Minkälaisissa hetkissä tunnet olevasi elossa?

Näin kysyttiin Twitterissä taannoin. Hengittämisen mainitseminen kiellettiin, muuten twiittaajilla oli sananvapaus. Luin aamukahvilla kaikki liki sata vastausta ja pohdin samalla omaa vastaustani – milloin minä tunnen olevani elossa?

Suurin osa Twitter-kysymykseen vastaajista totesi suurien tunteiden olevan elossa olemisen takana. Liikutus, rakkaus, onnellisuus, suru ja ilo saivat tuntemaan, että hengissä ollaan. Yksi twiittaja kirjoitti, että oman lapsen kasvun seuraaminen sekä se, että tajuaa lapsella olevan kaiken hyvin, tuottavat huojennusta ja mielihyvää, onnen tunteita. Ja tämä, jos jokin, on vahva elossa olemisen merkki.

Tunneasioihin on helppo nyökytellä: on sitten kyse ilon tai surun kyynelistä, liikutus pitää vahvasti maan kamaralla. Jalat painavat ja pää pysyy pystyssä. Jokaisen hengenvedon voi tuntea. Itseään ei tarvitse nipistellä.

Osalle tunne hengissä olemisesta syntyy toisista ihmisistä. Siitä, että saa viettää aikaa ystäviensä, perheensä, puolisonsa, lastensa ja työtovereidensa kanssa. Henkinen yhteys toisiin ihmisiin tuottaa hetkessä elämisen tunteen, samoin se, kun tuntee, että on samalla aallonpituudella jonkun toisen kanssa.

Yhteys taitaakin olla yksi taikasana tähän asiaan liittyen. Sillä, kenen kanssa tunteen saavuttaa, on väliä.

Yksi isoäiti-ihminen puki tämän kauniisti sanoiksi: ”Kun lapsenlapsi ottaa kädestä kiinni kävellessämme jokirannassa, katsoo silmiin ja sanoo samalla: mummi, sä oot ihana.” Tässä yhdistyvät vahva tunneside, tärkeä ihmissuhde ja vahva yhteys toiseen ihmiseen. Tällaisissa hetkissä minäkin tunnistan itsessäni voimakkaan onnen tunteen, sellaisen, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Myös luonto ja liikkuminen saavat maadoittumaan. Suomen neljä eri vuodenaikaa, erityisesti kesä, kirvoittavat nuuhkimaan ilmaa ja saavat toteamaan, että elämä on ihanaa. Vuodenaikoihin linkittyvät tiiviisti pulahdukset mereen, järveen tai lähilampeen. Laiturilla vietetty saunan jälkeinen hetki ennen kastautumista mereen tai järveen sekä veden alkuviileys saavat aikaan elämää. Tai ainakin tunteen siitä, että on elossa. Muutaman twiittajan mukaan syksy ja syksyinen myrsky aaltoineen sekä pitkät metsäkävelyt saavat kokemaan saman.

Toisille – myös minulle! – elossa oleminen on ääniä, vilinää, tekemistä. Uusia alkuja ja jotakin odotettavaa. Olen elossa erityisesti kesäisin ihmisten ja hyvien keskustelujen keskellä, Turun keskustassa, jokirannassa ja maauimalassa. Hetkinä, joina tiedän, että kohta tapahtuu jotakin.

Toisaalta rakastan omaa rauhaa, hiljaisuutta ja hetkiä ennen nukahtamista. Nautin hiljaisista kesäaamuista, siitä, kun aurinko paistaa aamusta alkaen ja lämmittää ilman helteiseksi. Pidän aamun viimeisestä yksinäisestä hetkestä, hetkestä muutamia minuutteja ennen kuin toiset heräävät.

Ollaan eräänlaisessa lakipisteessä. Tunnen olevani elossa.

Vastauksissa korostuivat lisäksi seuraavat seikat: seksi, nauraminen, tuoksut, hyvän kirjan lukeminen, nousuhumala hyvässä seurassa, puukiukaan ritinä, kirjoittaminen, luomistyö, urheilusuoritus.

Myös arki kannattelee, saa elämään. Yhteiset hetket perheen kanssa, arkiaskareet ja harrastukset ovat elämän ja elossa olemisen tärkein ydin. Tästä olen täysin samaa mieltä! Ja siitä, kun tulee hyvä flow kirjoittamiseen tai saa työprojektin kunnialla päätökseen, tuntee vahvasti elävänsä.

Tähän on tultu.

Minna