Mitä teen silloin, kun kukaan ei ole näkemässä?
Olen varma yhdestä asiasta: meillä kaikilla on varmasti tapoja ja tottumuksia, joita muut eivät välttämättä koskaan näe. Tai ainakin asioita, joita tekee vähän eri tavalla silloin, kun saa olla aivan yksin. Kun ei tarvitse huomioida muiden mieltymyksiä, selitellä tekemisiään (minähän en juuri enää selittele, lukekaa vaikka!) tai miettiä, mitä joku niistä ajattelee.
Mitä minä sitten teen, kun kukaan ei ole näkemässä? No, en mitään erityisen salaperäistä tai villiä, mutta kaikenlaista sellaista, mikä tekee yksinolosta yksinolemisen arvoista.

Mitä teen silloin, kun kukaan ei ole näkemässä?
Annan tavaroiden olla hujan hajan, mullin mallin. Olen yksin ollessani huomattavasti sotkuisempi ja suuripiirteisempi kuin silloin, kun muut, etenkin piiruntarkka mieheni, on kotona. Tekemiseni ja olemiseni muistuttaa pitkälti teinin tekemisiä ja olemisia. Tavarat saavat jäädä siihen, mihin ne sattuvat tipahtamaan. Pöydille kertyy pinoja, kasoista muodostuu uusia isompia kasoja, eikä minulla ole mitään erityistä tarvetta tehdä minkäänlaista väliintuloa. Ne eivät häiritse minua.
Se on ihmeellistä, sillä useimmiten kaikenlainen ryönä ja sotku häiritsevät. Mutta kun kukaan ei ole ihmettelemässä menoa, voin aivan rauhassa katsella keskeneräisiä kasojani ja todeta, että ehtii ne myöhemminkin siivota. Ja teinin touhuista poiketen minä kyllä siivoan omat sotkuni…
Kuuntelen ysäridiskoa ja laulan mukana. Tiedättekö Instagramista sellaisen tyypin kuin Tintzukka? Hän tanssii ja jumppailee ysärihittien tahtiin. Ja minä olen se ihminen, joka nauttii katsella niitä videoita. Innostun. Hymyilen. Tulen hyvälle tuulelle. Alan hytkyä itsekin. Tunnistan kaikki biisit ja pääsen elämään ysäriä uudelleen. Parasta!
Samaistun Tintzukkaan, sillä kun olen yksin kotona, saatan laittaa (eli useimmiten laitan) ysäridiskon soimaan ja laulaa antaumuksella mukana. Joskus myös tanssin. Laulutaito tai tanssiliikkeiden näyttävyys eivät ole tässä lainkaan olennaisia asioita. Parasta on se, ettei kukaan pyydä vaihtamaan musiikkia tai kommentoi biisivalintoja. Voin kuunnella juuri sitä, mitä haluan, juuri niin kovalla volyymilla kuin haluan.
Nauran itsekseni puhelimelle. Instagramissa tulee vastaan välillä niin hassuja juttuja ja videoita, että nauran niille ihan ääneen. Yksikseni. Minulla ei ole TikTokia enkä juurikaan pidä itseäni koukuttavana persoonana tai persoonana, joka selailee puhelimesta älyttömiä juttuja, mutta silloin tällöin tämä menettelee. Aivot narikkaan!
Haahuilen ympäri kotia. Tämä on ehkä yksi kummallisimmista tavoistani. Saatan kuljeskella huoneesta toiseen vailla mitään erityistä päämäärää. Ihan kuin etsisin jotakin tekemistä, johon tarttua. Näen kyllä tekemättömiä töitä ja asioita, joita voisi hoitaa, mutta en välttämättä tartu yhteenkään niistä. Haahuilen aikani ja päädyn lopulta sohvalle, pukemaan eteiseen ja siitä lenkille tai tietokoneelle kirjoittamaan keskeneräistä blogia.
Viihdyn ihan omissa puuhissani. Voin istua olohuoneen sohvalla pitkäänkin lukemassa kirjaa, tekemässä ristikoita tai murdokuja tai kuuntelemassa äänikirjaa. Kukaan ei tarvitse minulta mitään, eikä minun tarvitse olla menossa minnekään. Joskus saatan vain tuijotella olohuoneen pöydällä olevaa kukkakimppua. Ihan vain siksi, että pidän siitä ja sitä on mukava katsella. Olla löllötän.
Kaivan esiin herkkukätköni. Minulla saattaa olla (on!) jossakin (kaappien, laatikoiden, kasojen, pinojen ja sekasotkujen uumenissa) pieni herkkukätkö, josta käyn hakemassa naposteltavaa esimerkiksi kahvikupillisen kylkeen. Vaikka nykyään makeasta tulee nopeasti huono olo, se ei estä minua silloin tällöin rapistelemaan piilollani.
Puhun pitkiä puheluita ystävien kanssa. Yksin ollessani on ihanaa soittaa ystävälle ja jutella kaikessa rauhassa. Puhelu saattaa venyä tunnin mittaiseksi, eikä sekään välttämättä tunnu pitkältä. Käymme läpi kuulumiset, ilot, murheet ja kaiken mahdollisen niiden väliltä. Nauramme. Puhelujen lisäksi saatan ääniviestitellä pitkät pätkät jollekulle ystävistäni.
Katson juuri niitä ohjelmia, joita haluan. Minulla on muutamia televisiosuosikkeja, joita muut perheenjäsenet eivät välttämättä ymmärrä tai arvosta. Esimerkiksi Suuri keramiikkakisa ja Koko Suomi leipoo ovat aivan ihania ohjelmia. Siis voiko olla parempaa kuin seurata, kun joku loihtii toinen toistaan hienompia leivonnaisia? Kun olen yksin, voin katsoa näitä ohjelmia kaikessa rauhassa ilman, että kukaan ihmettelee ohjelmavalintojani tai vaatii vaihtamaan kanavaa tai suoratoistopalvelua.
Kirjoitan ja luen blogeja. Yksinolo on myös parasta aikaa bloggaamiselle. Voin kirjoittaa ajatuksiani rauhassa, muokata tekstejä ja uppoutua myös muiden blogeihin. Vaikka ajattelin taannoin, että voisin pistää pillit pussiin blogin suhteen, bloggaamisessa ja koko blogimaailmassa on edelleen jotain viehättävää.
Tai sitten en ole kotona ollenkaan. Vaikka viihdyn hyvin yksin kotona, olen usein myös menossa jonnekin. Lenkille, treeneihin, kahville, ystävän luokse tai vaikka kauppakeskukseen ihan vain katselemaan. Minun ei tarvitse ostaa mitään eikä minulla tarvitse olla sinne edes mitään erityistä asiaa. Joskus on vain mukava lähteä liikkeelle ja katsella, mitä ympärillä tapahtuu. Pimeään aikaan on kiva päästä valoon…
Olen sellainen ihminen, joka viihtyy omissa oloissaan mutta kaipaa myös jatkuvasti pientä liikettä ja tekemistä. Kun mietin näitä omia tapojani, huomaan, ettei yksin ollessani tapahdu mitään kovin ihmeellistä. Silti juuri yksin oleminen omassa kodissa on keski-iän ylittäneelle ihan luksusta.
Tähän on tultu.
Minna