”Äitiiii, mä haluan lemmikin!”

Uskokaa tai älkää, seuraa kertomus siitä ajasta, kun minulla oli lemmikki. Ines-kani. Lemmikkiaihe tai -keskustelu sai alkunsa, kun yhdeksänvuotiaamme eräänä päivänä pyysi saada lemmikkiä. Onneksemme (?) hän ei sitä voi saada, sillä mies on voimakkaasti allerginen kaikille eläimille.

Sen sijaan minä sain. Olin kymmenvuotias, kun äitini heltyi hankkimaan minulle vuoden painostuksen ja jatkuvalla syötöllä eläimistä puhumisen jälkeen lemmikkijäniksen. Olin haaveillut koirasta, kissasta, marsusta, hamsterista, kilpikonnasta ja kääpiökanista. Olin keksinyt niille nimiä ja miettinyt mitä kaikkea voisin niiden kanssa tehdä.

Kompastuskiviä oli monia ja ne kaikki liittyivät jollakin tavalla äitiini: 1) eläinallergia erityisesti koirille ja kissoille, 2) yliherkkyys hajuille, 3) yliherkkyys karvoille ja 4) ylimääräinen vaiva, jota lemmikistä vääjäämättä tulisi.

Minä tunnen äitini. Tunsin jo 10-vuotiaana.

Sain kuitenkin kanin. Ines oli pikimusta ja pieni, sellainen ”helppohoitoinen, suloinen ja sylissä viihtyvä tyttökani”, kuten lemmikkieläinkaupassa vuonna 1987 kani meille markkinoitiin. Minä näytin iloiselta, ja äiti taisi pohtia häkin pahnojen siivoamista. Lupasin neljäsluokkalaisen innolla huolehtia häkistä, vesipullon ja ruoka-astian täytöstä sekä heinäpahnojen siivoamisesta.

Kun kävelimme ulos liikkeestä, minut valtasi onnentunne. Kani nökötti sylissäni pahvilaatikossa, häkki ja kaikki lukuisat tykötarpeet ja kuivamuonat pakattiin auton takakonttiin. Äiti näytti jo valmiiksi väsyneeltä.

Onneksi hän kuitenkin hieman innostui, kun pääsimme kotiin. Minä ja äiti ja meidän uusi perheenjäsenemme. Laitoimme yhteistuumin häkin kuntoon ja ihmettelimme pientä pupujussia. Näin äidin kasvoilla heltyneen ilmeen. Siinä se nyt oli. Ines.

Hyvin nopeasti meille selvisi, ettei Ines ollut ihan tavallinen kani.

Se ei edes täyttänyt lemmikkieläinliikkeen myyjän lupauksia kiltteydestä, pienuudesta tai sylissä viihtymisestä. Se ei täyttänyt asettamiani vaatimuksia lemmikille: se oli vihainen ja vähän tylsä otus. Se ei missään olosuhteissa, missään hetkessä, koskaan ikinä viihtynyt sylissä. En saanut silitellä tai paijata sitä, eikä sen kynsiä saatu leikattua kotikonstein – Ines vietiin aina eläinlääkäriin manikyyriin. Joka tehtiin nukutuksessa.

Kolmannella kynsienleikkuureissulla eläinlääkäri kysyi hymynkare suupielessään, olinko tietoisesti halunnut ristiä poikakanin Inekseksi. En ollut. Ines ei ollut edes tyttö, kuten olimme kuvitelleet. Ja kuten minä olin halunnut.

Mutta oli se vekkuli velikulta. Muistelimme taannoin äitini kanssa tätä erikoista pupujussia. Sitä, miten siitä oli (äidin mielestä) enemmän haittaa kuin hyötyä tai iloa. Sitä, miten se jyrsi kaiken. KAIKEN. Levynkansista sähköjohtoihin, vaatteisiin ja matonhapsuihin. Oman ruokansa se jätti koskemattomaksi. Joskus se istui ruokakupissaan mielenosoitukseksi.

