Oodi luokanopettajille

Koulut ovat päättyneet, kesälomat alkaneet. Kaksitoistavuotias päätti alakoulunsa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Se päivä oli tunteikas, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Kun istuimme puolisoni kanssa Vartiovuoren kesäteatterin katsomossa odottamassa kevätjuhlan alkua tuona lauantaina, katselin opettajien ja oppilaiden iloista meininkiä.

Vaikka takana oli jälleen yksi lukuvuosi, ei väsymystä tai rasittuneisuutta voinut aavistaa opettajista – he hymyilivät, puhuivat lapsille ystävällisesti, ohjasivat ja huolehtivat. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire minnekään. Huomioin myös, että opettajilla ja ohjaajilla on oma tiivis työyhteisönsä, he puhuvat toisilleen ja nauravat ääneen. Tunnelma oli välitön.

Lapsi ojentaa kukkia

Opettajat olivat koonneet – kuten jokaisessa aikaisemmassakin juhlassa – kolmen hengen bändin. He soittivat, lauloivat ja toimivat ”esilaulajina” eturiveissä istuville lapsiryhmille. He ohjasivat lavalle nousevia oppilaita ja säestivät yhteislauluja.

Kun oppilaat oli saatu riveihin, jokaisen luokan opettaja varmisti rivinsä ja hiljensi jollakin sopivalla tavalla oman ryhmänsä. Ja lapset hiljenivät.

Totesin miehelleni jo ennen alkulaulun alkua, että nämä ovat sellaisia tyyppejä, jotka on luotu tähän hommaan, tähän työhön ja näiden lasten pariin. He ovat aivan varmasti ainakin jollakin tasolla kutsumusammatissaan. Heidän pitää nauttia työstään ja näiden lasten parissa olemisesta. Totesin ääneen, että arvostan luokanopettajia aivan valtavan paljon. Ja puolisoni komppasi.

Sen lisäksi, että luokanopettajat ovat korkeakoulutettuja ammattilaisia ja heillä on pedagoginen valmius toimia tehtävässään, heillä on kyky toimia erilaisissa ryhmissä, erilaisten ihmisten, kollegojen ja lasten kanssa. Heidän pitää hallita monia oppiaineita ja osata tehdä työtään monenlaisissa oppimisympäristöissä. Heidän tulee osata työskennellä erilaisissa ja monikulttuurisissa työyhteisöissä.

He osaavat opettaa, ohjata ja arvioida tasa-arvoisesti. He huomioivat oppijat yhdenvertaisesti. Heillä on taito kohdata hankalia tilanteita ja havaita erityisen tuen tarpeita. He eivät toimi vain lasten kanssa, vaan osa työtä on tehdä säännöllistä yhteistyötä lasten huoltajien kanssa.

Kun katson taaksepäin esikoisen ja keskimmäisen poikamme koulutietä ja muistelen heidän opettajiaan, voin sanoa, että molempien kohdalla merkittävimpiä ovat olleet kohtaamiset, joissa opettaja on puhunut lapsesta hyvää ja ottanut esiin heidän vahvuuksiaan. He ovat keskittyneet hyvään ja luoneet uskoa sellaisissakin tilanteissa, kun usko on meinannut itseltä loppua. Kaksitoistavuotiaan kohdalla olemme olleet iloisia ja otettuja siitä, että tällaiset kohtaamiset ovat vuosien saatossa siirtyneet myös Wilma-järjestelmään: on huomattu pienikin hyvä ja kirjattu se sekä oppilaalle että hänen huoltajilleen näkyviin.

Opettajan työssä (kokemuksen syvällä rintaäänellä ja aikuisten opettajana kirjoitan tämän) on mahdollisuus ja jopa velvoite maustaa työtään omalla persoonallaan, ideoida ja luoda uutta. Kuten kaksitoistavuotias sanoi, oppiminen luokkahuoneessa perustuu oikeastaan vain opettajan tapaan olla, tehdä ja opettaa. Opettajan persoonalla on väliä. Siinä on järkeä, ja allekirjoitan lausahduksen.

Luokkahuoneen ulkopuolella taas vaaditaan erityisesti oppijan sisäistä motivaatiota ja omaa panostusta oppimiseen. Luokanopettaja toisaalta kannustaa oppimiseen ja luo puitteet sille, että lapsi on kiinnostunut ja innostunut oppimaan uutta. Myös koulun ulkopuolella.

Luokanopettajat ovat lastemme ja nuortemme sivistyksen ja kasvatuksen ydintekijöitä. He ovat kesälomansa ansainneet.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Lapset Työ Ajattelin tänään

Tunteikkaan viikon parhaat palat

Jälleen yksi kesäisen lämmin viikko on takana. Olen edelleen nauttinut hellepäivistä ja saanut niistä virtaa niin työpäiviin kuin vapaa-ajan touhuihin. Kasvihuoneen kaikki rivit vihertävät, yrtit ja kirsikkatomaatti ovat kasvaneet silmissä. Vettä on kulunut, sillä aurinkoisina päivinä lämpömittari on näyttänyt liki 30 astetta.

Loppuviikolla sain osallistua kuvaamataidon töistä koottuun taidenäyttelyyn omassa keittiössämme. Ja voi valtava, miten hienoja töitä kaksitoistavuotias olikaan taituroinut.  Hymyilytti.

