Kirje 30-vuotiaalle minulle – kuinka selvitä elämän vaikeimmasta asiasta?

Olen aiemmin kertonut, että esikoisemme sairaus on elämäni vaikein asia. Olen saanut monesti kommentteja ja kysymyksiä aiheesta sekä vakilukijoilta että blogiin tämän aiheen tiimoilta eksyneiltä. Niiden myötä olen joutunut palaamaan paitsi kirjoitukseen myös sen taustalla olevaan vaikeaan asiaan.

Olen käynyt läpi raskaimpia vuosia, selviytymistä, lapsen elämää. Olen palannut Heinolan reumasairaalan osastolle ja potilashotelliin. Olen ahdistunut, kauhistunut ja liikuttunut – onneksi olen ollut myös helpottunut. Lapsi selvisi. Minä selvisin. Me selvisimme.

Ystäväni kysyi taannoin, kun asia tuli esille Aurajokilenkillä, että mitä sanoisin nyt itselleni, jos kohtaisin itseni 30-vuotiaana istumassa poikani vierellä tai potilashotellin pikkuruisen huoneen sängynlaidalla. Miten lohduttaisin, miten tsemppaisin eteenpäin? Päätinkin kirjoittaa kirjeen itselleni ja käydä asian vielä kerran läpi sitä kautta.

Tekoälyn tekemä kuva Minnasta

Kirje 30-vuotiaalle minulle

Hei, sinä siellä reumasairaalan lastenosaston kamalassa päivähuoneessa!

Kun luet tätä kirjettä, on aika rientänyt liki 20 vuotta eteenpäin, tulevaisuuteen. Kerron heti ensi riveillä jotain positiivista: kahden pojan lisäksi olette saaneet iltatähtitytön ja perheessänne on kaikki hyvin. Molemmat pojat ovat lentäneet pois pesästään, he opiskelevat ja käyvät työssä.

Esikoisen sairaus on saatu uudella lääkityksellä kuriin, ja hän on löytänyt rinnalleen upean nuoren naisen. Hän hymyilee ja katsoo eteenpäin. Pian 13-vuotias tytär on esikoisenne näköinen ja oloinen, heissä on paljon samaa.

Älä anna epävarmuuden tai pelon hallita elämääsi

Tiedän, että juuri nyt on hankalaa. Tiedän myös, että te selviätte. Haluankin ihan ensimmäisenä sanoa, että olen ylpeä sinusta. Olette kulkeneet pitkän matkan ja kohdanneet matkan varrella monia haasteita, mutta myös selviytyneet niistä. Haluan muistuttaa sinua siitä, että sinä olet tarpeeksi. Sinä riität puolisona, äitinä, naisena ja työntekijänä.

Älä anna epävarmuuden tai pelon hallita elämääsi, vaan luota itseesi ja läheisiisi, perheeseesi. Usko tai älä, 17 vuoden kuluttua sinä yltiöpositiivinen porskuttaja vannot sen nimeen, että asioilla on tapana järjestyä – aina. Tavalla tai toisella.

Tiedän, että kohennat ryhtiäsi, kun kerron tämän: olet luonut ainutkertaisen siteen poikaasi. Hän luottaa sinuun ja sanoo sen ääneen, hän turvautuu sinuun kimuranteissa tilanteissa ja jakaa sinulle elämänsä kohokohtia. Te nauratte yhdessä ja yhteen ääneen. Hän uskaltaa katsoa silmiin ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ja siitä sinun pitää äitinä olla erityisen iloinen ja ylpeä.

Älä itke. Ei ole mitään hätää

Tiedän, että toivot ammattilaisten lohduttavan sinua, mutta he eivät ole lohduttaneet. Toivot tukea ja fyysistä läsnäoloa puolisoltasi, mutta et sitä sairaala-aikoina saa miehesi työn ja työmatkojen vuoksi. Hän on kertonut myöhemmin, että olitte jatkuvasti mielessä. Kun aikaa kuluu, nämä sanat lohduttavat.

Haluankin muistuttaa siitä, että et ole yksin. Vaikka elämä saattaa joskus tuntua raskaalta ja yksinäiseltä, muista, että sinulla on ihmisiä ympärilläsi. He rakastavat sinua ja välittävät sinusta, vaikka he eivät olisi jatkuvasti fyysisesti vierelläsi. Älä epäröi pyytää apua, kun sitä tarvitset, ole avoin vuorovaikutukselle. Tukiverkostolla on ihmeitä tekevä voima.

Anna itsellesi lupa olla haavoittuva

Elämässä on paljon asioita, joita emme voi hallita. Joskus on hyväksyttävä, että meillä kaikilla on heikkoja hetkiä. Ole lempeä itsellesi sellaisina aikoina ja muista, että olet vahva ja kykenevä toiminnan nainen. Älä välitä nykykollegoittesi kummallisista kommenteista ”lomasta Heinolassa” äläkä odota ihmisistä tai ihmisiltä liikoja. Pidä katse tiukasti horisontissa. Pidä itsesi ja lapsesi puolia. Taistele.

Vaikka sinusta tuntuu, että tärkein tehtäväsi on olla lapsesi asianajaja, totuus on, että tärkein tehtäväsi on olla äiti. Pidä pojasta kiinni ja lohduta. Ota syliin ja silitä. Voit luvata hänelle, että kaikki järjestyy.

Ja kuten jo muutama rivi sitten kirjoitin, on selvää, että olet tässä onnistunut. Olet elänyt lapsen rinnalla uhmaiät, murrosiät ja kaikenlaiset Heinola-reissut. Olet saanut osasi lapsen erilaisuuden kokemuksesta.

Olet joutunut lupaamaan, vannomaan ja pahoittelemaan, ottamaan syyt niskoillesi. Olet ollut vierellä, vaikka on ollut hankalaa. Hei sinä siellä, olet näiden kautta luonut aivan mielettömän yhteyden lapseesi. Älä turhaan tunne huonoa omaatuntoa.

Muista unelmoida

Jos tietäisit, miten hyvän elämän tulette elämään, sinua hymyilyttäisi. Havahtuisit päivähuoneen sohvannurkasta lapsen leikin ääreltä, kirmaisit kolkkoja käytäviä pitkin sairaalan kahvioon ja julistaisit koko reumasairaalan väelle, miten unelmista tulee lopulta totta! Haluankin rohkaista sinua unelmoimaan.

Vaikka olet kokenut pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, älä koskaan lakkaa unelmoimasta. Älä pelkää asettaa tavoitteita ja pyristellä niitä kohti vimmatusti. Sinulla on voimaa ja kykyä saavuttaa mitä tahansa, mihin todella sitoudut. Älä anna vaikeuksien tai esteiden pysäyttää itseäsi. Älä anna kenenkään latistaa tai lannistaa sinua. Ole aina oma itsesi.

Tärkein vinkki, jonka voin sinulle antaa, on: Tartuta oma vimmasi, rohkeutesi ja unelmointikykysi myös lapsiisi.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Canvan tekoälyn tekemä

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Muutamia ajatuksia murheelliselta viikolta

Kuluneen viikon piti olla poikkeuksellinen lähinnä siksi, että se oli pääsiäispyhien vuoksi lyhyt. Maanantaina saataisiin viettää vapaapäivää, ja työviikko tuntuisi kepeältä, kuten edeltäjänsäkin. Näin toki pääasiassa olikin, mutta tiistain synkkä uutispäivä sai mielen matalaksi. Keskiviikkoillalla alkanut sitkeä flunssa päänsärkyineen vei terän pois kaikesta tekemisestä. Se siitä kepeästä viikosta.

Suomen lippu puolitangossa

Kokosin tämän viikon parhaat ajatuksina murheelliselta viikolta

Pääsiäismaanantaina vietimme vapaapäivää. Aamu oli hidas, ja päivään mahtui monenlaista mukavaa puuhaa. Lapsi vietti aikaansa omassa pihassa ja Trampolin Parkissa, minä lenkkeilin ystävän kanssa ja treenasin kotitreeniä yksikseni, iltapäivällä nautin tuoreesta kahvista ja äänikirjasta.

Illemmalla saimme vieraita, jotka tulivat katsomaan siilejämme, Elmoa ja Selmaa. Heidän kuulumisiaan kerron ensi viikolla ihan omassa postauksessaan. Maanantai ei siis pettänyt tälläkään kertaa. Se oli viikon paras päivä.

Tiistaiaamuna istuin työkoneellani, kun mieheni huudahti omasta työhuoneestaan, että Vantaalla, eräässä koulussa on ammuttu. Ampuja on 12-vuotias lapsi ja ammutut hänen luokkatovereitaan. Klikkasin Helsingin Sanomat auki ja jäin nanosekunnissa sanattomaksi – miten tämä on edes mahdollista?

En ehtinyt perehtyä tapahtuneeseen ja siitä uutisointiin heti tarkemmin, mutta yhdeltä, kun tiedostustilaisuus alkoi, istuin hiljaa keittiön pöydän ääressä ja kuuntelin. Sitten itkin. Ja itkin. Ja itkin. Toistan itseäni: miten tämä on edes mahdollista?

Meillä on samanikäinen tytär. Hän saapui puoli kolmelta koulusta kotiin, hänen luokassaan (ja elämässään) on kaikki hyvin. Me olemme onnekkaita. Kun juttelimme tyttären kanssa tapahtuneesta, minä itkin. Kaksitoistavuotias kysyi pää kallellaan, miksi minä itken.

Koska tapahtuma on järkyttävä.

Se on koskettava.

Se ravistelee koko yhteiskuntaa.

Se tulee liian lähelle, se tarjoaa samaistumispintaa.

Koska minä mietin niitä lapsia, lasten vanhempia, opettajia.

Ja epäiltyä ampujaa. Hänen vanhempiaan. Hänen elämäänsä tästä eteenpäin. Hän on vielä lapsi.

Koska minä mietin syytä sille, miksi tällaista tapahtuu. Miksi joku kiusaa? Miksi kukaan ei ole nähnyt mitään? Miksi kukaan ei ole puuttunut? Miksi?

Minä itken, koska minun lapseni elää.

Ja koska minä olen siitä kiitollinen.

Keskiviikkoaamuna kaupungissa suruliputettiin. Ja taas minä itkin. Työpaikan tiimitapaamisessa pidimme hiljaisen hetken ja puhuimme tapahtuneesta. Luin kaikki uutiset ja yritin ymmärtää. Kansanterveystieteilijänä, opettajana ja äitinä kehittelin mielessäni – ja vähän ystävälenkilläkin – ratkaisuja sille, ettei näin enää koskaan tulisi tapahtumaan.

Kuuntelin treeneistä palanneen tyttäremme tyytyväistä hyräilyä. Hänen elämänsä jatkuu, eikä tiistain tapahtuma ollut häntä liikaa järkyttänyt.Huokaisin.

Keskiviikkoillalla kurkkuni tuntui kipeältä, ja torstaiaamuna heräsin flunssaisena. Koronatesti oli negatiivinen (kolmena päivänä), vaikka olotila muutaman päivän aikana lähenteli jyrän alle jääneen olotilaa. Onneksi pystyin tekemään töitä kotona ja tauottamaan työtäni enemmän kuin tavallisesti. Illalla tein kevyen kävelyn ystäväni kanssa, happi teki hyvää!

Perjantaiaamulla olin vielä kipeämpi. Minulla oli etäopetuspäivä, joten säästin ääntäni kolmeen viimeisen työtuntiin ja tein aamun ja aamupäivän vain kirjallisia töitä ja opintojaksoarviointeja. Illan otin rauhallisesti, luin ja kuuntelin kirjaa, katselin telkkaria ja nautin siitä, että flunssasta sai oivan syyn olla tekemättä viikkosiivousta.

Lauantaina pahin oli ohi, mutta päätä särki kaikista lääkkeistä huolimatta ihan koko ajan. Ulkoilma auttoi siihen hieman. Ja oman osansa paranemisprosessiin toi hempeä viikonloppukimppu. Onneksi uskaltauduin kävelylle lapsen ollessa yleisurheilutreeneissä. Illalla päänsärky hieman hellitti. Tartuin hetkeen ja kirjoittelin muutamaa lehtiartikkelia.

Sunnuntaina heräsin jälleen päänsärkyyn. Se onneksi talttui lääkkeillä ensimmäistä kertaa koko viikkoon. Pääsin pienelle happihyppelylle ja tein selkeeäni ajatellen rauhallisen venyttelytreenin. Flunssa on sitkeä – minä myös.

Tähän on tultu.

Minna

Lopuksi tärkein: Lämmin osanotto Vantaan kouluampumistapahtuman uhrin läheisille suuressa surussanne. Myötäelän kaikkien tapahtumassa läsnäolleiden surussa ja järkytyksessä – olette ajatuksissani.

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään