Lomahetkiä, joita en somettanut enkä syksyllä muistele…
Opettajan lomani on pitkä. Se on toki ihanaa, palauttavaa ja erityisen vapauttavaa – ajoittain kuitenkin myös tappavan tylsää. Se on tappavan tylsää yleensä silloin, kun lomasta on kulunut viitisen viikkoa ja kun sen viettää tiiviisti yhdessä kymmenvuotiaan lomailijan kanssa, koska mies tekee melkein koko kesän ainakin osittain työtä eli on niin sanotusti poissa lomakuvioista. Niin, ja kun sataa. Tai tuulee. Tai on pilvistä.
Someen ja blogiin olen koonnut loman huippuhetket: toukokuisen Kreikan-matkan, juhannuksen mökkeilyt, veneretken Maarianhaminaan ja aikuisten neljän päivän loman Palmaan. Julkiseksi ovat päätyneet myös jokapäiväiset fillariretket, aurinkoisten päivien kahvittelut ja jäätelön maistajaiset, kesäkukkaviritelmät, viikonloppukimput, kodin pinottomat nurkat, lapsen yleisurheilusaavutukset sekä esimerkiksi yksinäisten hetkieni terassi-lattet jokirannassa.
Juliaihminen julkaisi taannoin postauksen, jossa hän listasi niitä hetkiä, joita ei aio myöhemmin muistella. Minusta teksti oli erinomainen. Päätin oitis, että kokoan blogiini samankaltaisen jutun.
Tässä teille hetkiä ja tunnelmia, joita en aio muistella ja joihin some-kamerat eivät koskaan yltäneet
Koti on kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Aurinko on mennyt pilveen. Naapurin lapset ovat mökeillään tai muissa menoissaan. Pitäisi siivota. Voisi lähteä fillaroimaan. Kohta sataa kuitenkin. Istun sohvalla ja vajoan. Lapsi vinkuu, ettei ole mitään tekemistä. Hän on oikeassa. Tylsä kesä.
Meillä ei ole koskaan mitään. Siitä on hyvä lähteä vääntämään miehen kanssa. Etenkin, kun viikko sitten palasimme pieneltä retkeltämme Maarianhaminasta ja pian edessä on kahdenkeskinen loma Palmaan.
Haluaisin ehdottomasti olla ihminen, joka osaa nauttia tylsyydestä. Mutta en ole. Minä pidän aktiivisuudesta, siitä, että on tekemistä, näkemistä ja kokemista. Lähiulkoilut, kävelylenkit, kotitreenit, siivous, fillariretket, mustikkametsä ja uimalaretket riittävät. Kunhan on jotain. Ja kunhan kuitenkin voi vain haahuilla.
Olen ristiriitojen nainen.
Haluaisin myös olla kuin mieheni (tai äitini), joka osaa vain olla ja joka pitää sängyllä loikoilemisesta sunnuntaisin niin paljon, että voi viettää siellä aikaansa monta tuntia aamiaisen jälkeenkin. Voi taivas sentään. Raskasta.
Aamuisin on hyvä: aamukahvia, uutisten lukua, odottava tunnelma. Aamuisin on hyvä, jos toisen herätyskello ei soita torkkuhälytyksiä viiden minuutin välein niinä aamuina, jolloin kenenkään muun ei tarvitse herätä seitsemältä. Lopputuloksena minä nousen 45 minuutin kuluttua, ja kellonsoittaja jatkaa torkkumista vielä vartin. Tämä on hirvittävintä ikinä. Torkuttaminen.
Iltaisinkin on hyvä, jos lapsi a) menee ajoissa nukkumaan ilman minkäänlaisia vääntöjä, b) on saanut tuhlata kaiken energiansa päivällä eikä jaksa venkoilla hampaiden pesun ja suihkun kanssa, ja c) on syönyt iltapalansa ripeästi ja ollut oma-aloitteinen oman sänkynsä raivaamisessa. Usein nämä kolme kohtaa eivät täyty, jolloin minun pitää olla promoottori ja huudella ohjeita joka kolmas minuutti. Tuntuu kuin puhuisi seinille. Oma ilta venyy, ja se on raskasta.
Sillä minä haluan viettää omaa aikaa edes iltaisin. Omaa tai parisuhdeaikaa, ihan sama, kunhan saan ei-vielä-liian-väsyneen hetken ilman lasta tai lammasta.
Päivälläkin on usein hyvä. Mutta.
”Äiti, mulla ei ole mitään tekemistä!”
”Äiti, kato! Äiti, kato! Äiti, kato! Äiti, kato, kun mä tanssin, piirrän, luen, ilmeilen, heilutan käsiäni, vihellän, hypin, temppuilen, teen kärrynpyöriä, juon vettä pillillä, puhallan saippuakuplia, paistan perunoita, soitan pianoa, avaan oven, kastan kukkia, sovitan aurinkolaseja…äiti, kato!”
Monesti loman aikana tuntui, että aivan kohta kasvatan siivet selkääni ja lennän v*uun täältä. Ja koska äiti-ihmisenä saatan edes ajatella näin, olen varmasti huono ihminen. Tätä voin sitten märehtiä seuraavat kuukaudet. Tai vuodet.
Näistä hetkistä en ottanut kuvaa someen. Enkä siitä, kun kodinhoitohuoneen pöytätaso täyttyi pyyhkeistä, sukista ja kaikenkarvaisista kesävaatteista. Joita kukaan ei oikein (suunnitelmista huolimatta) jaksanut viikkailla kaappeihin.
Kaiken kruunasi toisen jääkaappi-pakastimemme totaali pimahtaminen 30 asteen helteillä. Sekin taisi olla jonkin sortin kesäkosto minulle kuumien ja aurinkoisten kesien rakastajalle, joka olin juuri (oikeasti!) täyttänyt sekä jääkaapin että pakastimen viikon ruoilla uurastettuani liki tunnin aivan liian viileässä ruokakaupassa.
”Mikä täällä haisee?” Jääkaappi. Koko koti haisee jotenkin kummallisen vanhentuneelta.
”Mikä täällä haisee?” Paistoin munakasta, eikä kymmenvuotias voinut sen jälkeen elää. Tilannetta ei voinut korjata millään tavalla. Tuuletus ei auttanut asiaa, koska hellekelit.
”Mikä täällä haisee?” Eteisen roskat. Ne, joita kukaan ei (suunnitelmista huolimatta) jaksanutkaan viedä ajoissa pihan roskikseen.
Aikuisten lomamme oli ihana. Kaikin puolin. Yhtenä aamuna kuitenkin istuimme kahden hotellin aamiaisella. Hetki oli minusta ainutlaatuinen ja tunnelmallinen. Minulla oli paljon asiaa. Mies luki kännykästä uutisia. Puhuin. Vilkuttelin. Köhin. Mutta ohi meni.
Aloin puhua siitä, miten kännykät sotkevat ihmissuhteita. Miten ihmisiä eivät kiinnosta enää toiset ihmiset.
Miten sosiaalisesta mediasta on tullut niin kiinnostava ja koukuttava, että Iltalehden (tai Iltasanomien, en muista kumpi lehti oli kyseessä) mukaan parisuhteen hoitaminen jää kaikin tavoin hyvin vähäiselle, koska jengi jää jumiin some-piirinsä – jopa itselle liki tuntemattomien ihmisten! – lataamiin hetkiin, kuviin ja juttuihin. Että ei enää kiinnosta se toinen ihminen siinä. On riittävästi virikettä muutenkin.
Hetken on hiljaista. Kännykkä tipahtaa pöydälle ja se laitetaan äänettömälle. Sitten kerron miehelle, että tämä on hyvä esimerkki sellaisesta jutusta, joka päätyy Juliaihmiseltä soveltamaani blogijuttuun. Mies nyökkää.
Tähän on tultu.
Minna
P.S. Soutukuva on idyllinen. Onneksi ette näe hetkeä viisi minuuttia otoksen jälkeen. Lapsi soutaa vimmatusti toiselle puolella sijaitsevaan mökkisaareen, mutta ei vain millään osu laituriin. Siitä se riemu sitten repesi, ja koko saaristo kaikui.