu.

Minna