Hanna Brotherus menee ihon alle – Paitsi rakkaus on brutaali romaani rakkaudennälästä
On asioita, joista on helppo puhua kiertäen. Rakkaudesta voi puhua kauniisti, ruoasta arkisesti ja kehosta ulkopuolelta kainosti katsellen. Vaikeampaa on pysähtyä sen äärelle, mitä kaikkea näiden asioiden taakse kätkeytyy. Hanna Brotheruksen uusin romaani Paitsi rakkaus (Gummerus, 2026, kirja saatu arvostelukappaleena) vie lukijan keski-ikäisen Lilithin elämään, rakkaudennälkään sekä syvälle syömishäiriöön ja sen hoitoon.
Brotheruksen vuonna 2021 ilmestynyt Ainoa kotini (WSOY, 2021) oli vahvasti autofiktiivinen teos, jossa kirjailijan oma elämä, perhe, äitiys, keho ja ihmissuhteet olivat avoimesti läsnä. Mikään kirja ei koskaan ole koskettanut minua niin. Henkeni edestä (WSOY, 2022) jatkoi tätä tunnistettavan henkilökohtaista linjaa. Paitsi rakkaudessa Brotherus ottaa askelen sivummalle. Hän sanoo itse kirjoittaneensa fiktiota, vaikka teoksen taustalla on paljon koettua, nähtyä ja elettyä. Hän puhuu emotionaalisesta totuudesta, siitä, että kirjailija voi käyttää omaa kokemusmaailmaansa ilman, että romaani olisi oman elämän suora kuvaus. Tämä etäisyys tekee kirjasta kiinnostavan. Mutta samalla se tekee siitä myös häiritsevän.
Paitsi rakkaus -teoksen päähenkilö on keski-ikäinen Lilith, jolla todetaan syömishäiriö. Hän joutuu hoitoon sairaalan osastolle. Toisessa aikatasossa matkustetaan Pariisiin, jossa tanssiteoksen valmistaminen kietoutuu menneisyyteen, miehiin, rakkauden kaipuuseen ja käsittelemättömiin kokemuksiin. Aihepiirit ovat Brotheruksen aiemmasta tuotannosta tuttuja: keho, naiseus, rakkaus, riippuvuus, läheisyyden tarve ja oman itsensä etsiminen nousevat jälleen vahvasti esiin.
Mutta kirjoittamisen tapa on toinen. Huomio ei enää kiinnity yhtä voimakkaasti siihen, kuka tämän on kokenut, vaan siihen, mitä tässä ihmiselle tapahtuu. Ja se on merkittävä ero.
Samalla Paitsi rakkaus on paikoin suorastaan brutaali. Brotherus ei kaunistele kehoa, kehon toimintoja eikä häiriintynyttä suhdetta ruokaan ja syömiseen. Hän kirjoittaa ruumiillisesta kokemuksesta niin konkreettisesti, että lukeminen muuttuu epämiellyttäväksi. Paikoin jopa ällöttäväksi. Tekstissä on runsaasti yksityiskohtaista kuvailevuutta, eikä lukijalle juurikaan anneta mahdollisuutta hypätä ”vaikeiden kohtien” yli. Se on yksi romaanin vahvuuksista – ja samalla yksi sen ongelmista.
Kun kehoa kuvataan näin tarkasti, teksti alkaa tuntua fyysiseltä. Jotkin kohdat tuntuvat vatsassa asti. Välillä kuitenkin mietin, meneekö kuvailevuus liian pitkälle. Kun lukija joutuu kerta toisensa jälkeen hyvin lähelle ruumiillisia yksityiskohtia, raja merkityksellisen kuvauksen ja ylikorostamisen välillä alkaa horjua.
Brotheruksen tanssitausta antaa Paitsi rakkaudelle oman kiinnostavan kehyksensä. Kustantaja kuvaa romaania vahvan keholliseksi, ja keho todella näyttäytyy kirjan keskeisenä näyttämönä: siellä tapahtuvat sairaus, halu, kaipaus, muistot ja häpeä. Kirjan nimikin on kiinnostava. Paitsi rakkaus. Ikään kuin rakkaus olisi poikkeus. Asia, joka ei taivu samoihin selityksiin kuin kaikki muu. Tai ehkä juuri rakkaus on asia, jonka ympärille ihminen rakentaa kaikkein monimutkaisimmat selityksensä. Rakkaus tuntuu olevan kaiken keskellä mutta samalla kaiken ulkopuolella. Rakkaus on asia, joka jää jäljelle, kun kaikki muu on riisuttu pois.
Romaani kysyy, voiko ruokaan ja rakkauteen liittyviä pakkomielteitä lopulta erottaa toisistaan. Kustantajan mukaan romaanin yksi keskeinen kysymys on juuri tämä. Se on kiinnostava, koska Lilith ei tunnu kaipaavan vain ruokaa tai miestä. Hän kaipaa jotakin, mitä ruoka ja miehet hetkeksi lupaavat: täyttymystä, helpotusta, kosketusta ja näkyväksi tulemista. Ja ennen kaikkea tunnetta siitä, ettei olisi yksin. Syömishäiriöstä kirjoittaminen voi olla vaikeaa siksi, että aiheeseen liittyy niin paljon häpeää, väärinkäsityksiä ja ulkopuolista määrittelyä. Paitsi rakkaus ei käsittele syömishäiriötä irrallisena sairautena vaan osana laajempaa ihmiselämän nälkää.
Aiemmissa kirjoissa lukijaa saattoi kiinnostaa kirjailijan avoimuus: kuinka pitkälle hän uskaltaa mennä omassa elämässään? Nyt kiinnostavampaa on kysyä, kuinka pitkälle hän uskaltaa mennä ihmisen sisään.
Paitsi rakkaus on romaani kaipuusta, mutta se ei ole lohdullinen kaipuun kuvaus. Se on fyysinen, paikoin ruma ja tarkoituksellisesti epämukava. Kaikkein kiinnostavinta tässä romaanissa on se, ettei Brotherus enää tyydy kertomaan, miltä kaipaus tuntuu. Hän näyttää, miltä se näyttää kehossa. Se ei ole aina kaunista.
Kolme tähteä.
Tähän on tultu.
Minna