Joonatan Tola ravistelee Punaisella planeetalla lukijaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa

Joonatan Tolan romaani Punainen planeetta on samaan aikaan järkyttävä ja hauska. Vakavat mielenterveysongelmat, alkoholismi ja lapset, jotka näkevät nälkää kuvataan jopa karnevalistisesti.

Punainen planeetta on elämänkertaromaani, jossa tosielämä ja fiktio sekoittuvat toisiinsa varsin ansiokkaasti – lukijana selvitin Googlesta faktoja ja kauhistuin oikeissa kohdissa. Kyyneleet silmissä esittelin teosta ystävilleni ja puolisolleni. Haukoin henkeäni. Kysyin monesti kirjaa kuunnellessani, missä menee totuuden ja fiktion raja.

Laurin kirja -palkinnon voittaneen teoksen teemoina ovat perhe, yhteisö, riippuvuus, mielenterveys, vanhemmuus ja lapsuus. Tolan perheen isä, Mikko Tola, oli kotoisin rikkaasta lääkäriperheestä. Hän sairastui skitsofreniaan nuoruusvuosinaan, teki lukuisia itsemurhayrityksiä, oli hetkittäin hoidossa mielisairaalassa ja lopulta löysi naisen, joka ymmärsi hänen persoonaansa. Tola perusti perheen – oman maailmansa – ja muutti perheineen paikkakunnalta toiselle, piiloon sivistykseltä ja lastensuojelun ammattilaisilta.

Tarina hullun taiteilijan elämästä ja laiminlyödyistä lapsista

Perhe eli boheemia elämää. Isä oli alkoholisti, joka psykoosin vimmassaan teki kyseenalaista taidetta, maalasi sekä kirjoitti runoja ja romaaneja. Tolan kuvaus isästään sekä värittää lukijalle elävän mielikuvan hahmosta että antaa erinomaisen näytteen kirjan kerronnan yksityiskohtaisesta tyylistä: ”Hän oli kuin mielenterveyskuntoutujien puuhapajassa kasattu linnunpelätin”.

Isä ajatteli olevansa maya-intiaanien päällikkö, vuorenpeikko ja Jeesus. Hän pukeutui taistelusaappaisiin, avasi kaljapullon kiväärinpistimellä tai miekalla ja kirjoitti aforismeja talojen seiniin ja pappatuntureihin.

”Täällä asun minä, ÄO 190”, ”Ringon mopo, kunnioita itseäsi!” ”Ajatus ei maksa! Käytä aivoja!” ”Elä vain nyt!”, ”Unelmoi!”, ”Elämä tappaa!” ”Juo viinaa!”

Perhe oli köyhä: kaikki rahat kuluivat alkoholiin, ruokaa ei ollut ja lapset elivät kuin siat pellossa. Vanhin lapsista, näkijäsiskoksi nimetty tyttö, joutui jo kuusivuotiaana ottamaan ohjat sekä hoitamaan nuorempia sisaruksiaan ja huonosti voivia vanhempiaan. Hän osallistui isän meediosessioihin, joissa hänen tehtävänsä oli katsoa eri planeettoihin ja ennustaa isän kuolinaika.

Eriparisilmäiseksi nimetty sisko taas rohkeni ottaa toisenlaisen roolin ja kapinoida isän hullutuksia vastaan. Kertoja itse oli äidin poika, Joonatan, joka eli symbioottisesti kiinni MS-tautiin sairastuneessa äidissään. Saadessaan ilmoituksen isänsä kuolemasta 5-vuotias poika vastasi ”okei” ja jatkoi autoleikkejään.

Punainen planeetta vakuuttaa kielellä ja kertomuksella

Autofiktiivinen Punainen planeetta liikkuu arkielämän ja harhaisen mielen rajapinnassa. Se yrittää ymmärtää perheenisää, joka asemoi itsensä maailmankaikkeuden keskipisteeksi ja jonka elämän loogisena päätepisteenä oli ennenaikainen kuolema.

Lukukokemus on ravisteleva. Alussa vielä naurattaa, mutta kirjan edetessä melkein itkettää. Lukijana pohdin kahta asiaa: kuinka ihmeessä nämä lapset ovat selvinneet ja missä ihmeessä olivat hyvinvointiyhteiskuntamme kultaiset raamit?

Joonatan Tola on kirjoittanut tärkeän kirjan. Punainen planeetta on kertomus sukupolvien ketjusta. Se on merkittävä teos kuvatessaan suvun perinteitä, pojille asetettujaa vaatimuksia ja käyttäytymismallien periytymistä sekä vahvaa kapinaa perinteitä vastaan. Kirja on kielellisesti taidokas ja kekseliäs, tarkkaa ja terävää, lakonista. Se on ravisuttava ja ajatuksia herättävä teos, joka saa mielen harhailemaan hyvinvointiyhteiskuntamme puitteissa – olisiko jotain ollut tehtävissä?

Ja lopussa minä itkin. Joonatan Tola päättää teoksensa isänsä, Mikko J. Tolan koskettavaan, kaiken kokoavaan runoon sekä upeaan epilogiin.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Otava