Kaikki elämäni kirjat – historiani lukijana  

Tutustuin Instagramissakin kiertäneeseen #historianilukijana-haasteeseen Villasukka-blogissa. Samalla sain bloggaajalta kutsun osallistua haasteeseen.

Heti alkuun on todettava, että en ole aina ollut kova lukija, eivätkä kirjat ole olleet minulle se suosituin loma- tai vapaa-ajan tekeminen. Olen aina ollut hieman malttamaton luonne, joka on halunnut sohvannurkassa lukemisen sijaan touhuta, valmistaa ja olla äänessä. Kärsimättömyys elää minussa yhä. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut nauttimaan myös kirjoista ja malttanut pysähtyä niiden äärelle. Antanut tarinan viedä mukanaan.

Tarinoista olen aina pitänyt. Olen ollut tyypillinen lapsi, se sellainen, jolle on pitänyt lukea aina ne samat, aikuista jo tylsistyttävät sadut. Riviäkään ei äiti tai isä saanut oikaista, sillä huippumuistini ansiosta hoksasin ylihyppäyksen välittömästi.

Olen onnekas, sillä minulle on aina luettu, kouluikään saakka ja osin vielä alakoululaisenakin.

Lempikirjojani olivat Camilla Mickwitzin Emilia ja Oskari -sarja, Tove Janssonin Outo vieras Muumilaaksossa sekä Astrid Lindgrenin koko tuotanto. Lindgrenin kirjojen samaistuttavuus on ollut minusta aina aivan omaa luokkaansa. Lapsen on helppo sijoittaa itsensä ja elämänsä oikeastaan mihin tahansa kirjailijan teokseen.

Minulle on luettu, vaikka olen oppinut lukemaan viisivuotiaana. Olimme äitimme kanssa vatsataudissa kotona, kun äiti tarttui naistenlehteen. Minä kömmin äidin viereen siten, että pystyin katselemaan hänen lukemaansa lehteä. Sitten yhtäkkiä aloin lukea otsikoita ääneen. Ja tämän jälkeen luin tiekylttejä, mainoksia ja maitopurkkitekstejä – oikeastaan ihan mitä tahansa.

Alakouluiässä kärsin eniten siitä, etten ollut hevostyttö. Hevostytöille oli runsaasti tarjolla hevostyttökirjatuotantoa. Se ei kiinnostanut minua lainkaan. Koulun kirjasto oli hieman nuhruinen ja pimeä paikka, jossa oli aivan omanlaisensa haju. En pitänyt siitä.

Kirjastokäynnit olivat minulle pakollinen paha ja välttämätön, lähinnä äidinkielen opetukseen liittyvä, juttu.

Alakoulussa muistan mieltyneeni Anne-Cath Vestlyn Kiira ja lumpeenkukat -kirjaan. Taisin olla viidennellä luokalla, kun sai teoksen isoäitini työtoverilta. Luin sen hetkessä ja käytin sitä lukuisiin kirja-arvosteluihin ja -esitelmiin viidennen ja kuudennen luokan aikana.

Yläkoulussa kirjamaailma muuttui: siirryttiin saduista ja lyhyestä lapsellisesta tarinagenrestä pitkiin ja paatoksellisiin (lähinnä todella tylsiin) teoksiin. Kun oikein muistelen yläkouluaikaa, muistan lukeneeni lähinnä nuortenlehtiä ja ne pakolliset koulunkäyntiin liittyvät romaanit. Kaikenlaisia kansallisteoksia ja perinneopuksia. Ne eivät nuorta ja menevää mieltäni kiehtoneet. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Juhani Ahon Rautatie veivät viimeisetkin rippeet lukemisinnostani muutamiksi vuosiksi.

Pakko kuitenkin lisätä, että äidinkielessä olen aina ollut hyvä. Vaikka en kirjallisuuden ystävä ollukaan ja luin teoksia lähinnä sieltä täältä, osasin kirjoittaa niistä valtavan hyviä esitelmiä ja henkilökuvia. Todistuksessani äidinkieli ja kirjallisuus oli aina kiitettävä.

Lukioaikana kiinnostukseni kirjallisuuteen alkoi heräillä uudelleen.

Kävin jopa melko säännöllisesti Turun pääkirjastossa. Myönnettäköön, että lainaukseni linkittyivät kuitenkin pääasiassa lukion äidinkielen lukukirjoihin, psykologian viitekirjallisuusluetteloihin tai runoteoksiin. Lukiossa muistan lukeneeni aivan järkyttävän klassikkoteoslistan tarjonnasta Milan Kunderan Elämä on toisaalla -teoksen. Valitsin kirjan, sillä se löytyi vanhempieni kirjahyllystä. Halleluja. Se taisi olla ensimmäinen ajatukseni teoksesta. Lopputulemana kirjoitin tästä henkilöhahmokuvaukset ja sain täyden kympin.

Vaikka itse en koskaan lukijaihminen olekaan ollut, lapsilleni olen aina lukenut paljon. Kun sain ensimmäiset lapseni, olin päättänyt, että tulen lukemaan heille päivittäin. Ja niin tein. Pienimmälle luetaan edelleen, jos hän niin toivoo.

Parasta on ollut, kun olen saanut kaivaa omat lapsuuden suosikkini naftaliinista ja koukuttanut lapseni samojen satujen äärelle.

Äänikirjat ovat olleet minun lukuhistoriani ”pelastus”: täytän vapaa-aikani ja hengähdyshetkeni kirjojen maailmalla. Kahdenhengen kirjakerhomme on ollut voimissaan yli kaksi vuotta, ja se on melkein parasta, mitä tiedän. Kirjat ovat minulle vapautta arjesta. Jälleen tulen siihen oman lukemiseni perusajatukseen, että hyvälle tarinalle on aina aikansa ja paikkansa.

Viimeisen vuoden parhaimmistoon ylsivät Hanna Brotheruksen Ainoa kotini, Vera Valan Aprikoosiyöt, Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt, Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta ja Maija Kajannon tuotanto. Olen pitänyt erityisesti myös Lucy Diamondin tuotannosta, Helmi Kekkosen Tämän naisen elämästä sekä Aino Huilajan Pakumatkalla-teoksesta. Sanna Wikströmin Elämä ensin -kirjan epilogi taisi yltää vuoden parhaaksi epilogiksi. Tai parhaaksi epilogiksi ikinä.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Unsplash