Apua, kevät tulee taas!

Kevät ja kevätaurinko. Siinä on sellainen (helvetillinen) yhdistelmä, joka on minunlaiselleni ääripääihmiselle liikaa. Pidän kuumista ja aurinkoisista kesistä sekä kylmistä ja lumisista talvista. Kaikki siltä väliltä on hieman liikaa. Jos kuitenkin pitää valita syksystä ja keväästä, valitsen syksyn – yhtäkkinen kevät paljastaa kaiken, enkä minä pidä siitä.

Useimmille kevät on uusi alku ja hersyvän ilon aihe, mutta minua kevään tulo ahdistaa. On aina ahdistanut. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, suorastaan vihaan maalis-huhtikuuta. Keväällä valo yllättää. Ennen pimeyden vallassa vietetyt aamut ja illat ovatkin yhtäkkiä kirkkaita ja olohuoneen ikkunat loistavat likaisuuttaan. Eteinen haisee pölylle, ja pää täyttyy pitäisi-vaatimuksista.

Kevät ei vain millään mittapuulla mitattuna ole minun juttuni.

Valoisan ajan lisääntyminen on aina plussaa, mutta se, että näkee likaiset ikkunansa vielä kuudelta illalla, on minulle ylitsepääsemättömän hankalaa. Olen kuullut – ja tutkitusti tiedänkin – että toisissa kevät saa aikaan tekemisen aallon, järjettömän manian tyyppisen tilan, jolle kaikenlainen puuhastelu, pesänrakennus ja valoa kohti kurkottelu ovat tyypillisiä ”oireita”. Mennään, tehdään ja tullaan, häärätään, touhutaan, pestään ja puunataan. Toista se on täällä.

Minä melkein käperryn kuoreeni ja aamuauringon jälkeen olen ihan täynnä sisään tulvivaa valoa. Katson kelloa ja odotan, että hämärä viimein laskeutuisi. Ne tunnit ovat pitkiä. Selaan kännykän sovelluksesta säätä ja välillä toivon, että viikkoon mahtuisi edes yksi pilvinen päivä. Tähänkin on olemassa oma muttansa: sataa ei saisi, eikä tuulla.

Näin kesäaurinkoihmisenä hämmästyn välillä itsekin omaa kevätangstiani. Se ei missään nimessä yllä masennukseen eikä lamaannuta minua täysin, mutta se huojuttaa. Tai tarkemmin ajatellen pysäyttää… Kun pitäisi siistiä sepelit eteisestä, pitäisi pyyhkiä pölyt sieltäkin, missä sitä ei osannut edes aavistaa olevan, pitäisi tehdä kesävaatteille tilaa ja siivota talvi varastoon, pitäisi napsauttaa kertaheitolla kevätmuudi päälle ja iloita pitkistä päivistä. Sitähän ehtii kaikenlaista!

Ja se siinä paha onkin. Kun ehtii. On aikaa.

Ja juuri sitä seuraa se kuuluisa pitäisi-etuliite lähes joka lauseessa. Ei voikaan enää himmailla puoli kuudesta yhdeksään ja käpertyä sitten vällyjen alle katsomaan Netflix-sarjoja. Nyt pitäisi olla energinen ja täynnä uutta valovirtaa aamusta iltaan. Tiedän, tämä ajatus on oma päänsisäinen ääneni, ei kenenkään muun esittämä vaatimus. Ja juuri se minua kuormittaa. Omat kevääseen liittyvät ”tämä on uuden alku, nyt pitää toimia” -ajatukset.

Parasta on, kun tiedän kevään menevän ohi. Kevätkärsimysten jälkeen edessä on paras aika ikinä – kesä! Kesällä koti saa kylpeä valossa ja kaapit pölykerroksessaan. Kesällä ihmiset ovat iloisia ja luonto vihreää. Kesällä liukastumisesteeksi levitetty sepeli on korjattu kaduilta, ja eteisen hiekka on peräisin uimarannalta. Kesällä voi istua terassikahvilla ja retkeillä pyörällä lähikohteisiin.

Kesällä on loma. Kesällä minä elän.

Tähän on tultu.

Minna