Oodi luokanopettajille
Koulut ovat päättyneet, kesälomat alkaneet. Kaksitoistavuotias päätti alakoulunsa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Se päivä oli tunteikas, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Kun istuimme puolisoni kanssa Vartiovuoren kesäteatterin katsomossa odottamassa kevätjuhlan alkua tuona lauantaina, katselin opettajien ja oppilaiden iloista meininkiä.
Vaikka takana oli jälleen yksi lukuvuosi, ei väsymystä tai rasittuneisuutta voinut aavistaa opettajista – he hymyilivät, puhuivat lapsille ystävällisesti, ohjasivat ja huolehtivat. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire minnekään. Huomioin myös, että opettajilla ja ohjaajilla on oma tiivis työyhteisönsä, he puhuvat toisilleen ja nauravat ääneen. Tunnelma oli välitön.
Opettajat olivat koonneet – kuten jokaisessa aikaisemmassakin juhlassa – kolmen hengen bändin. He soittivat, lauloivat ja toimivat ”esilaulajina” eturiveissä istuville lapsiryhmille. He ohjasivat lavalle nousevia oppilaita ja säestivät yhteislauluja.
Kun oppilaat oli saatu riveihin, jokaisen luokan opettaja varmisti rivinsä ja hiljensi jollakin sopivalla tavalla oman ryhmänsä. Ja lapset hiljenivät.
Totesin miehelleni jo ennen alkulaulun alkua, että nämä ovat sellaisia tyyppejä, jotka on luotu tähän hommaan, tähän työhön ja näiden lasten pariin. He ovat aivan varmasti ainakin jollakin tasolla kutsumusammatissaan. Heidän pitää nauttia työstään ja näiden lasten parissa olemisesta. Totesin ääneen, että arvostan luokanopettajia aivan valtavan paljon. Ja puolisoni komppasi.
Sen lisäksi, että luokanopettajat ovat korkeakoulutettuja ammattilaisia ja heillä on pedagoginen valmius toimia tehtävässään, heillä on kyky toimia erilaisissa ryhmissä, erilaisten ihmisten, kollegojen ja lasten kanssa. Heidän pitää hallita monia oppiaineita ja osata tehdä työtään monenlaisissa oppimisympäristöissä. Heidän tulee osata työskennellä erilaisissa ja monikulttuurisissa työyhteisöissä.
He osaavat opettaa, ohjata ja arvioida tasa-arvoisesti. He huomioivat oppijat yhdenvertaisesti. Heillä on taito kohdata hankalia tilanteita ja havaita erityisen tuen tarpeita. He eivät toimi vain lasten kanssa, vaan osa työtä on tehdä säännöllistä yhteistyötä lasten huoltajien kanssa.
Kun katson taaksepäin esikoisen ja keskimmäisen poikamme koulutietä ja muistelen heidän opettajiaan, voin sanoa, että molempien kohdalla merkittävimpiä ovat olleet kohtaamiset, joissa opettaja on puhunut lapsesta hyvää ja ottanut esiin heidän vahvuuksiaan. He ovat keskittyneet hyvään ja luoneet uskoa sellaisissakin tilanteissa, kun usko on meinannut itseltä loppua. Kaksitoistavuotiaan kohdalla olemme olleet iloisia ja otettuja siitä, että tällaiset kohtaamiset ovat vuosien saatossa siirtyneet myös Wilma-järjestelmään: on huomattu pienikin hyvä ja kirjattu se sekä oppilaalle että hänen huoltajilleen näkyviin.
Opettajan työssä (kokemuksen syvällä rintaäänellä ja aikuisten opettajana kirjoitan tämän) on mahdollisuus ja jopa velvoite maustaa työtään omalla persoonallaan, ideoida ja luoda uutta. Kuten kaksitoistavuotias sanoi, oppiminen luokkahuoneessa perustuu oikeastaan vain opettajan tapaan olla, tehdä ja opettaa. Opettajan persoonalla on väliä. Siinä on järkeä, ja allekirjoitan lausahduksen.
Luokkahuoneen ulkopuolella taas vaaditaan erityisesti oppijan sisäistä motivaatiota ja omaa panostusta oppimiseen. Luokanopettaja toisaalta kannustaa oppimiseen ja luo puitteet sille, että lapsi on kiinnostunut ja innostunut oppimaan uutta. Myös koulun ulkopuolella.
Luokanopettajat ovat lastemme ja nuortemme sivistyksen ja kasvatuksen ydintekijöitä. He ovat kesälomansa ansainneet.
Tähän on tultu.
Minna