Aurajoki aamulla

Kuvaamataidon töitä

Kesäinen viikko on ollut myös tunteikas: kansainvälinen hanke, jossa toimin hankesuunnitteluvastaavana, tuntuu ajoittain niin ylitsepääsemättömän vaikealta, että itkettää. Onneksi olen saanut kasattua itseni, vakuutettua itselleni, että osaan ja selviän. Minulla on hyvä verkosto tukemassa tekemistä. Olen uuden äärellä, ja se tuntuu luissa ja ytimissä. Välillä on hyvä hypähtää epämukavuusalueelle, totesi ystäväni. Esihenkilöni kuunteli huoleni ja kannusti eteenpäin.

Puolisoni oli lopulta se, joka sai minut rauhoittumaan eräässä hankehakemuksen kirjoittamisen vaiheessa. Miten hän sen sitten teki? Näin: hän tuli pyynnöstäni katsomaan hakemuspohjaa (joka on suorastaan kamala, monimutkainen ja raskas), totesi minun olevan oikeassa (että se on oikeasti kamala, monimutkainen ja raskas), otti olkapäästäni kiinni, kehotti laittamaan koneen kiinni ja pitämään taukoa. ”Nyt kierrokset alas, sitten jatkat”, hän totesi. Kiitos, sinä teit sen taas, ja minä keitin meille kahvit.

Toinen asia, joka minua on tässä prosessissa rauhoittanut, on se, että huomaan englannin kielen taidon jälleen vetreytyneen. Väitöskirjani tein englanniksi, ja siinä prosessissa toisen vuoden jälkeen huomasin jo ajattelevani englanniksi. Tässä hankkeessa ajattelen jo nyt englanniksi ja huomaan, että joka hetki homma sujuu paremmin!

Toisenlaiseen tunneääripäähän taas ylsi kaksitoistavuotiaan alakoulun päätös. Sitä itkin kaksi päivää ennen lauantaita jo ennakkoon, ja itse juhlassa selvisin melkein kyyneleittä – kummallista! Mies ja tytär kysyivät, mikä minua siinä itkettää. No, minäpä kerron.

Kaksitoistavuotias terassilla

Kun alan ajatella koulun päätöstä, alakoulun loppua ja yläkouluun siirtymistä, äitinä ajatukseni lähtevät nanosekunnissa laukalle. Muistan lapsen syntymän, ensimmäisen parkaisun, ristiäiset, kävelemään oppimisen, ensimmäiset sanat. Muistan, miten lapsi aloitti päiväkodin ja koulun. Muistan ensimmäisen opettajan ja koulupäivän. Kuusi vuotta sitten saatoin hänet koulun pihaan, nyt saattelemme hänet koulusta seuraavaan. Mietin kaikkia niitä muistoja, jotka linkittyvät alakouluun. Muistelen opettajaa, luokkaa, luokan vanhempia.

Ja sitten huomaan, että lapsi on jo iso. Hän on kasvanut ja suuntaa nyt yläkouluun, suureen maailmaan. Mietin, miten hän siellä selviää ja miten paikkansa löytää, saako uusia kavereita, osaako riittävästi ja jaksaako pinnistellä murrosiästä huolimatta. Ajatukseni saattavat vaeltaa varsin pitkälle, kummallisiinkin kiemuroihin. Sellaisiin, joita puolisoni ei ymmärtäisi koskaan – entä jos lapselle sattuu jotain? Miten minä ja me sitten selviämme?

Kun Jäähyväiset-kappaleen alkusoinnut alkavat ja alakoululaiset laulavat sen kirkkaalla äänellään yhdessä opettajien kanssa kuudesluokkalaisille, minä itken. Vastahan tuo syntyi. Ja kuinka paljon minä rakastin häntä jo silloin. Sitä minä itken. Yhä uudelleen. Ja uudelleen.

Kaksitoistavuotias terassilla auringossa

Niin, ja sitä, kun kaksitoistavuotias kävelee hymyillen todistuksenjaosta punainen ruusu kädessään. Hän on saanut yli ysin keskiarvon ja hihkuu onnellisena ruotsin kielen kympistään. Olemme aina painottaneet hänelle, että numeroita tärkeämpää on se, miten osaa olla ja käyttäytyä. Todistusta liikuttavampaa olikin kirjekuoresta paljastunut tuloste, johon oli listattu piirteitä, joilla luokkakaverit olivat kuvanneet kaksitoistavuotiasta. Nieleskelin, kun luin sitä: hauska ja huumorintajuinen, kiva, saa nauramaan, puhelias, pirteä, iloinen, ystävällinen kaikille, ottaa uudet haasteet aina innolla vastaan, ihana, hyvä enkussa, nopea, rauhallinen, fiksu, rohkea, luova… Tunnistan omani, ja se saa minut kyyneliin.

Lopuksi haluan siteerata Elina Salmisen uskomattoman hienoa runoa, joka sopii päättäjäispäivään ja tunteikkaaseen päättäjäispäivään hyvin:

”Niin kauas kuin osaan ajatella toivon sinulle pelkkää hyvää. Auringonpaistetta ja myötätuulta, saappaita, jotka sopivat ja paitaa, joka ei liikaa pakota. Toivon hetkiä, joissa tunnet eläväsi kepeitä ja kipeitäkin hetkiä, niin kuin kaikkiin seikkailuihin kuuluu. Ja että löytäisit uutta sisältäsi, kasvun ihmeen ja ilon kirkkaana kukkivan polun.” (Elina Salminen)

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään