Sano se ääneen -postauksia toivottiin blogin synttäripostauksessa. Kysyin somessa toiveaihetta syksyn ensimmäiseen Sano se ääneen -postaukseen. Teini-iän kulmakivet ja niiden ratkaisut voittivat tiukassa skabassa esivaihdevuosioire-aiheen.

Heti alkuun kirjaan jonkinlaisen disclaimerin: kaksitoistavuotiaan kanssa emme (vielä) elä teinihelvetissä, vaikka teini-iän elkeitä jo havaittavissa onkin. Tuonkin tässä postauksessa esille omia kokemuksiani nyt jo aikuisten poikien teini-ikähelveteistä sekä tutkittua tietoa siitä, miksi elämä murrosikäisen kanssa on hankalaa, haastavaa ja kummallista.

Ja mikä tärkeintä, jaan jonkinlaisia ratkaisuja kiperiin tilanteisiin. Ne eivät varmasti toimi kaikille ja kaikkialla, mutta jollekin ne voivat tuoda edes palan rauhaa muuten kaoottiseen arkeen.

1 Lapsen tahto – teinin tahto

Aloitan toteamalla ääneen yhden perustavanlaatuisen totuuden teini-ikäisen lapsen kanssa elämisestä: lapsella on oma tahto. Seuraavaksi mainitsen, että tämä koskettaa ihan minkä tahansa ikäisen lapsen kanssa elämistä. Lapsen tahto vain muuttuu ajan kuluessa. Tässä voisi käyttää tutummin ilmaisua ”ikävaihe”. Vauvat tahtovat ruokaa, unta, läheisyyttä ja vuorovaikutusta, perustarpeiden tyydyttämistä.

Teinikäinenkin tahtoo. Ihan samoja asioita. Hän haluaa. Pyristelee. Rimpuilee. Yrittää irrottautua. Lopulta teini itsekään ei tiedä, mitä hän tahtoo ja miksi. Argumentit ovat löyhiä, eikä niillä juurikaan suuria väittelyitä voiteta.

Voimakas tahto ja sen näyttäminen ovat osa nuoruuteen liittyvää kyseenalaistamista. Teinit alkavat kyseenalaistaa auktoriteetteja ja haluavat tehdä päätöksiä itsenäisemmin. Kaiken keskiössä on identiteetin rakentaminen. Teinit haluavat tulla kuulluiksi ja otetuiksi vakavasti päätöksenteossa. Vaikka argumentit olisivatkin löyhiä.

Erityisesti murrosiässä tunteet saattavat kuohua voimakkaasti ja vuorovaikutus voi muuttua vaikeammaksi. Tämä taas johtaa ristiriitoihin erityisesti perheenjäsenten välillä, kun vanhemmat joutuvat tasapainottelemaan rajoittamisen ja vapauden antamisen välillä.

Ratkaisu tahto-kohtaan on melko yksinkertainen: Valitse taistelusi, pidä puolesi ja aseta rajat. Rajojen on hyvä olla sekä sopivat teini-ikäiselle että sovellettavissa tiukan paikan tullen. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin vinkata, että ”et saa enää ikinä mennä kavereiden kanssa ulos kahdeksan jälkeen” tai ”olet koko viikonlopun arestissa pohtimassa käytöstäsi” eivät välttämättä toimi teinin kanssa. Ikinä, koskaan tai koko viikonlopun ovat etuliitteitä, joita en suosittele käyttämään. Näin suojelet eniten itseäsi.

En itse myöskään rajoita ulosmenoa tai harrasteita, harvemmin kavereidenkaan kanssa olemista – ne ovat teini-ikäiselle elämän suola, enkä ole omille lapsilleni koskaan tietoisesti asettanut omilla rangaistuksillani tai ”opetuksillani” ulkopuolelle jäämisen tunnetta.

2 Tarve tulla nähdyksi

Tarve tulla nähdyksi liittyy vahvasti ensimmäiseen kohtaan. Teinillä – kuten ihmisillä joka ikävaiheessa elämänkaarensa aikana – on tarve tulla nähdyksi. Lapsi, erityisesti teini, tekee oikeastaan mitä tahansa tullakseen nähdyksi. Hänelle kelpaavat sekä myönteinen palaute että kielteinen huomio.

Esikoisemme oli aikanaan lapsi, jonka murrosikä oli yhdellä sanalla sanottuna kammottava. Se oli sitä erityisesti siksi, että hänelle kelpasi kaikenlainen ja kokoaikainen huomio. Hän myös vei omalla käytöksellään ja toiminnallaan huomion kaikesta muusta ja kaikista muista. Tämä oli ehkä raskainta, mitä olen kokenut teini-ikäisen kanssa.

Riidat olivat jokapäiväisiä, ja huutomme kantautui pihan perälle saakka. Teini tiesi, mistä naruista vetää, ja minä leimahdin liekkiin nanosekunnissa. Olen valehtelematta antanut aikaa näille yhteisille ei-lainkaan-rakentaville dialogeillemme niin paljon, että taaksepäin katsoessa hirvittää. Muistan laskeneeni minuutteja, tunteja, päiviä ja viikkoja siihen, milloin murrosikä ja teini-ikä hänen kohdallaan päättyvät. Ja onneksi ne päättyivät.

Ratkaisu tarve tulla nähdyksi -kohtaankin on melko yksinkertainen: Valitse taistelusi, pidä puolesi ja aseta rajat. Neljäntenä vinkkinä kirjaan ehkä sen kaikkein tärkeimmän, katsele, kuuntele, keskustele. Kerro, että rakastat. Eivät nämä siinä ei-niin-rakentavan dialogin keskellä mieleen muistu eivätkä liiemmin lohduta, mutta tilanteen mentyä ohi ehtii ihan hyvin paikkailemaan.

Ja jotta ei tarvitse paikkailla, tätä viimeistä neuvoa on hyvä kantaa mukanaan ja muistaa kaikissa lapsen ikävaiheissa, arkisissa kohtaamisissa. Avoin kommunikaatio ja luottamuksen rakentaminen ovat kaiken a ja o.

Loppuun mainitsen vielä itseäni valtavasti kannattelevan kaneetin: Elämässä nyt vain sattuu kaikenlaista, ja elämään mahtuu kaikenlaista. Sellaista se on. Tämä mantranomainen toteamus kannattelee sellaisina hetkinä, kun joutuu pohtimaan, että miten h*lvetissä tämäkin taas on mahdollista.

3 Mielen myllerrys

Kolmantena teinitotuutena mainitsen mielen myllerryksen, jota jo pian kolmetoistavuotiaankin kohdalla on havaittavissa – mukavat hetket muuttuvat nopeasti surkeiksi, surkeasta siirrytään yhtä nopeasti mielettömään innostukseen, jonka jälkeen tilanne saattaa olla hetken melko vakaa. Ovia meillä ei paiskota, mutta tiedän kokemuksesta, että oman huoneen ovi alkaa pian olla yhä useammin kiinni. Se surettaa minua jo nyt.

Mielen myllerrys liittyy moneen asiaan. Teini-ikä on intensiivinen ja usein haastava elämänvaihe, jossa nuoren mielessä tapahtuu monenlaista. Murrosikä on täynnä fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia muutoksia, jotka vaikuttavat voimakkaasti nuoren ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen jopa vuosien ajan.

Käynnissä ovat hormonimuutokset, kasvupyrähdykset ja vanhemmista irtaantuminen. Samalla nuorella on sosiaalinen tarve liittyä yhteisöihin ja kavereihin, ja ryhmäpaine voi pahimmillaan aiheuttaa monenmoista ahdistusta ja mielen myllerrystä. Kaiken kruunaa se, että nuori (kuin nuori) kokee vanhempansa noloina.  Ilmiön taustalla on ainakin se, että eri sukupolvien maailmankatsomukset ja kokemukset ovat erilaisia. Kun vanhemmat eivät ymmärrä teinin arkea tai esimerkiksi uutta teknologiaa, se luo etäisyyttä ja aiheuttaa turhautumista molemmin puolin.

Ratkaisuina mielen myllerrys -kohtaan on pakko todeta kliseisesti, että maailma muuttuu, kuomaseni. Se käsittää vinkin siitä, että ennen kuin tulistuu tai alkaa latelemaan teinille uusvanhoja sääntöjä ja neuvoja siitä, miten mieli säilyy iloisena, muistaisi, että me elämme ihan eri maailmassa kuin 20, 30, 40 tai 50 sitten.

Myös ratkaisujen kaikkinensa on oltava erilaisia. ”Kun minä olin sinun ikäisesi…” -jauhaminen kannattaa ainakin unohtaa. Keskittyminen nuoreen ja hänen tarpeisiinsa on tässäkin kohdassa avainasemassa. Jos ja kun omat neuvot, apu ja ymmärrys eivät riitä, pidä kynnys matalana ottaa yhteys ammattilaisiin.

 4 Ainainen huoli

Neljänneksi ja viimeiseksi kulmakiveksi ja totuudeksi kirjaan kohdan, joka linkittyy erityisesti meihin vanhempiin ja huoltajiin: ainainen huoli. Vanhemman huoli on vakio, se ei lopu koskaan. Niin se vain on. Vanhemmat kantavat jatkuvaa huolta siitä, että heidän lapsensa ovat turvassa, terveitä ja onnellisia.

Teinielämän suuret huolet ja murheet linkittyvät usein lapsen käytökseen, tekemisiin tai tekemättä jättämisiin sekä koulunkäyntiin.  Huolet ovat usein yhteydessä siihen, että me murehdimme lapsen ja nuoren tulevaisuudesta. Kun vauva-aikana huolta aiheuttivat ravitsemuksen laatu ja unen riittävyys, vaatekerrosten määrä pakkasella tai se, kasvaako ja kehittyykö lapsi omalla käyrällään, teini-iässä näiden rinnalle (kyllä, rinnalle, ei tilalle) hiipii huoli lapsen sosiaalisista suhteista, valinnoista ja tulevaisuudesta.

Huoli ei ole vain huolta, vaan sillä on kytkös syyllisyyteen ja omaantuntoon. Uskallan väittää, että jokainen vanhempi tunnistaa tämän kytköksen. Huoli ja syyllisyys liittyvät pitkälti vanhemman tai huoltajan sitoutumiseen sekä vastuuntuntoon ja rakkauteen lastaan kohtaan. Ne nousevat esiin monissa eri tilanteissa ja monista eri syistä – ja ne voivat olla sekä rakentavia että kuluttavia.

Olen itse onnellinen erityisesti yhdestä asiasta, siitä, että en ole kova murehtija tai huolehtija. En valvoi öitäni enkä lasteni hyvinvointia jatkuvasti. Luotan herkästi ja helposti lapseni sanomisiin ja tekemisiin. Vaikka olen tunneihminen, jokin vipstaaki minulta puuttuu suhteessa jatkuvaan huoleen ja huolehtimiseen. Ja koska en murehdi ja huolehdi kokoaikaisesti, en myöskään koe jatkuvaa kontrollintarvetta lapseeni/lapsiini. Se taas helpottaa nuoren itsenäistymistä.

Näin kaksi teini-ikää jo selättäneenä on helppo huudella, että on tärkeää muistaa, että huoli, syyllisyys ja riittämättömyys kuuluvat vanhemmuuteen siinä, missä rimpuilu, vastuuttomuus, sotkuisuus ja huono käytös kuuluvat murrosikään.

Ratkaisun väitän olevan jälleen melko helppo: valitse taistelusi (huolesi), hyödynnä katastrofiajattelua, pohdi, mitkä asiat ovat oikeasti sellaisia, joista kannattaa olla huolissaan. Se, pukeeko lapsi pipon päähänsä pakkasaamuna tai selviääkö hän yhdestä matematiikan kokeesta hyvällä tasolla ovat asioita, joiden vuoksi yöuniaan ei kannata menettää.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Kaikki paitsi oman tyttären kuva Unsplas, pääkuvan koonti tehty Canvalla.

Lähteinä hyödynnetty:

Erikson, Erik H. 1980. Identity and the Life Cycle. New York: W. W. Norton & Company.

Mattila Leea & Manninen Janna. 2024. Teinin mieli – opi ymmärtämään nuorta. Gummerus.

Nurmi, Jari-Henrik 2008. Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Paula
Lyytinen, Mikko Korkiakangas ja Heikki Lyytinen (toim.), Näkökulmia kehityspsykologiaan
– kehitys kontekstissaan. Helsinki: WSOY.