Ei-niin-onnellisia kesähetkiä

Kirjoitin taannoin onnellisista kesähetkistä, sellaisista, kun elämä on helppoa ja mukavaa ja päivät kuluvat hymyssä suin.  Somen kautta sain viestin, jossa pohdittiin, onko elämäni aina onnellista, ihanaa ja seesteistä tai mahtuuko lomapäiviin ei-niin-onnellisiakin hetkiä. No. Tietenkin mahtuu. Aina mahtuu. Kaikille mahtuu, uskallan väittää.

Koska tiedostan, että murheeni, ongelmani ja ei-niin-onnelliset hetkeni ovat varsin pieniä ja mitättömiä arkiharmituksia, lienee syytä antaa tässä vaiheessa postausta äsvee eli sisältövaroitus. Älä lue tätä juttua pidemmälle, jos arkiset harmitukset ovat liikaa ja tuntuvat luissa ja ytimissä etenkin siksi, että jollakulla toisella asiat voivat olla jollakin tavalla huonommin. Älä lue juttua, jos ajattelet, että työpaikka, perhe, pitkät lomat ja yleinen terveys ovat tekijöitä, joiden vuoksi kaikenlainen nurina tai valittaminen on turhaa.

Minulla(kin) on huonoja hetkiä, mielipahaa ja sysimustia ajatuksia, vaikka minulla on ihana perhe, rakastava puoliso, olen saanut kolme lasta, asun kivassa asunnossa, olen unelmatyössä, josta pidän valtavasti, saan viettää pitkän kesäloman, voin harrastaa ja liikkua – ja silloin tällöin matkustaa. Elämässäni on pääasiassa ja useimmiten kaikki hyvin. Olen optimisti isolla oolla.

Silti joskus harmittaa. Niissä tilanteissa en tarvitse tai kaipaa nohnohttelua, voivottelua, kummastelua tai asennoitumisohjeistuksia (tai yhtään minkäänlaisia ohjeistuksia). Vertaistukea saa antaa.

Ei-niin-onnellisia kesähetkiä

Herään aamulla. Ulkona sataa. Lämpömittari on kivunnut 16 asteeseen. Kun avaan terassin oven, palelen. Harmaa sää mustaa nopeasti mielen – mitä ihmettä me tänään tekisimme?

Pukeudun mustaan syystakkiini heinäkuun alussa. Kaksitoistavuotiasta naurattaa. Hymy hyytyy, kun hän hyppää fillarin selkään. Kesäkeleistä ei näy merkkiäkään. Kaipaamme yhteen ääneen Kroatian lämpöön. Pohdimme, milloin voisi palata kotiin. Sade ei lakannut lupauksista ja ennustuksista huolimatta.

Mikään ei huvita. Olemme pelanneet Unoa, Second chancea, Dobblea ja hirsipuuta, fillaroineet, käyneet kirjastossa, siivoilleet kotia, koonneet kirppistavaroita. Maauimalakelejä on ollut kolmena päivänä. Tramppaparkki on tullut tutuksi, mökilläkin on käyty. Kuudessatoista asteessa siellä ei viihdy kukaan, saariston tuulessa. Aina vihmoo.

Olen viettänyt suurimman osan kesästä kaksitoistavuotiaan kanssa. Paikoin se puuduttaa. Kaipaan yksinäisiä hetkiä ja minä-aikaa, yksin kotona olemista, sitä, ettei minun tarvitse ajatella ketään eikä tehdä kenenkään kanssa mitään. Kaipaan arkea. Kaipaan omaa lomaa.

Kaipaan sitä, että minulla on suunnitelmia, odotettavaa, menemistä ja tekemistä. Haluan, että saan lomallani olla aktiivinen, nauttia uusista maisemista, auringosta, kivasta tekemisestä. Huokailen ja puuskutan, jos näin ei ole. Tulen nopeasti levottomaksi. Oma levottomuuteni ei ole perinteiseen levottomuuteen verrattavissa olevaa, enkä oikein osaa selittää, millaista se edes on. Raskasta.

Siivoamme tyttären kanssa siilien asumukset pohjapahnoja myöten. Projekti alkaa lupaavasti, ja meillä on oikein mukavaa. Kunnes. Olen kasannut pohjapahnoja aivan liikaa yhteen jätesäkkiin. Alan kantaa säkkiä eteiseen, ja säkki repeytyy. Hiekkaa ja pahnaa on joka paikassa.

Kasvihuoneessa menee ihan kivasti. Mutta. Yhtenä päivänä huomaan, että kauan odottamani kurkuntaimen kasvu on stopannut, sillä kurkuntaimi on katkennut. Kolme pientä kurkunalkua ovat mennyttä kauraa – tai kurkkua. Porkkanasato näyttää siltä, että Barbie olisi istuttanut ne. Retiisien naatit rehottavat, en jaksa alkaa nostaa niitä. Olkoon.

Eteinen on täynnä kenkiä. Kaikenlaisia kenkiä. Saappaita, lenkkareita, sandaaleita, tossuja, uimatossuja, vanhoja kesäkenkiä, uusia kesäkenkiä, liian pieniä tennareita ja liian suuria tennareita. Niihin kompastuu, kun tulee sisään. Siistin ne valehtelematta joka päivä, ja silti näyttää kuin pyörremyrsky tai rytökärppä kävisi eteisessämme joka päivä.

Roskapussitkin ovat eteisessä. Kaiken kenkäkaaoksen keskellä. Ne odottavat viejäänsä.

Kesäloma-arjen ruokalista on typistetty: uusia perunoita, silliä, graavikalaa, grilliruokaa, spagettia ja itse tehtyjä hampurilaisia. Kanaa ja riisiä. En ole koskaan ollut perunaihmisiä, ja tämän kesän uudet perunat ovat toistuvasti olleet ala-arvoisia. Liian pehmeitä, liian jauhoisia, liian raakoja (vaikka niitä olisi keittänyt tunnin), pahanmakuisia, keskenkasvuisia, vihreitä. Kamalia.

Kesäloma kuluttaa kukkaroa. Rahaa menee, vaikka pyörisi ihan kotinurkissa. Erään viikon alussa päätin pitää kirjaa niin sanotuista extra-menoista, mutta lopetin lyhyeen, kun yhden päivän saldossa lapsen jäätelöstä oli pulitettu liki kuusi euroa, mansikoista kahdeksan, (pahoista) perunoista kahdeksan ja maauimalan sisäänpääsystä kaksitoista. Euromääräthän eivät ole kovin suuria, mutta.

Mies on erilainen kuin minä. Hän ei vaadi sen ihmeellisempiä suunnitelmia, ei järjestä, ei pohdi tekemisiä, ei harmittele, jos ja kun suunnitelmat muuttuvat. Vaikka itse olen sopeutuvainen ja minulla on hyvinkin joustava mieli, hän mukautuu kesäolosuhteissa paremmin kuin minä. Hän viihtyy kotona, omissa oloissaan, itsekseen, työpöydän ääressä, saaressa ja ihan joka paikassa vaikka tekemättä mitään. Sekin on ärsyttävää.

Ja se, että kohta tämä kesäloma on tullut päätökseensä. Ja se, että jaksan urputtaa pienistä, vaikka loma on ollut pääasiassa oikeasti ihana ja monessa hetkessä liki täydellinen. Oikein onnellinen. Ei saisi valittaa.

Tähän on tultu.

Minna