Yöllä se rymisteli häkissään, iski hampaansa häkin kalteriin ja paukutteli menemään.

Äitini muisti, että lankapuhelin lakkasi kerran toimimasta, koska Ines oli nakertanut johdon poikki. Tai ei aivan kokonaan poikki, sillä puhelimen toisessa päässä oleva kyllä kuuli, mitä meidän päässämme puhuttiin. Toisin päin toiminnot olivat mykät. Kerran sohvalla istuessamme Ines loikkasi seuraamme, hiipi taaksemme ja jyrsi paitojemme selkiin reiät. Sitten se hyppäsi lattialle ja luikki tiehensä. Kun yritimme saada sen kiinni, kani suuttui, hyppäsi ilmaan ja paukutteli takajalkaansa vihaisena. Lopuksi se murisi meille uhkaavasti huoneeni tuolin alta.

Siivouspäivinä (joka perjantai) se sai tuuletuksesta vetoa ja sen myötä nuhan. Nuha yltyi tulehdukseksi, joka vaati eläinlääkärikäynnin ja antibioottikuurin. En muistanut tätä itse, mutta äitini muisti.

Kun yritin sanoa kaiken muistelun jälkeen, että olihan se nyt aika suloinen lemmikki kuitenkin – kaikesta huolimatta – näin äitini katseesta, että ei se ollut. Millään tavalla.

Perusteluna äitini muisti tapauksen, jossa hän oli pahimman työruuhkan keskellä, rekrytoinnit käynnissä, työhaastatteluissa, kun puhelin soi. ”Äiti, Ines kuolee nyt tähän!” huusi tytär puhelimessa. ”Hengittääkö se? Onko se eloton? Onko elonmerkkejä? Kouristeleeko se?” kysyi äiti. Tytär yritti kuvailla itkunsa seasta Ineksen tilannetta, ja äidin huoneessa istunut rekrytoitava oli järkyttynyt – kuka ihme on kuolemassa?!

Äitini on nokkela nainen. Hän soitti ystävälleen, joka tuli pelastamaan tyttären ja tämän lemmikkijäniksen, joka kakoi syömäänsä karvapalloa ja oli tukehtumaisillaan. Loppu hyvin kaikki hyvin: rekrytoitava palkattiin ja Ines jäi henkiin. Äiti kertoi, että myöhemmin tätä asiaa oli puitu työyhteisössä…

Ines oli herkkä, arka, vihainen ja immuunivasteeltaan heikko kani. Se oli pienen tytön ensimmäinen ja viimeinen lemmikki. Se jätti jälkensä ja monta hyvää tarinaa kerrottavaksi.

Yhdeksänvuotiasta huvittaa eniten kertomus siitä, kun olin varma, että Ineksellä on takapuolessa kasvain (ennen kuin eläinlääkäri tiesi kertoa totuuden). Ei ollut. Ne olivat kivekset.

Tähän on tultu.

Minna

Kommentit (6)
  1. Ihana, tutulta kuulostaa entisen kaninomistajan korvaan! Komedian ainekset kasassa, vaikka aina sillä hetkellä ei välttämättä naurata. Olen leikitellyt ajatuksella kanin tuomisesta perheeseen, mutta se kyllä edellyttäisi kaikkien talon sähköjohtojen ja kirjanselkien suojaamista. 😀

    1. Kiitos kommentista!
      Kyllä, komedian ainekset kasassa…
      Ihme kyllä, minäkin olen salaa välillä haaveillut kanista, mutta miehen allergia ja ”karvaat” muistot ovat palauttaneet minut maan pinnalle.

      Minna

  2. Hah hah haa😂 en kestä! Naurattaa auvan ääneen, kiitos tästä huonon viikon piristyksestä.

    1. Ole hyvä 😀
      Tämän eläimen kanssa oli kyllä monta hassua hetkeä.

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *