Kaikki on peruttu! Sieltä se korona sitten tuli

Otsikko kertoo kaiken olennaisen. Rivien väleistä voi lukea harmituksen, surun ja jonkin katkeruuden tapaisen. Miksi meille ja miksi juuri nyt? Lohduttomimpana tässä koen kolme asiaa: 1) sairastava ja positiivinen en ole minä itse eikä mieheni (eli me joudumme ”sijaiskärsijöiksi” pitkään karanteeniin), 2) pitkään odottamamme pienen pieni lomareissu ystäväpariskunnan kanssa peruuntui ja 3) yhdeksänvuotiaan kesälomareissu mummon ja papan kanssa peruuntui.

Siinä menivät kolmen päivän Ahvenanmaan reissu sekä mökki- ja Helsinki-reissu positiivisen tuloksen myötä.

Olemme kukin tahoillamme odottaneet näitä lähtöjä koko vuoden. Mutta se siitä. Ja kaikesta.

Kaikki on peruttu – elämme karanteenissa seuraavat 14 vuorokautta. Kaksi viikkoa. Olisi (ehkä) helpompi asennoitua asiaan, jos sairastaisi itse, olisi itse liikkunut kylillä, hengaillut kavereiden kanssa, lounastanut pitkän kaavan mukaan, ollut varomaton ja luottanut lähinnä hyvään tuuriin. Mutta nyt positiivinen tulos napsahti oireettomalle Matruusi-pojalle. Testi otettiin, koska hänen piti palata lomiltaan kasarmille.

Positiivinen tulos kilahti Matruusin puhelimeen kolmelta keskiviikkona. Olin vahtimassa yhdeksänvuotiasta ja hänen kaveriaan uima-altaalla. Mies oli tuntia ennen palannut saarimökiltä, Matruusi hengaillut koko päivän yhteisissä tiloissa, ollut vieressä, jutellut, nauranut ja haahuillut ympäri kotia. Poikkeuksellisesti. Tietenkin.

Kun saimme tiedon positiivisesta testistä, ensimmäinen reaktioni oli valtava pettymys: siinä menivät lomat, kahvilakäynnit, ystävälenkit. Siinä menivät viimeiset kaksi kesälomaviikkoa.

Peruimme kaiken, mitä olimme Ahvenanmaan eteen ennakkoon tehneet.

Yhdeksänvuotias alkoi itkeä. Minä heti hänen peräänsä. Istuin olohuoneen isolle valkoiselle matolle ja itkin, välillä huusin, sitten voivottelin ja lopuksi kiukuttelin. Syytin Matruusia ja miestä. Yhteiskuntaa. Itseänikin. Taannuin muutamissa minuuteissa uhma- tai teini-ikäisen tasolle.

Tätä minä olin pelännyt ja tämän olin aavistanut. Jossain vaiheessa tauti meille rantautuu.

Sitten nousin. Pyyhin kyyneleet. Hain meille kaikille maskit, halasin yhdeksänvuotiasta, soitin tartuntatautiasiantuntijalle ja sain ohjeet. Onneksi soitin, sillä jäljityksessä on asiantuntijan mukaan ruuhkaa. Saimme ohjeet positiivisen tuloksen saaneen eristämisestä, siivouksesta ja karanteenissa olevien testauksesta. Se tapahtuisi vasta kuudentena päivänä positiivisen tuloksen saaneen testipäivästä. Merkitsin päivän muistiin. Toinen elokuuta.

Kysyin noin joka kolmas minuutti Matruusilta, onko oireita. Ei ollut.

Kun katsoin häntä, minua alkoi itkettää. Olin juuri syyttänyt ja soimannut ja kertonut arvanneeni tämän. Hän hoki, että ei tälle mitään voi. Ja oli oikeassa. Ei voi.

Puolessa tunnissa tuloksesta saimme tietää, että kaveritkin olivat sairastuneet, osalla oli jo positiivinen testi. Kaikessa kuohunnassa olin heti yhteydessä kahteen ystävään, Matruusi-pojan kavereiden äiteihin, ja sekunnissa me ymmärsimme toisiamme. Lohdutimme, ihmettelimme ja tsemppasimme. Me olimme yhteisen äärellä. Tunti testituloksesta uskalsimme heittää vakavan asian äärellä mustaa huumoria. Yksi vitsaili, että avioerohan tällaisessa karanteenissa tulee, toinen ilmoitti hakevansa välittömästi Lidlistä pikatestejä ja lohdutuspullaa, ennen kuin tauti iskee ja karanteeni veisi kaupassa käymisen ilon.

Tein ruokaa, vaikka vatsassa kiersi, ruokahalu oli olematon ja kurkussa tuntui pala. Koronapositiivisuudella on selkeästi samanlaisia seurauksia kuin täi-ilmoituksella: oireet tulevat heti, vaikka minkäänlaista tautia tai ötökkää ei olisikaan. Ruokailun jälkeen saimme eristettyä positiivisen muiden positiivisten kanssa yhteen asuntoon. Ilta meni siivotessa. Välillä itkin. Kerran kävin rähisemässä miehelle alakerrassa omaa pettymystäni ja välillä puhuin puhelimessa ystäväni kanssa. Kun minua alkoi itkettää, hän itki kanssani.

Yhdeksänvuotias koputti olkapäätäni viimeistellessäni kylpyhuoneen desinfiointia: ”Äiti, voidaanhan me mennä yhdessä metsään kävelylle!”

Ja niin me menimme. Oli hiljaista. Lapsi varmisti ainakin kolmesti, pääseehän hän lomalle, kun karanteeni olisi ohi. Nyökyttelin. Kyllä me jotain keksitään. Palasimme kotiin. Ovenkahvassa roikkui pieni pussukka. Se oli täynnä Pätkiksiä. Se oli lohdutus yhden pojan kaverin äidiltä. Itkin. Kiitin ja sain ihanan vastausviestin: ”Ei sellaista pimeää eikä pulmaa, etteikö Pätkis edes hetken helpotusta toisi.”

Ilta oli harmaa. Ihan kaikkinensa. Lapsi hyräili Lauri Tähkän Tulkoon mitä vaan, ja minä itkin jälleen. Mietin, että alkaa oppia, tuo ihana yhdeksänvuotias.

Lukee tunnelmaa kuin avointa kirjaa.

Tähän on tultu. Ja tässä ollaan seuraavat 14 vuorokautta.

Minna

Näistä postauksista voit lukea muita korona-aiheisia kirjoituksiani:

”Mikä sua siinä koronassa pelottaa?”

Rokotettu! Paljon vouhotusta koronarokotteesta

Kuka pelkää koronaa? Tarina ystävän sairastumisesta

P.S. Kun alkuharmituksesta ja pettymyksestä selvitään, nostaa pelko päätään – kuka sairastuu seuraavaksi? Samalla pohdin (ja pohdimme ystävien kanssa pitkälle alkuyöhön), miten on mahdollista, että jäljityksessä on viiden tai kuuden päivän viive? Miten on mahdollista, ettemme ole lainkaan varautuneet siihen, että heinäkuussa koronatilanne saattaa iskeä kovaa? Tässä tilanteessa on selvää, että tautitapaukset lisääntyvät. Mitään virallista tietoa ei ennen tuota viidennen tai kuudennen päivän soittoa saa. Ei edes virallista määräystä karanteenista.

P.S. 2. Onneksi olen tottunut kotihuudeihin ja kotitreeneihin, ja lenkille pääsee yksin tai kaksin yhdeksänvuotiaan kanssa paikkoihin, joissa ei ole muita ihmisiä. Voimme myös pyöräillä, ja mies lupasi saarimökkireissun, jos terveinä pysytään. Mökkikin alkoi kuulostaa antimökkeilijästä ihan jees ratkaisulta yhtäkkiä…