Viimeinen virsi – kuolemasta puhuminen keventää surua
”Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin. Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen loi. Jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se, oi”, lausuu 95-vuotias isoäitini kirkkaalla äänellä hoivaosaston kalsean huoneen sairaalavuoteessa.
Äitini on hetki sitten kysynyt häneltä, omalta äidiltään, minkälaiset hautajaiset hän haluaisi. Isoäitini ei haluaisi hautajaisia eikä muistotilaisuutta, mutta äitini saa hänen maaniteltua lapsenlapsenlapset-kortilla ”edes pieneen tilaisuuteen läheisten kesken”.
Valkoisia ruusuja ja lapsuudesta tuttu virsi. Siinä olivat hänen toiveensa.
Kun äitini kertoo tapahtumaa jälkikäteen minulle, pala nousee kurkkuuni. Kaikki mummolamuistot muodostavat hetkessä yhtenäisen jatkumon mieleeni, ja eletty elämä avautuu eteeni kuin vanha valokuva-albumi. Yhtäkkiä, muistokimaran keskellä, tunnistan virren, ja jo sen ajatteleminen saa minut herkistymään. Lopulta itken vuolaasti. Päätän kuunnella virttä YouTubesta niin pitkään, että se ei enää itketä minua. Niin pitkään, että osaan sen sanat ulkomuistista, kun virttä lopulta jonain päivänä veisataan.
Olemme puhuneet ensimmäistä kertaa kuolemasta.
Ja juuri kuolemasta puhuminen on yksi vaikeimmista puheenaiheista. Se liitetään pelkoon, suruun ja luopumiseen, asioihin, joita haluamme tietoisesti siirtää tuonnemmaksi. Silti kuolemasta ja hautajaisista puhuminen on yksi suurimmista rakkaudenteoista, joita voimme itsellemme ja läheisillemme tehdä.
Isoäitini hautajaistoiveet saivatkin minut pohtimaan omaa suhtautumistani kuolemaan.
Haastattelin taannoin Turun Sanomien Seniori-liitteeseen aiheesta kahta asiantuntijaa, dosentti Anja Terkamo-Moisiota ja toimitusjohtaja Johanna Ainasojaa. He totesivat, että kuolemasta ja hautajaisista puhuminen on paitsi valmistautumista lopulliseen hyvästijättöön myös sen ymmärtämistä, mikä elämässä todella on tärkeää. Kun elämän rajallisuuden hyväksyy, arjen pienet hetket ja läheiset ihmiset saavat uuden merkityksen. Keskustelu kuolemasta on aina siis myös mahdollisuus elää tietoisemmin.
Kuolemasta ja hautajaisista puhuminen ei tarkoita luovuttamista, vaan se voi olla kaunis ja rakkaudellinen hetki, jossa muistot ja tunteet saavat sijan. Asiantuntijoiden mukaan keskustelun avaus ja ikääntyneen kuuntelu kertovat eletyn elämän arvostamisesta ja halusta ymmärtää toisen elämänkaarta. Avoin keskustelu ei siis vie toivoa pois, vaan tekee surutyöstä inhimillisempää ja merkityksellisempää.
Nyt ymmärrän, mitä asiantuntijat tarkoittavat sillä, että keskustelu kuolemasta on oikeastaan keskustelua elämästä.
Kun seuraavan kerran vierailemme hoivaosastolla tyttäreni kanssa, istumme mummon sängyn vierellä ja rohkenemme puhua eletystä elämästä ja mummolamuistoista. Kun muistelemme yhteisiä hetkiämme ääneen, isoäiti hymyilee. Pidän hänen kädestään kiinni ja näen silmänurkissa kimmeltävät kyyneleet.
Me molemmat tiedämme, että kun hän lähtee, me vielä jäämme. Ja ehkä silloin, kun viimeinen virsi jonain päivänä soi, sen sanat tuntuvat tutuilta ja lohduttavilta.
”Oi, vielä mä kerran sen virren sun kanssasi laulelen. Kun siivin puhtahin tullen, saan luoksesi taivaaseen. Saan uuden kirkkahan hengen, min Luojani lahjaksi soi. Ja silloin, silloin sen virren taas laulan, laulan mä, oi.”
Tähän on tultu.
Minna
P.S. Julkaisen jutun poikkeuksellisesti viikon parhaat -jutun paikalla sen ajankohtaisuuden vuoksi: isoäitini on siirtynyt parempaan hoitopaikkaan (ja virkistynyt viikossa siellä) mutta saanut koronan jälkitautina todennäköisimmin keuhkokuumeen ja on nyt heikossa kunnossa. Lauantai-illalla kävimme neljätoistavuotiaan kanssa tapaamassa häntä. En muista, milloin ja missä hetkessä olisin itkenyt niin kovasti ääneen. Onneksi saimme vielä tavata hänet. Ja vaikka hän on jo vanha, toivon, että hän saisi hetken nauttia paremmasta hoitopaikastaan.