Elämäni merkittävimpiä asioita: lapsen ilo

Elämässäni on monia itselleni varsin merkittäviä asioita, esineitä, tilanteita. Hetkiä, jotka jäävät muistiin ja verkkokalvoille pitkäksi aikaa, jopa ikuisesti. Näitä hetkiä muistellessa kyyneleet kirpoavat silmiin herkästi, joskus tekisi mieli itkeä ääneen. Näissä hetkissä on saanut tuntea olevansa elossa ja hyvä äiti, vanhempi. Näissä hetkissä on saanut todistaa lapsen ilon. Pyyteettömän ja tiettyyn, tärkeään hetkeen tiukasti sidoksissa olevan ilon. Se kumpuaa syvältä eikä vaadi paljon, siihen ei tarvita sirkushuveja, huvipuistoja tai ulkomaanmatkoja.

sisarukset hymyilevät

Se on se tunne, kun lapsi hymyilee. Hymy on aito ja ulottuu korviin. Hymykuopat piirtyvät poskille. Lapsi kääntyy sinua kohti, ja toivot, että voisit ikuistaa tuon nanosekunnin iäksi. Tiedät, että kääntymistä seuraa leveä hymy. Hymyn seasta voi erottaa sanoja: äiti, hei kato, tää on kivaa, tuu säkin. Hetki voi olla myös hiljainen ja nopeasti ohi menevä mutta kuitenkin mieletön. Se on samaan aikaan valtavan hauras.

Älä nyt pilaa äitinä tätä, kuulen joskus sanovani itselleni puoliääneen. Älä komenna, älä hoputa, älä hymistele, älä katso puhelinta, älä puhu ystävän tai puolison kanssa, älä ohita. Nauti.

Muistan monia hymyjä, ja olen niistä useimmat saanut taltioitua – muistini sopukoiden lisäksi – valokuviksi, kännykkäkuviksi tai videolle. Ne ovat hetkiä ja kuvataltiointeja, joita me vanhemmat sitten jaamme toisillemme, isovanhemmille, kummeille, parhaille ystävillemme.

Ne ovat onnellisimpia hetkiä elämässä.

Sen lisäksi, että koen kaikkein ikimuistoisimmiksi hetkiksi hääpäivämme, lastemme syntymät, Lauri Tähkän esityksen väitöspäivänäni ja esimerkiksi kuopuksen syntymän aamun (jolloin mieheni tarttui minua hellästi kädestä pihatiellämme kello kuusi aamulla ja minusta tuntui, että maailmani seisahtui ja sydämeni pakahtui) tai esikoisen omaan kotiin muuton, tärkeimpiin hetkiin mahtuvat myös seuraavat ilon hetket:

Matruusipoika sai kalan

Hän on kalastanut niin kauan kuin muistan. Ihan pienestä saakka. Istunut ongella laiturinnokassa tai heitellyt virveliä jollakin sopivalla kalliolla. Hän heittelee ja kalastelee koko päivän, vaikka saalista ei tulisi. Hänelle tärkeää on tekeminen, oma harrastus. Muistan kuin eilisen, kun poika nosti ensimmäisen suuren haukensa isovanhempien mökillä viisivuotiaana.

Kun kala oli tarttunut koukkuun, hän kelasi vimmatusti, sitten nosti omin voimin kalan ylös, käänsi päänsä, hymyili ja huudahti: ”Kattokaa!”

Me katsoimme ja ihastelimme. Ilo oli käsin kosketeltavaa. Sain kuvan hetkellä, jolloin levein hymy oli jo väläytetty ja kaikki energia piti keskittää valtavan saaliin pitelemiseen. Hauki oli liki pojan kokoinen. Kun kirjoitan tätä ja katson 15 vuotta vanhaa kuvaa, kyyneleet nousevat silmiini. On se niin ihana poika.

Esikoispoika sai pikkusiskonsa syliin ensimmäisen kerran

Isä laski vastasyntyneen siskon 12-vuotiaan isoveljen käsivarsille ja opasti, kuinka vauvaa pidellään. Minä itkin. Se hymy, joka pojan kasvoille levisi hänen pidellessään vakain käsin perheen uutta tulokasta, kertoi meille, miten iloinen asia pikkusiskon saaminen olikaan. Kaikesta huolimatta. En muista, olenko mistään lapsen ilon hetkestä ollut koskaan näin onnellinen ja liikuttunut. Parasta oli, että juuri tämä hymy, tämä ohikiitävä hetki, saatiin taltioitua valokuvaan. En unohda tätä ikinä.

Yhdeksänvuotias osallistui kesäiseen tapahtumaan kirjastolla

Olimme extempore-pyöräretkellä tyttären kanssa eräänä kesäisenä torstaina. Kävimme palauttamassa aiemmat lainat ja valitsimme uudet lomakirjat luettujen tilalle. Päätimme juoda kahvit ja syödä jäätelöt kirjaston kahvilassa. Lapsi viimeisteli jäätelöään ja totesi kauempana häärivän naishahmon touhuja hetken katsottuaan jäävänsä katsomaan kirjaston pihalla alkavan esityksen. Hymähdin. Selvä.

Yhdeksänvuotias marssi varmoin askelin eturivin penkkiin, tunnelma oli odottava. Minä seisoskelin taaempana hieman kriittisenä.

Lapsi kääntyi säännöllisesti minuun, hymyili, näytti peukkua tai kutsui viereensä istumaan. Naurahteli ääneen. Sitten esitys alkoi. Se oli upea. Se toi mukanaan valtavan ilon. Se oli taiten rakennettu. Kun katsoin lapsen hymyä ja osallistumista näytökseen, minua alkoi itkettää: näyttelijä (esitti Minna Canthia) kysyi yleisöltä, mikä on ollut parasta kesässä, johon omani vastasi kirkkaalla lapsen äänellä: ”Tietenkin uiminen ja täällä oleminen!”

Niin pienestä se on kiinni. Ilo. Tämä oli meille molemmille yksi loman ihanimmista päivistä ja hetkistä. Esityksen lopuksi lapsi halusi ottaa yhteiskuvan näyttelijän kanssa (vaikka minä toppuuttelin). ”Äiti! Toi on hei Minna Canth!”

lapsen hymy

Tämä päivä ja hetki pysyvät muistoissani (ja muistoissamme!) pitkään.

Kun poljimme takaisin kotiin, huomasin havahtuvani säännöllisin väliajoin pohtimaan lapsen pyyteetöntä ja aitoa iloa. Vaikka arkeemme ja lomiimme mahtuu valtavasti kivoja iloisia hetkiä, pyöräillessämme aivan kotinurkilla mieleeni juolahti, että tämä on ollut paras kesä ikinä.

Katsoin rinnallani polkevaa ja alati pulputtavaa tytärtäni. Silmäni kostuivat. Me emme ole tehneet mitään erikoista. Me olemme viettäneet aikaa yhdessä. Kaksin ja koko perheenä. Se on parasta, mitä juuri nyt tiedän.

Tähän on tultu.

Minna

puheenaiheet ystavat-ja-perhe oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Klaarastiina
    17.7.2021, 21:53

    Ihana kirjoitus! Lukiessa nousi monesti kyyneleet silmiin.

    Lapsen ja rakkaiden ihmisten hymyillä on valtavan iso merkitys myös minulle. En ehkä osaa yhtä kauniisti eritellä tiettyjä hetkiä, joihin hymyt ovat liittyneet. Monesti kuitenkin iltaisin, juuri ennen nukahtamista, käyn ajatuksissani läpi lapseni ja puolisoni hymyilevät kasvot <3. Niihin ajatuksiin on ihana nukahtaa.

    1. Voi kiitos! Kiva, kun luit kirjoituksen <3
      Teen samaa iltaisin, minusta on mukava miettiä kulunutta päivää, viikkoa, kuukautta, vuosia. Mitä kaikkea niihin onkaan mahtunut!

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *