Nämä päivät ovat raskaita

Näin ajattelin kirjoittaa omasta ja mieheni toipilasajasta. Siitä, miten päivät toistavat itseään ja miten pienet näppärät pyynnöt ja kaikenlaiset ikään-kuin-hoitotoimenpiteet alkavat ärsyttää. Nämä päivät ovat olleet pitkiä. Kelloa on katsottu. Olen lähtenyt ajelemaan, kävelemään, kauppaan, apteekkiin ja alakertaan päästäkseni hengähtämään. Kerran menin saunomaan, vaikka en saunojaihminen olekaan – siellä sain olla hetken yksin. Nämä päivät ovat olleet väsyneitä, pitkävetisiä ja jollakin oudolla tavalla tyhjiä.

Mutta sitten.

Viime torstaiaamuna Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota oli alkanut.

Pimeä maisema merelle

Yhtäkkiä oma elämä, toipilasaika, miehen passaaminen, ummehtunut koti-ilma, siivoton makuuhuone ja kaiken kaikkiaan varsin pienet ympyrät eivät enää tuntuneetkaan ärsyttäviltä, kurjilta tai pitkästyttäviltä. Näinä päivinä omat murheet – ne maailman pienimmät ja pian ohimenevät – tuntuvat niin pieniltä, että sanat eteisen sepelistä, kaiken kastavasta vesisateesta ja toipumisajan rajoitteista kannattaa nielaista ennen ääneen vouhottamista. Nämä päivät ovat raskaita.

Ne ovat erikoisia, ilottomia ja pimeitä. Kevätaurinkokaan ei niitä pelasta.

Sydämeni ja sympatiani ovat Ukrainassa, mieli palaa toiseen maailmansotaan. Yläkoulun kahdeksannen luokan historian kirjassa kerrottiin, miten Hitler varustautui sotaan, liitti naapurimaita Saksaan, ja niin toinen maailmansota käynnistyi Saksan hyökätessä Puolaan vuonna 1939. Käyn mielessäni läpi maailman sodan syitä ja syntyä sekä jälkiseurauksia. Jälleenrakennusta. Meillä on edessämme pitkä tie.

Eniten surettavat nuoret. Ensin tuli koronapandemia, nyt he joutuvat näkemään ja kokemaan sodan. On selvää, että tämä kaikki jättää jälkensä ihan samalla tavalla kuin aiemmat sodat, 90-luvun lama ja yhä edelleen riehuva ja muuntautuva koronavirus.

Nuorten arki muuttuu ja mieli järkkyy.

Heti toiseksi eniten surettavat ne vanhukset, jotka ovat jo kerran sodan eläneet. Toiset heistä rintamalla, toiset evakossa. Osa on menettänyt isänsä tai isoisänsä rintamalla. Kaikki heistä ovat joutuneet kokemaan sodan kauhun.

Muistan nyt 91-vuotiaan isoäitini kertoneen evakkomatkasta. Hän oli tuolloin 10-vuotias. Hevoskärryn perään äidin ja sisarusten lisäksi oli nostettuna vanha puinen keinutuoli. Matka oli pitkä ja harmaa. Kun havahduin muistelmistani, päätin, että päivän tärkein to do olisi ”Soita mummolle!”

Sinivioletti maisema merelle

Nämä päivät ovat raskaita. Kun näen uutisista ja ajankohtaisohjelmista Ukrainan hätää, kellareihin majoittuneita perheitä, synnyttäviä äitejä ja toivottomia lasten katseita, tämä kaikki tuntuu musertavalta. Kaiken alleen jättävältä.

Mikä ylläpitää näin järjetöntä pahuutta?

Ulkoministeri Haavisto kehotti suomalaisia rauhoittumaan, sillä Venäjä ei uhkaa tällä hetkellä meitä. Yritän tuudittautua tähän muistutukseen –  en voi kuin elää päivän kerrallaan. Yritän myös ylläpitää toivonkipinää, toivoa parasta. Olen päättänyt kuunnella, katsella tai lukea sotauutisia kahdesti päivässä, sillä jatkuva seuraaminen johtaa nopeasti uutisähkyyn. Tarvitsen tietoa ja janoan sitä, mutta rajansa kaikella.

Yritän ylläpitää normaalia arkeamme (tai tätä seminormaalia toipilasarkea). Teen töitä, tapaan ystäviä, lenkkeilen, teen kotitreenejä ja yritän saada sodan pois mielestäni. Touhuan kymmenvuotiaan kanssa ja huolehdin omaan laiskaan tahtiini huushollistamme.

Onneksi olen saanut jo palata sairauslomalta töihin!

Tähän on tultu.

Minna

puheenaiheet ajattelin-tanaan oma-elama ystavat-ja-perhe
Kommentit (6)
  1. Kaunismäessä
    3.3.2022, 23:43

    Joudun itsekin rajoittamaan uutisten seuraamista, kun ahdistuin niin paljon. Lapsilla on odotettu talviloma ja haluan myös, että he pääsevät nauttimaan lomasta ilman aikuisten jatkuvaa sotapuhetta.

    1. Juuri näin, lapsia on pakko suojella, oman arkisen elämän on jatkuttava. Pitää yrittää löytää pieniä ilon hetkiä joka päivä!

      Minna

  2. Mulla päättyi erittäin vaativa ja työllistävä 3-vuotinen projekti juuri tammi-helmikuun vaihteessa. Työkuorma on juuri pienentynyt normaaliin ja ajattelin palautua henkisesti ja fyysisesti. Sitten iski tämä sotatilanne ja se olisi huomattavasti helpompi ohittaa tekemällä isoa kuormaa ja ylipitkää päivää. Nyt hakeudun uutissivustoille tuon tuostakin, nukun edelleen pätkissä ja huonosti, mutta huonot unet ja valvomiset johtuvat ydinsodan tai Venäjän hyökkäämisen pelosta.
    Lapsuuden kylmän sodan muistot mielessä, älä koskaan luota Venäjään, ne hyökkäävät Suomeen ja vievät osan pois (niin kuin veivätkin), ydinpommi räjähtää ja kaikki loppuu.
    Katsoin juuri ihan muusta syystä omaa 7-vuotis ystäväkirjaa. Siellä kohta Inhoan, suurin osa luokkatovereistani inhosi sotaa, joku jopa ydinsotaa. Tämä siis vuonna-82.
    Kevennykseksi liian raskaaseen postaukseen, itse inhosin hämähäkkejä!

    1. Voimia tähän rikoiseen ja pelottavaan aikaan! Elämässä tuntuu kaikki menevän siten, että juuri, kun ajattelee hukaisevansa, nurkan takana on seuraava stressitekijä. Koitetaan pitää arkea yllä ja toivotaan parasta!

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *